Koulupiha on tyhjä. Nurmikolla lojuu lasten polkupyöriä sikin sokin toisiaan vasten nojaillen. Luokkahuoneista kantautuu lasten iloisia huudahduksia.
Olen saapunut Kampotin kaupungissa sijaitsevalle alakoululle Etelä-Kambodžaan. Opettaja Chenda Kuoch toivottaa minut tervetulleeksi 3. luokan oppitunnille. Mustavalkoisiin koulupukuihin sonnustautuneet lapset seuraavat tilannetta ujon kiinnostuneina. Opetus kuitenkin jatkuu normaalisti, ja pian pienet oppilaat ovat jälleen uppoutuneina liitutaulujensa ääreen.
Ensimmäisen rivin pulpetin edessä on punainen kolmipyörä. Se on muovinen ja paljon pienempi kuin pihamaan menopelit. Pyörä kuuluu pulpetin takana opiskelevalle Sok Leapille. 12-vuotias tyttö on ollut syntymästään saakka liikuntavammainen – jalat eivät toimi, mutta mieli on välkky. Tämän huomasi jo varhain tytön äiti Narou Sreng.
”Sok Leap oppi puhumaan hyvin varhain ja tokaisi eräänä päivänä, ettei hänelle tarvitse enää ostaa vaippoja, koska ne ovat niin kalliita,” Narou nauraa.
Ovi auki koulumaailmaan
Kambodžassa vammaiset kohtaavat edelleen syrjintää, ja moni lapsi jää vaille koulunkäyntimahdollisuuksia. Narou päätti, että niin ei kävisi hänen tyttärelleen. Hän tutustui Epic Arts -järjestön toimintaan, joka tekee Lähetysseuran tukemana työtä vammaisten lasten ja nuorten parissa.
Epic Artsin toimintakeskus tarjoaa erityistarpeita vaativille lapsille opetusta, johon myös Sok Leap pääsi osallistumaan. Kahden lukuvuoden ajan koulunkäynti sujui niin hyvin, ettei esteitä tavalliseen kouluun siirtymiseksi nähty. Paitsi yksi: paikallinen koulu ei ollut tilana esteetön. Sok Leapin äiti ei antanut tämänkään tulla tielle, vaan avustaa nyt tytärtään joka päivä koululla Epic Artsilta saatujen oppien rohkaisemana.
”Koko perheemme on saanut koulutusta ja tukea erityislapsen kanssa elämiseen ja vammaisuudesta puhumiseen,” Narou sanoo.
”Minusta on ihanaa olla koulussa ja kuunnella, kun opettaja selittää asioita.”
Enää syrjivät aikuiset
Fyysisistä esteistä huolimatta luokkahuoneessa näyttää vallitsevan hyväksyvä ilmapiiri. Kun Sok Leap ei pääse liitutaululle, hän luettelee kovaan ääneen vastaukset, ja vierustoveri käy kirjoittamassa ne hänen puolestaan.
”Minulla on koulussa monta kaveria, jotka haluavat istua vieressäni ja auttaa. Niin ei kuitenkaan ollut aluksi. Kun tulin tähän kouluun uutena, muut lapset nauroivat minulle. Päätin olla välittämättä ja keskittyä vain itseeni ja omaan oppimiseeni. Nyt kun minut tunnetaan, kaikki kohtelevat minua hyvin,” Sok Leap kertoo.
Myös opettaja iloitsee oppilaiden hyväksyvästä asenteesta: ”Muut lapset hakeutuvat Sok Leapin seuraan ja haluavat jutella ja leikkiä tämän kanssa. Hän ei eroa muista lapsista.”
Sen sijaan aikuisten keskuudessa törmää edelleen syrjiviin asenteisiin. Niihin Epic Arts pyrkii vaikuttamaan levittämällä tietoisuutta vammaisuudesta ja ihmisoikeuksista. ”Olen joutunut arjessa tilanteisiin, joissa olen saanut neuvoa ihmisiä peruskäytöstavoista,” äiti Narou sanoo.
Hiljaa mielessäni mietin, miten paljon aikuisilla olisikaan opittavaa lapsilta.
”Isona haluan pitää huolta vanhemmistani”
Kun koulupäivä on ohitse, lapset kirmaavat juoksuun keltaisen koulurakennuksen käytävää pitkin. Sok Leap rullailee kolmipyörällään muiden joukossa. Sitten tulee stoppi: korotetulta tasanteelta ei pääse laskeutumaan ilman ramppia. Äiti Narou tietää sen ja on jo ajanut skootterillaan Sok Leapia vastaan. Hän nostaa tyttärensä kyytiin, ja punainen kolmipyörä lastattuna he lähtevät matkaan.
Myös minut on toivotettu tervetulleeksi Sok Leapin perheen kotiin. Ajamme koululta vain muutaman korttelin, kunnes pysähdymme ruuhkaisen kadun varrella sijaitsevan rakennuksen eteen. Katutason avoimen liiketilan katosta roikkuu vaahtomuovia ja nahkapaloja.
Täällä toimii mopojen istuimien korjaamiseen keskittynyt perheyritys. Sok Leapin isä Makara Sarin leikkaa lattialla kangasta ja veli Pat Yuth Sou, 24, istuu keskittyneenä ompelukoneen ääressä. Perheen kaksi muuta isosisarusta ovat töissä muualla.
Liiketilan takaa paljastuu perheen vaatimaton koti: keittonurkkaus, yksi sänky ja kirjoituspöytä. Tuoreiden yrttien tuoksu leijailee huoneilmaan, kun äiti aloittaa päivällisen valmistuksen. Sok Leap ponnistaa käsien varassa tottuneesti sängylle ja kaivaa esiin koulukirjan English for Children, englantia lapsille. Se on lukemista rakastavan tytön lempikirja.
Latinalaiset aakkoset muodostuvat siisteinä riveinä vihkon sivulle samalla kun Sok Leap tavailee tottunein elein englanninkielisiä lauseita. Oppiminen on hänelle intohimo:
”Minusta on ihanaa olla koulussa ja kuunnella, kun opettaja selittää asioita. Kun kasvan isoksi, aion hankkia hyvän työn ja pitää huolta vanhemmistani.”
Yrittäjyys taitaa kulkea suvussa, sillä Sok Leap haaveilee omasta vaatekaupasta.
Leijonaemon opit
Vanhemmat kertovat, että heille on ollut tärkeää rohkaista tytärtään pärjäämään itsenäisesti. Koulunkäynnin ohella Sok Leap esimerkiksi osallistuu kotitöihin siinä missä muutkin.
”Äiti on opettanut minut uskomaan itseeni. Ymmärtäisivätpä toisetkin uskoa minuun. Vaikka olen vammainen, olen yhtä arvokas ja kykenevä kuin muut”, Sok Leap sanoo.
Kuopuksen itsevarmuus on inspiraation lähde koko perheelle. Samalla äidin mieltä kuitenkin painaa huoli:
”Pelkään, että Sok Leap tulee pettymään, jos hän isoksi kasvessaan huomaa, ettei voikaan tehdä kaikkea mitä haluaisi. Mutta silloinkin haluaisin hänen voivan keskittyä hyviin puoliin – siihen mikä on mahdollista.”
Kun katselen ja kuuntelen Narouta, näen hänessä omistautuneen leijonaemon.
”Se on sydämessäni sykkivää äidinrakkautta,” Narou sanoo. Sitä ei saa järkkymään yhteisön syrjivät asenteet tai ilkeät kommentit. Ja sen hän on onnistunut siirtämään myös Sok Leapiin. Nuoren tytön puheesta kumpuaa pysäyttävää viisautta: ”Minä rakastan itseäni, sanoivatpa muut mitä tahansa.”
Sok Leapin tarinaan pääset tutustumaan myös Nenäpäivä -lähetyksessä Yle TV1:llä ja Yle Areenassa 11.11. klo 19 alkaen.
***Tuettu Suomen kehitysyhteistyövaroin.***
Teksti ja kuvat: Anna Peltonen
