”Kummin saaminen Suomesta tarkoitti todella merkittävää muutosta elämässäni. Ilman tätä tukea olisin varmaankin jättänyt koulun kesken jo alaluokilla”, kertoo senegalilainen Adama Marie Manga (20). Häntä tukevat porvoolaiset seurakuntanuoret.
Adama Marien isä kuoli, kun tyttö oli 12-vuotias. Seuraava vuonna hän pääsi mukaan kummiohjelmaan. Adame Marie oli silloin käynyt neljä vuotta koulua.
”Kummin tuen ansiosta voin siirtyä parempitasoiseen kouluun kaupungin keskustaan”, hän kertoo.
Adama Marie opiskelee nyt lukiossa kotikaupungissaan Mbourissa. Opiskelua on jäljellä vielä yksi vuosi, ja opiskelut sujuvat hyvin. Hän pitää erityisesti kielistä: ranskasta, englannista ja espanjasta. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat hiljalleen hahmottumassa.
”Nuorempana haaveilin lääkärin ammatista, mutta nyt lukioaikana olen kiinnostunut viestintäalan opinnoista. En kuitenkaan osaa vielä sanoa toiveammattiani.”
Joka sunnuntai messuun
Marie asuu äitinsä, veljensä ja viiden siskonsa kanssa pienehkössä talossa Mbourissa. Yksi hänen siskoistaan on mennyt naimisiin ja muuttanut pois kotoa. Ainoastaan perheen pojalla on vakituinen työ, jolla hän elättää perheen.
Suurin osa eli yli 90 prosenttia Senegalin väestöstä on muslimeja.
Adama Marien perhe on kuitenkin kristitty. He käyvät joka sunnuntai katolisessa messussa. Viime kesäkuussa perheessä vietettiin yhden lapsen rippijuhlia.
Perheen äiti ja nyt jo kuollut isä ovat molemmat kotoisin Senegalin eteläosasta Casamancen alueelta. Siellä asuu paljon sukulaisia, joten Mariekin matkustaa sinne aina pidempien lomien ajaksi.
Porvoon suomalaisen seurakunnan nuoret tukevat Adama Marie Mangan lukio-opiskeluja.
”Kummien apu menee perille”
Pastori Katarina Kiilunen kävi tapaamassa Adama Marieta Senegalissa lomamatkallaan. Hän kirjoitti päiväkirjaansa tunnelmia matkalta tammikuussa 2008.
”Astun sisään luokkahuoneeseen Pyhän Hengen koulussa Mbourin kaupungissa Senegalissa. Uteliaat silmäparit seuraavat saapumistani. Oma katseeni kiertää luokassa, kun etsin katseellani Adama Marieta, seurakuntamme nuorten kummilasta.
Huomaan tytön, kun hän nousee pulpetistaan. Hän tulee luokseni ujosti hymyillen, sulkee syleilyynsä ja tarttuu hiljaa käteeni. Olen niin häkeltynyt, etten oikein tiedä, mitä sanoa. Pidän vain lujasti kiinni.
Myöhemmin Adama Marien kotona me puhumme unelmista. Hän unelmoi omasta perheestä ja ammatista, jossa voisi pelastaa ihmishenkiä. Mutta tärkeintä on kuitenkin pitää huolta omasta äidistään.
Köyhän kotinsa pimeässä huoneessa Adama Marie kertoo olevansa onnekas. Hän lausuu kiitoksensa moneen kertaan ääneen. Otan ne vastaan, mutta samanaikaisesti ajattelen, me teemme vain sen, mitä meidän kristittyinä kuuluukin tehdä. Tuliaisina Suomeen lupaan viedä terveiset siitä, että apu menee perille ja sillä avulla on merkitystä enemmän kuin ikinä arvaammekaan.”
