”Nyt sitä siis ollaan matkalla pois kotimaasta, kohti uutta ja tuntematonta työalaa. En itsekkään sitä vielä osaa oikein käsittää, että minä sittenkin olen ollut mahdollinen semmoiseen työhön. Mutta luotan siihen, että se on Jumalan tahdosta”, kirjoitti 35-vuotias Selma Rainio kirjeessään äidilleen.
Hän oli paria päivää noussut Hangosta laivaan. Määränpäänä oli Lähetysseuran ensimmäinen työalue, Lounais-Afrikan Ambomaa.
Rainion elämä (1873–1939) oli poikkeuksellinen: hän oli yksi ensimmäisistä Suomessa valmistuneista naislääkäreistä. Hän oli ensimmäinen lääkäri Ambomaalla ja perusti sinne Onandjokwen sairaalan, joka toimii yhä tänä päivänä.
Rainion menestyksekkäälle lähetyslääkärin uralle on ainakin neljä syytä.
Kuuntele myös: Mitä lähetyslääkäri Selma Rainio rakasti?
1. Rainio ei uskonut pikavoittoihin
Selma Rainiota ei voi moittia ainakaan uskalluksen puutteesta – pikemminkin päinvastoin. Hän päätti ryhtyä lääkäriksi ennen kuin oli edes suorittanut ylioppilastutkintoa, eikä esikuvia tuolloin juuri ollut. Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa naislääkäri oli Rosina Heikel.
Unelman toteuttaminen vaati myös pitkäjänteisyyttä. Lääkäriksi opiskelu vei Rainiolta 12 vuotta.
Heini Hakosalon mielestä pitkäjänteisyys selittää Rainion menestystä lähetystyöntekijänä. Hän työskentelee Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian yliopistotutkijana ja on perehtynyt Selma Rainion ja muiden Suomen ensimmäisten naislääkäreiden elämään.
”Selma Rainio uskoi jo ennen lähetysuraansa, että hiljaa hyvä tulee. Hänellä oli sellainen vakaumus, että todella arvokkaat asiat vaativat kärsivällistä työtä ja usein pitkää aikaväliä, useita sukupolvia”, Hakosalo toteaa.
Rainio tarvitsi pitkäjänteisyyttä opiskelujensa jälkeen kuukausia kestävällä matkallaan Suomesta Ambomaalle. Samoin sitä tarvittiin hoitotyössä. Potilaita oli useita kymmeniä jo ensimmäisistä päivistä lähtien.
2. Sairaalan rakentamisessa realistiset tavoitteet
Ennen Rainion tuloa Ambomaalla ei ollut ollut lääkäriä, eikä myöskään sairaalaa. Lähetysasemilla oli vain jonkin verran lääkkeitä ja sidetarpeita.
”Onandjokwen sairaala syntyi aika lailla tyhjästä. Sairaalaa voisi luonnehtia hitaaksi, osin tuskalliseksi ja aika orgaaniseksi kasvuprosessiksi”, Hakosalo kuvailee.
Sairaalan rakentamista leimasi taloudellinen niukkuus. Rainio ehdotti kahden suuren rakennuksen rakentamista. Toiseen olisi tullut sairaala ja potilashuoneet, kun taas toiseen asuintilat Rainiolle ja sairaanhoitajalle, kunhan vain alueelle saataisiin sairaanhoitaja.
Raha ei kuitenkaan riittänyt kuin yhteen rakennukseen, johon tulivat toimenpidehuone ja apteekki sekä asuintilat. Omalla tavallaan se saattoi olla onni.
”Suurin osa potilaista sijoitettiin paikalliseen tapaan rakennettuihin majoihin, pontokeiksi niitä sanottiin Rainion kirjeissä. Tämä osoittautui aika toimivaksi ratkaisuksi, ja siitä luovuttiin vasta vuonna 1958”, Hakosalo kertoo.
Rainio ymmärsi sen, että jos hän olisi jäänyt odottamaan rahaa länsimaisesti rakennettuihin potilasosastoihin, odotus olisi voinut kestää vuosikymmeniä. Rainion vahvuutena oli siis kunnianhimon ja pitkäjänteisyyden ohella realistisuus – niukkuus piti hänen jalkansa tukevasti maassa.
3. Suomella ja Ambomaalla yllättäviä yhtäläisyyksiä
Olisi helppo kuvitella, että Rainion matka Suomesta Afrikkaan olisi ollut kulttuurishokki. Hakosalo näkee kuitenkin paikkojen välillä yhtäläisyyksiä.
”1800-luvun lopun agraarinen Suomi ei sitten loppujen lopuksi ollut hirvittävän erilainen paikka kuin vaikkapa 1920-luvun agraarinen Ambomaa. Maantieteellinen etäisyys, luonnon ja ympäristön erilaisuus saattavat helposti hämätä tässä suhteessa.”
Suomi oli 1800-luvun lopulla Hakosalon sanoin ”köyhä ja tautinen”. Rainion syntyessä vuonna 1873 ei ollut kulunut montaa vuotta suurista nälkävuosista, joiden aikana kuoli arvioiden mukaan lähes joka kymmenes suomalainen.
Rainion lapsuudenperhe muutti Saarijärvelle keskellä katovuosia. Rainion isä Anton Lilius valittiin paikkakunnalle kappalaiseksi. Kappalaisen kotiovella ovella riitti jonoksi asti nälkäisiä, työttömiä ja sairaita, joita Rainion äiti Amanda Lilius parhaansa mukaan auttoi.
Lapsuudenkodin, Tarvaalan pappilan, ja Onandjokwen sairaalan välillä voi tässä suhteessa nähdä yhtäläisyyden. Ne molemmat olivat yhteisöjensä keskuksia.
”Ihmiset tulivat hakemaan pappilasta monenlaista apua, ei pelkästään virkatodistuksia tai hengellistä apua, vaan ne olivat myös sosiaalisen tuen keskuksia vähän samaan tapaan kuin lähetysasemat Ambomaalla”, Hakosalo toteaa.
4. Puhetaidolla Rainio onnistui vakuuttamaan
Ei sovi myöskään unohtaa Rainion puhetaitoa, jonka hän oppi nuoruudessaan ja opiskeluaikoinaan järjestötoiminnan kautta.
”Hän oppi puhumaan, vetoamaan ihmisiin ja argumentoimaan”, Hakosalo kuvailee.
Siitä taidosta oli iloa moneen kertaan, kun hänen piti perustella sairaalan rahatarpeita tai sitä, miksi naisten pitäisi päästä mukaan päättämään lähetysaseman asioista.
Sinnikäs työ palkittiin. Sairaalan toimintaan löytyi rahaa: vuosien varrella sitä tukivat Lähetysseuran lisäksi lähetystyön ystävät, paikallinen timanttiyhtiö ja siirtomaaisännät. Naiset saivat Rainion vaikuttamistyön ansiosta mahdollisuuden osallistua lähetysaseman kokouksiin – itse asiassa siitä tuli heidän velvollisuutensa.
Omapäisyyttäkin tarvittiin. Kun sairaalan poliklinikka kaipasi lisää tilaa, Rainio lähti rakennustöihin pyytämättä lupaa johtokunnalta. Hän toteutti 3 000 Saksan markkaa maksaneet rakennukset omasta palkkapussistaan. Vasta rakennusten valmistuttua Rainio pyysi johtokunnalta niihin rahaa.
”Kyllä siihen ennen kurki kuolee kuin suo sulaa”, Rainio perusteli kirjeessään omapäisyyttään.
Artikkelin lähteenä on käytetty myös Elina Heikkilän ja Maarit Nurmen teosta Minä voin mennä! – Ambomaan ensimmäinen lääkäri Selma Rainio 1873–1939 (Suomen Lähetysseura 2015).
Teksti: Tarmo Ylhävuori
