Nepalin kymmenen vuotta kestäneessä sisällissodassa maoistit sanoivat taistelevansa köyhien ja tasa-arvon puolesta. Tämä oli sorretussa asemassa eläville naisille vallankumouksellista. Moni liittyi maoistiarmeijaan – ja pettyi. Nyt he opettelevat sodan jälkeistä elämää Suomen Lähetysseuran yhteistyöjärjestön tuella.
Istumme neljän maoistisissinä taistelleen naisen ja kahden rauhantyöntekijän kanssa pienessä ladossa Ambashan kylässä Tikapurissa, Lounais-Nepalissa. Suomen Lähetysseuran yhteistyöjärjestö Sasthagat Bikash Sanjal (Sanjal) on ruohonjuuritason rauhantyötä tekevä järjestö, joka työskentelee muuan muassa entisten maoistisissien parissa. Sanjalin alullepanemissa naisryhmissä sisseinä olleet naiset saavat sekä henkistä tukea että koulutusta ja apua uusien elinkeinomahdollisuuksien löytämiseen.
Ussa Chaudhary ja Shalu Adhikari ovat saaneet rauhantyöntekijän koulutuksen Suomen Lähetysseuran tuella ja vetävät nyt tukiryhmiä Tikapurin alueella. Se oli yksi raaimmista taistelukentistä Nepalin sisällissodan aikana. Hallitus ei tarjoa apua entisille maoistisisseille. Tai tarjoaisi ehkä, jos naisilla olisi todistukset ajastaan maoisteina, mutta heillä ei ole.
– Ei Nepalin hallituksellakaan ole todistuksia kenenkään osalta, sillä asioiden ei haluta tulevan ilmi, toteaa Ussa Chaudhary.
Moni sissi jäi tyhjän päälle
Sisällissota maoistien ja Nepalin hallituksen välillä päättyi yhdeksän vuotta sitten. Maa on silti yhä täynnä jännitteitä ja sodan aiheuttamat haavat ovat syviä.
Hallitus ei ole toteuttanut lupaamiaan toimenpiteitä rauhan ja vakauden saavuttamiseksi. Sodanaikaisia ihmisoikeusrikkomuksia ei ole tutkittu, vaikka rauhansopimukseen kuului ihmisoikeusrikkomuksia tutkivan totuus- ja liennytyskomission perustaminen. Rikkomusten tutkimista vaikeuttaa myös maan epävakaa poliittinen tilanne.
Maolaisten keskeinen sanoma oli tuoda valta kansalle, pois eliitiltä. He myös painottivat eri väestöryhmien ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. Vahvasti eriarvoisessa maassa viesti kosketti monia. Maoistit värväsivät joukkoihinsa myös naisia ja lapsia. Kaikkien kohdalla värväytyminen ei tosin ollut vapaaehtoista.
Vuonna 2011 hallitus toteutti uudistuksen, jossa osa maoisteista pääsi virallisesti mukaan armeijaan ja osa sai palkallisen lopputilin. Uudistukseen ollaan hyvin tyytymättömiä, sillä moni maoistisissi jäi tyhjän päälle. Erityisesti naiset.
– Me olemme kyllästyneitä ja turhautuneita, sanoo yksi naisista, Sanju Chaudhary. Vauva hänen sylissään vaatii maitoa ja Sanju alkaa imettää vakavin ilmein.
Sanju toimi maoistiarmeijassa joukkojen komentajana. Sodan päätyttyä hän eli vielä vuosia leirillä, kunnes joutui palaamaan kotikyläänsä. Vastaanotto ei ollut suopea. Kyläläisten mielestä sissit ovat pettureita, jotka lähtivät taistelemaan ja jättivät oman kylänsä ja sen ihmiset selviytymään ristiriitojen keskelle.
Tärkeintä on asennemuutos
Sanju eli yhteensä 14 vuotta maoistien joukoissa. Hänen miehensä oli sodan aikana pitkään kateissa ja välillä myös pidätettynä ja hallituksen vankilassa. Sodan jälkeen mies ei pystynyt asettautumaan takaisin kylään vaan lähti ulkomaille. Nyt mieheltä tulee pieni rahasumma perheelle kerran tai kaksi vuodessa Malesiasta.
– Tunsimme, että meidän tehtävämme oli uhrautua maamme puolesta. Uskoimme, että voimme olla kaikki tasa-arvoisia. Meille sanottiin, että sodan jälkeen ei olisi enää rikkaita eikä köyhiä. Mutta meitä vain käytettiin hyväksi. Mikään ei ollut totta, Sanju kertoo.
Naiset kertovat, että kyläläisten syrjintä on pikku hiljaa hiipunut, eikä heihin enää kiinnitetä erityistä huomiota. Mutta elannon saaminen on hyvin vaikeaa. Ei ole tuloja, eikä omaa maata, jota viljellä. Sissimenneisyyden vuoksi työnsaanti on vaikeaa. Yksi ryhmäläisistä kertoo olevansa sairaanhoitaja, mutta ei pysty maoistitaustansa vuoksi tekemään sairaanhoitajan työtä kylässään.
– Ennen tunsimme tarvetta kostaa kokemamme vääryydet. Nyt olemme ymmärtäneet, ettei sota koskaan vie asioita eteenpäin. Tässä ryhmässä olemme oppineet, miten tärkeä tekijä on oma asenteemme. Kyläläisten syrjintä on vähentynyt ehkä juuri siksi, että pystyimme itse muuttamaan omaa suhtautumistamme, kertoo Neina Chaudhary, yksi ryhmäläisistä.
Säästöryhmistä tukea elannon hankkimiseen
– Ryhmän ansiota on, että naiset ovat jossakin määrin päässeet yli vaikeista asioista ja pystyvät elämään rauhanomaisesti. He ovat avoimempia omia yhteisöjään kohtaan. Lisätarvetta kuitenkin on tuelle ja koulutukselle siitä, miten tulla toimeen ja hankkia jokapäiväinen elanto, kertoo rauhantyöntekijä Ussa Chaudhary.
Ussan työhön kuuluu vertaistukiryhmien perustaminen ja ohjaaminen sekä kotikäynnit. Hän kouluttaa ja toimii myös kuuntelevana korvana.
– Ryhmissä opetamme naisille keskustelu- ja konfliktien ratkaisutaitoja. Tarjoamme erilaisia koulutuksia. Myös ryhmässä säästäminen on iso asia. Kotikäynneillä seuraan, miten mahdolliset lainarahat on käytetty. Aina ryhmätapaamiset eivät suju hyvässä hengessä. Silloin välittäjäntaitoni joutuvat todella koetukselle. Onneksi olemme selvinneet kaikista konflikteista.
– Koen vahvuuteni olevan se, että tunnen todellisuuden, jossa ihmiset elävät, kertoo Ussa. – Olen nähnyt monen ihmisen elämän muuttuvan ja naisten voimaantuvan ryhmien myötä. Naiset ovat unohtaneet oman katkeruutensa ja alkaneet puhaltaa yhteen hiileen. Se on paras palaute, mitä koskaan voimme toivoa! Ussa iloitsee.
Teksti ja kuvat Anni Takko
* Jutussa esiintyy kolme Chaudhary-nimistä naista. He eivät ole sukulaisia, vaan sukunimi kertoo, että he ovat samaa kansanryhmää. Nepalissa sukunimi voi kansanryhmän lisäksi kertoa kotiseudun, kastin, ammatin jne.
Lahjoita Suomen Lähetysseuran rauhantyölle www.kauneimmatjoululaulut.fi
