”Väsynyt, mutta onnellinen”, kuvailee Sakari Löytty tunnelmiaan kotisohvallaan Windhoekissa, muutama viikko ennen paluumuuttoa Suomeen.
”Pitkä työkausi on kuin maratonjuoksu. Yhteensä parikymmentä vuotta jo vähän tuntuu, mutta toisaalta voimme palata levollisin mielin Suomeen, eikä ole sellainen olo, että voi harmi, kun työt nyt loppuvat”.
”Ja olemme myös valmistautuneet tähän jo tovin”, lisää Sakarin vaimo ja työpari Päivi Löytty.
Löytyt saapuivat yhdessä Namibiaan ensimmäisen kerran 1991, vuosi sen jälkeen, kun maa oli itsenäistynyt Etelä-Afrikasta. Sakarille maa oli entuudestaan tuttu, toinen kotimaa, jossa hän syntyi ja vietti lapsuutensa lähetystyöntekijä vanhempiensa kanssa.
”Opiskelin 90-luvulla diakoniksi, ja sain vuonna 1996 Namibiasta kansainvälisen harjoittelupaikan evankelisluterilaisen kirkon diakoniatyössä. Sakarille löytyi töitä Lähetysseuran vapaaehtoisena kirkon musiikkitoimiston palveluksessa. Löyttyjen perhe tunnettiin Namibiassa hyvin ja pian Namibian kirkolta tulikin kutsu töihin. Siellä tarvittiin diakonian sekä musiikin kehittäjää”, Päivi kertoo.
”En ollut ikinä ajatellut, että muusikolla voisi olla mahdollisuus lähetystyöntekijäksi. Mutta niin vain johdatus, kysyntä ja tarjota kohtasivat, ja aloitimme 1998 Lähetysseuran lähetystyöntekijöinä Namibiassa”, musiikkityön asiantuntijana työskentelevä Sakari muistelee.
Ilman musiikkia Namibiassa ei olisi jumalanpalveluksia
Jumalanpalvelus on Namibiassa, ja afrikkalaisessa kirkossa ylipäätään, seurakuntaelämän keskeisin tapahtuma. Kirkko saa hahmonsa jumalanpalveluksessa, johon seurakuntalaiset kokoontuvat joka sunnuntai.
”On mahdotonta ajatella namibialaisia jumalanpalveluksia ilman musiikkia. Ei niitä olisi. Musiikki on monella tavalla merkityksellinen asia. Virret voivat olla rukousta, ylistystä, katumusta tai esimerkiksi kiitosta. Usein niillä on myös julistava sanoma”, kuvailee musiikin tohtorintutkinnossaan namibialaista kansanmusiikkia ja läntistä liturgista perinnettä tutkinut Sakari, joka oli myös mukana luomassa Namibian kirkon uutta liturgiaa.
”Namibian kirkko on laulava kirkko, jossa esimerkiksi liturgiat lauletaan. Laulu on kokonaisvaltainen, kehollinen asia. Se on yhteistä ylistystä, ja kuoromusiikki onkin kaikista suosituin musiikin tekemisen muoto. Ei ole mitään niin koko kansaa läpäisevää kuin kuorolaulu, joka kutsuu ihmiset mukaan laulamaan omalla äänellä”.
Afrikkalaisen musiikin hyödyntäminen ja käyttäminen jumalanpalveluselämässä oli asia, jota 1800-luvun lopun lähetystyöntekijät eivät aluksi ymmärtäneet. Sitä pidettiin pakanallisena asiana, joka pyrittiin kitkemään pois. Ihmisiä opetettiin esimerkiksi seisomaan paikallaan kuoroesityksissä, tanssia ei saanut.
”Onneksi tästä ”harhaopista” on päästy, ja nykyään ihmiset liikkuvat laulaessaan. On ymmärretty, että tämä on sitä Jumalan luomaa moninaisuutta ja kauneutta”, Sakari iloitsee.
Kun kohdataan, niin kohdataanhan?
Tänä päivänä Namibia on suhteellisen turvallinen talouskasvun maa, jossa lehdistönvapaus on World Press Freedom –indeksin mukaan Afrikan mantereen huippuluokkaa, maa on maailman tilastoissa sijalla 22. Vaikka maassa on rikkaat luonnonvarat, tuloerot ovat maailman toiseksi suurimmat, ja suurin osa ihmisistä elää köyhyydessä. Epätasa-arvo, työttömyys ja köyhyys ovat lisänneet diakoniatyön merkitystä maassa.
Kirkkohallituksen kultaisella ansiomerkillä palkittu Päivi Löytty on kehittänyt yli kaksikymmentä vuotta Namibian kirkon ELCIN diakoniaa Namibiassa. Hän on työskennellyt Namibian kirkon kanssa niin diakonia- ja lähetystyön kuin myös sosiaalisten palvelujen kehittäjänä.
Viimeisten vuosien aikana Päivin työ on painottunut erityisesti sukupuolten tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden edistämiseen Eteläisen Afrikan luterilaisten kirkkojen yhteistyöjärjestö Lucsa:n kanssa.
”90-luvulla kun tulimme tänne, niin naisia oli jo teologiakoulutuksessa. Kirkko oli valveutunut, ja siellä oli jo vihitty naispappeja”, Päivi muistelee.
Kirkon johtotehtävissä naisia on Namibiassa vielä vähän, mutta tulevaisuus näyttää lupaavalta. Edellisissä piispanvaaleissa nähtiin jo yksi naisehdokas, ja myös seuraava presidentti voi hyvinkin olla nainen.
”Vaikka Namibiassakin on paljon naisiin kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltaa, siihen myös puututaan. Väkivaltaa ei tarvitse sietää,” Päivi korostaa.
Diakoniasektorilla suuri edistysaskel on Päivin mielestä ollut se, kun miehet pääsivät mukaan aiemmin vain vanhemmille naisille suunnattuun diakoniakoulutukseen. Nykyään lähes puolet koulutetuista diakoneista on miehiä.
”Se edisti ymmärrystä diakoniasta kokonaisvaltaisena Jumalan missionsa, jossa kuka tahansa voi työskennellä, ja kohderyhmä voi olla mikä tahansa ihmisryhmä, ei vain esimerkiksi vanhukset ja vammaiset ihmiset. Samalla diakonia siirtyi maaseuduilta kaupunkiolosuhteisiin,” Päivi kertoo.
Kristillisessä ubuntu-filosofiassa yhteisön keskus on Kristus
Afrikassa ei voi olla törmäämättä ubuntu -käsitteeseen. Ubuntu sanan alkuperä on afrikkalaisissa bantukielissä, ja sen merkitys perustuu yhteisössä jakamiseen, arvostukseen, auttamiseen, välittämiseen, luottamukseen ja epäitsekkyyteen.
Ubuntu on yhteisöllinen elämänasenne, filosofia ja käyttäytymismalli. Vapaustaistelija, rauhannobelisti ja Etelä-Afrikan presidentti Nelson Mandela kuvasi ubuntua kertomalla, miten vieraaseen kylään saapunut matkamies saa aina ruokaa, vettä ja viihdykettä, näitä pyytämättä.
”Minä olen, koska me olemme”, selventää Sakari ubuntun merkitystä.
”Ubuntu on arvo, joka on esimerkiksi kirjattuna Eteläisen Afrikan luterilaisten kirkkojen yhteistyöjärjestö Lucsa:n strategiaan. Afrikkalaisissa kirkoissa ubuntu ymmärretään kristuskeskeisenä maailmana. Seurakunnat ilmentävät ubuntua yhteisöllä, jonka Luoja on luonut, mutta Kristus lunastanut vapaaksi orjuudesta.”
”Uskominen on täällä hyvin yhteisöllistä. Harvoin kuulee hengellistä puhetta, jossa painotetaan yksilökeskeistä omistavaa uskoa. Kirkko olemme me, ja pelastava usko on myös maallista elämää ja yhteisöä kehittävä ja auttava asia”, Sakari lisää.
Kohtaaminen liittyy vahvasti ubuntu-filosofiaan. Päivin mielestä on hienoa, miten Namibiassa ihmisillä on yhä aikaa kohdata toinen toisensa arjen kiireistä huolimatta.
”Arjessa tervehditään pitkän kaavan mukaan. Perinteinen namibialainen tapa on moniosainen kättely ja kysymysten rimpsu, jossa käydään läpi toisen päivää. Kysytään, miten toinen on nukkunut ja syönyt, miten hänen puolisonsa, lapsensa, vanhempansa sekä vuohet ja lampaat voivat.”
Jos Löytyt voisivat muuttaa Suomea yhden asian suhteen enemmän Namibian kaltaiseksi olisi se juuri toisen ihmisen kohtaaminen.
Lähetysseuran ja Namibian kirkon yhteistyö jatkuu
Lähetysseuran työ alkoi 1870 Omandongolla, Ambomaalla, jonne saapui joukko suomalaisia lähetystyöntekijöitä. Heidän mukanaan oli Martti Rautanen, jota on ansiokkaasti pidetty suomalaisen lähetystyön pioneerina.
Vuosikymmenten aikana suomalaiset lähetystyöntekijät rakensivat kirkkoja ja kastoivat ihmisiä kristinuskoon. He rakensivat lähetysasemia, kouluja ja sairaaloita, ja monet Pohjois-Namibian nykyiset kaupungit on rakennettu entisten lähetysasemien ympärille.
Työ piti sisällään koulutyön ja -verkoston kehittämistä, opettajaseminaarin ja pappiskoulutuksen perustamista, Raamatun käännöstyötä, teologi- ja evankelistakoulutusta, sairaanhoitajien koulutusta, diakoniakoulutusta ja musiikkikoulutusta.
1954 Namibian luterilainen kirkko rekisteröitiin itsenäiseksi kirkoksi, ja työ siirtyi pikkuhiljaa namibialaisille. Erityisesti Namibian itsenäistymisen jälkeen, 1990, suomalaisten lähetystyöntekijöiden määrä väheni merkittävästi, koska namibialaiset itse alkoivat hoitaa työtä entistä itsenäisemmin myös kirkossa. Ulkopuolista apua tarvittiin ja haluttiin vähemmän.
”Työn painopiste on muuttunut vuosikymmenten saatossa suorittavalta puolelta asiantuntija-avuksi ja paikallisen työn tukemiseksi. Silti olemme monesti venyneet myös suorittavalle puolelle ja myös se on ollut antoisaa yhdessä tekemistä ja oppimista”, Sakari kuvailee.
Namibian evankelis-luterilainen kirkko ELCIN on yksi Eteläisen Afrikan luterilaisten kirkkojen yhteistyöjärjestö Lucsan jäsen. Lähetysseura tekee tiivistä yhteistyötä Lucsan kanssa ja siten yhteistyö myös Namibian kirkkoon säilyy.
Lähetysseura voi tulevaisuudessa olla mukana vahvistamassa eteläisen Afrikan kirkkojen välisiä yhteyksiä ja eri alojen kehittämistä. Kirkoilla on kulttuurisia yhteneväisyyksiä, mutta myös samankaltaisia haasteita, vaikka ne ovat eri kokoisia ja sijaitsevat erilaisissa toimintaympäristöissä.
”Lähetysseura voi jatkossa tarjota taloudellista ja ohjelmallista tukea ja miksei asiantuntia-apuakin. Ja voihan järjestöillä olla ystävyyskirkkoja. Maailman laajaan kristuksen kirkkoon kuuluu se, että ollaan kiinnostuneita ja välitetään toinen toisistamme,” Sakari pohtii.
Lähetysseuran toiminnanjohtaja Pauliina Parhiala vieraili Namibiassa toukokuussa 2024 ja osallistui myös Löyttyjen jäähyväisillalliselle.
”Lähetysseura ja Namibian luterilainen kirkko jatkavat keskustelua yhteistyön muodoista tulevaisuudessa. Uskon, että tulevaisuutta on”, hän lausui vierailunsa yhteydessä.
Teksti: Linda Juntunen, itäisen ja eteläisen Afrikan viestinnän asiantuntija
