Vuoret näkyvät. Hätkähdän joka kerta nepalilaisten ja suomalaisten kollegojeni innostusta, kun saastepilvet väistyvät hetkeksi. Ilma on kirkas, ja Kathmandun laakso saa sen kehyksen ympärilleen, mitä kaikissa matkailumainoksissa esitetään. Innostus kielii, että tämä hetki on erityinen.
Tiedän sen hyvin, koska jo 12 vuotta sitten oli harvinaista kokea ”Himalayan view”, vaikka niin olisi ravintola- ja terassimainoksissa luvattu. Tuolla ne olisivat, jos näkyisivät, minulle todettiin ja osoitettiin kädellä vuorten suuntaan. Tänään tuo poikkeuksellinen hetki on kuitenkin taas käsillä. Maatoimistomme katolta olisi mahdollista ikuistaa pysäyttävän kaunis maisema, mutta täyteen ahdettu päiväohjelma odottaa suorittajaansa. Kyllä minulla on vielä aikaa ottaa kuva.
Olemme viettäneet kollegojen kanssa pitkän viikonlopun Kathmandun ulkopuolella vieraillen Lähetysseuran kumppaneiden mukana Dhadingissa ja Chitwanissa toteutetuissa hankkeissa. Vaikka tällaiset reissut kysyvät ennen kaikkea hyviä istumalihaksia – istummehan useita tunteja pomppivassa autossa – ne tarjoavat silti mahdollisuuden hengittää syvään ja ajatella kirkkaammin. Ihan konkreettisestikin, koska ilmanlaatu Kathmandussa on tälläkin reissulla ollut huono. Ensimmäistä kertaa Nepalissa vierailleet kollegani ovat hyvin nopeasti ymmärtäneet intoni käyttää hengityssuojainta kävellessäni pidempiä matkoja.
Hankevierailuilla hämmennyn joka kerta siitä lämmöstä ja vieraanvaraisuudesta, mitä minä ja koko tiimimme kohtaa. Olemme uteliaiden katseiden kohteena, mutta yritän häivyttää huomiota pois itsestäni kysymyksillä. En tiedä, tuntevatko kollegani samaa – en ole tästä heidän kanssaan puhunut – mutta kohtaamisissa joudun usein painiskelemaan jonkinlaisen kollektiivisen syyllisyydentunteen kanssa ennen kuin pystyn täysin vapautumaan uteliaisuudelle ja ilontunteelle, kuinka kekseliäällä tavalla paikallisia haasteita on ryhdytty ratkomaan.
Täällä innovointi ei ole trendikästä vaan pakollista selviämisen vuoksi, eivätkä perimmäiset ongelmanaiheuttajat, saastuttajat, asu näissä yhteisöissä. Näissä kohtaamisissa ilmastokriisin seuraamukset tulevat iholle ja pakottavat miettimään omaa roolia tulevaisuuden rakentajana.
Meille esiteltiin kylään rakennettua pientä biokaasulaitosta ja viljelyratkaisuja, joiden ansiosta ruokaturvaa on saatu parannettua ja toimeentuloa lisättyä. Kun energiansaannista muista lähteistä ei ole vieläkään takeita ja epätyypilliset sääolosuhteet haastavat vanhat viljelytavat, yhteisön ihmiset ovat ottaneet ohjat käsiinsä kumppanijärjestön tukemana. Erityisesti naisista huokui voimaantuminen; heidän äänessään, liikkeissään ja tavassaan, miten he esittelivät yhteisönsä kehitysaskeleita. Tässäkin yhteisössä oli oma erityisyksilönsä, se joku, joka oli vetänyt muut mukaansa. Mietin, että tämäkään nainen ei saa ansaitsemaansa näkyvyyttä – ei edes oman kontekstinsa mittakaavassa – vaikka on ollut mukana viitoittamassa yhteisönsä kehitystä uudelle polulle.
Mietin, mitä itse olen tehnyt perheeni energiaratkaisujen tai ruokaturvan eteen. Uusiutuvien energialähteiden valinta tai kasvisruoan suosiminen tuntuvat vähäpätöisiltä sen jälkeen, kun on juuri lentänyt mannerten yli. Sanoin yhteisön voimanaiselle, että hän toimii esikuvana kaikille naisille. En tiedä, ymmärsikö hän, että halusin sanoa hänen olevan esikuva minulle.
Oli viimeiseen asti epäselvää, pääsisimmekö vierailemaan eräässä kyläyhteisössä kukkulalla, punertavan, savisen tien päässä. Tasan vuosi taaksepäin samainen matka oli peruuntunut sääolosuhteiden vuoksi. Matkojen suunnittelusta on tullut entistä hankalampaa, kun sadekauden syklit poikkeavat totutusta. Sataa liian aikaisin tai sade jatkuu poikkeuksellisen pitkään tai sataa liikaa silloin, kun ei pitäisi. Välillä on liian kuivaa ja eikä maa pysty enää sitomaan poikkeuksellisten rankkasateiden vesimäärää. Täällä on jo totuttu kaikkeen, maanvyörymiin ja myrskyihin, mutta resursseja tarvittaisiin lisää, jotta riittävä varautuminen toteutuisi.
Mutta nyt ei ollut satanut liikaa, ja pääsimme autokyydillä kylätien alkuun ja jatkoimme jalkaisin eteenpäin. Maa luisti jalkojen alla, savi tarttui vaelluskenkien uriin ja kaaduin kaksi kertaa. Hävetti. Pohjoisen polut eivät ole opettaneet asettamaan askeleita oikein, olen valinnut liian helppoja polkuja.
Katselin, kuinka ketterästi yhteisön ihmiset kipusivat kevyillä jalkineillaan liukasta maastoa pitkin, kiipesivät vasta rakennetun vesitankin päälle ja selittivät, kuinka paikallisratkaisuin vesi saadaan pumpattua alhaalta ylös ja jaettua kotien vesipisteisiin. Harmaavesi otetaan talteen, ja se kierrätetään. Alempana kylätietä meille esiteltiin banaaniviljelmää. Ankarista olosuhteista huolimatta perustarpeisiin pystytään vastaamaan aiempaa paremmin.
Viimeisenä matkapäivänä Chitwanissa tähystin pellonreunalla horisontissa siintävää patoa. Valtava rakennelma näytti pieneltä kaukaa katsottuna, mutta minulle vakuuteltiin sen riittävyyttä. Padolla on korkeutta, pituutta ja leveyttä. Toivon näin, koska sen vastuulla on paljon, koko yhteisön elämä. Padon takana, meidän jalkojemme juuressa oli viljelysmaat, jotka katastrofin sattuessa pyyhkiytyisivät pois. Tähän on rakennettu elämän edellytykset, on vesipisteet ja ruokaa, ja kumppanijärjestö on harjoittanut katastrofivalmiutta ja -varautumista yhteistyössä kunnan päättäjien kanssa.
Silti pohdin, että jos sama meno muualla jatkuu – jos globaali, kollektiivinen ryhtiliike ei tapahdu – seuraamukset näkyvät ensimmäisenä tämänkaltaisissa yhteisöissä. Täällä, missä on edelleen helppo hengittää ja hiilijalanjälki on mitätön. Syyllisyydentuntoni jalostui mielessäni ajatukseen, että tällaista se on, kun tulevaisuus ei ole omissa käsissä.
Tämän päivän tapaamiset Kathmandussa ovat ohi ja iltaohjelma kutsuvierasillallisilla alkaa. Erään toisen järjestön johtaja on luvannut meille kimppakyydin. Hän saapuu maatoimistomme pihaan ja on yhtä innoissaan horisontissa näkyvistä vuorista kuin kaikki muutkin päivän aikana. Keskustelu vie mennessään enkä ota vieläkään kuvaa. Seuraavana aamuna katson ulos ja tajuan tilaisuuteni menneen. Minä en ehtinyt. Tai oikeastaan kukaan meistä ei ehdi, ellemme ota oppia mannerten takaisilta ystäviltämme ja rakenna tulevaisuutta kestävämpien pilareiden varaan. Pato voi tulvia, maailman katto on sumussa.
Teksti: Roosa Rantala, Lähetysseuran kehitysyhteistyöpäällikkö, joka työskenteli artikkelin kirjoitushetkellä kehitysyhteistyökoordinaattorina vastuualueenaan Nepal. Teksti on matkamerkintöjä tammikuulta 2020.
Tämä artikkeli on julkaistu kirjassa Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista. Kirjaa on tuettu Suomen kehitysyhteistyövaroin. Kirja on ilmainen, ja sitä voi tilata osoitteesta basaari@suomenlahetysseura.fi. Kirjan voi myös lukea sähköisesti: lue kirja tästä (pdf).
