Sipulia, kalaa, salaattia, vihanneksia, riisiä, pastaa. Kämppis tulee auttamaan, kun Angelique Thérèse Madioune kaivaa ruokia muovikasseista. He lajittelevat niitä isoihin kannellisiin ämpäreihin, joita pidetään portaikon alla. Siinä on kuuden päivän illallistarpeet kaikille asuntolan tytöille.
Asuntola on sunnuntaina hiljainen. Paristakymmenestä asukkaasta on paikalla vain muutama, sillä monet matkustavat viikonloppuna perheidensä luokse.
20-vuotias Madioune viettää tämän viikonlopun Dakarissa. Tänään oli hänen vuoronsa käydä torilla tekemässä ruokaostokset. Ruokaa laitetaan pareittain, ja Madiounen ruoanlaittovuoro on perjantaina. Aamiaiset ja lounaat kukin hoitaa itse.
“Syömme aika usein pastaa. Sitä on helppo ja nopea tehdä, kun tulee väsyneenä koulusta”, Madioune perustelee.
Luterilaisen kirkon tyttöjen asuntola sijaitsee Dakarissa Front de Terren kaupunginosassa, noin kahdeksan kilometrin päässä keskustasta. Ruuhkaisen autotien äänet kuuluvat vaimeana sivukujalle, jossa vanhojen ja rakenteilla olevien kerrostalojen joukossa seisoo valkoiseksi maalattu talo, jonka toisessa päädyssä on kirkko ja toisessa tyttöjen asuntola. Pojille on myös oma asuntolansa hieman kauempana.
Lähetysseura osti kirkkorakennuksen ja sen viereisen tontin kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin asuntolan alue oli siis vielä pelkkää pihaa. Asuntolan rakentamista rahoitti ranskalaisjärjestö Fédération Entraide Protestante, ja Lähetysseura puolestaan tuki asuntolaa ostamalla sinne jääkaapin ja joitakin sänkyjä. Sen jälkeen asuntola on pyörinyt omavaraisesti.
Madioune muutti asuntolaan aloittaessaan sairaanhoitajaopinnot puolitoista vuotta sitten. Hän tunsi yhden tytön, joka on asunut asuntolassa, ja oli kuullut häneltä asumisen säännöt: Täytyy olla opiskelupaikka, täytyy olla luterilainen. Täällä asuessa ei bailata, ja ennen kymmentä tullaan kotiin. Jos paluu venyy myöhemmäksi, siitä täytyy soittaa ja ilmoittaa. Miesvieraita saa tulla, mutta he eivät saa astua huoneisiin.
“Tiesin, että pystyn noudattamaan sääntöjä, joten laitoin hakemuksen. Noin kuukauden päästä sain tietää saaneeni paikan.”
Kimppakämpässä vastuut jaetaan yhdessä
Asuntolaa halkoo pitkä L:n muotoinen käytävä, jonka varrella on makuuhuoneita. Monia ovia peittää värikäs kangas. Parillekymmenelle asukkaalle on kaksi vessaa ja kaksi suihkua. Jos ja kun lämmin vesi välillä loppuu, tytöt lämmittävät peseytymisvettä liedellä.
Keittiössä on hyvin tilaa kahdelle kokkaajalle. Nurkassa nököttävä liesi on käytännössä kaasupullon päälle aseteltu levy. Uunia saati mikroa ei ole, eivätkä ne senegalilaiseen ruoanlaittoon niin kuulukaan.
Madioune jakaa huoneensa yhden opiskelijan kanssa. Joillain huonekavereita on kolme. Madiounen huone on pieni: kalustukseen kuuluu sänky ja pari muovituolia, ja tällä varustuksella huone onkin jo täynnä. Sängyt Madioune ja hänen huonekaverinsa ovat vetäneet yhteen parisängyksi, tuolit taas ovat nurkassa päällekkäin. Tavaroilleen he ovat hankkineet pienen lipaston.
“Alku oli aika vaikea. Uusi kaupunki, uusi koulu, en asu enää perheen vaan muiden aikuisten kanssa”, Madioune listaa.
Portaita pitkin pääsee kattoterassille, jossa on pyykinpesualue ja pyykkinaru, jolla roikkuu kirkkaanvärisiä vaatteita. Tuoleja tai pöytiä ei ole, sillä auringonpaahteessa ei Senegalissa olla tarkoituksella. Pimeällä taas on hyttysiä.
Siivousvuorolista on teipattu asuntolan keskelle pylvääseen kiinni. Tytöt siivoavat ryhmissä, ja myös kirkko kuuluu siivottavaan alueeseen. Olohuone siivotaan kerran viikossa, mutta muut huoneet joka päivä, sillä hiekkaa tulee kirjaimellisesti ovista ja ikkunoista ja myös osittain avoimesta katosta.
Yleiseen hengailuun ja opiskeluun on tilaa isossa olohuoneessa ja opiskeluhuoneessa.
“Emme vietä hirveästi aikaa yhdessä, mutta arkisin me syömme yhdessä olohuoneessa. Ruoan jälkeen rukoilemme, ja jos on jotain yhteisiä asioita joista pitää keskustella, ne käydään läpi silloin.”
Pieni huone, pieni vuokra
Olosuhteet voivat kuulostaa vaatimattomilta, mutta sitä on vuokrakin. Dakarin hintatasoon nähden se on lähinnä symbolinen: 15 euroa kuussa. Tähän hintaan kuuluu sähkö, vesi ja wifi.
Dakarin vuokrat ovat etenkin opiskelijalle hyvin korkeita, mutta moni nuori valitsee kuitenkin lähteä Dakariin paremman koulun ja työmahdollisuuksien perässä. Tosin esimerkiksi Dakarin yliopistossa asuntolapaikka on ilmainen, mutta silloin huonetta voi olla jakamassa kymmenen ihmistä, jotka taas jakavat viisi patjaa.
Madioune olisi voinut opiskella sairaanhoitajaksi myös kotikaupungissaan Mbourissa, mutta hän halusi Dakariin.
“Olen aina asunut perheeni kanssa Mbourissa, ja halusin nähdä millaista elämä on muualla. Ja löysin tämän koulun, joka vaikutti hyvältä.”
Mbour on parisadantuhannen asukkaan kaupunki Senegalin rannikolla, puolentoista tunnin ajomatkan päässä Dakarista. Uudessa kotikaupungissa on vähintään miljoona asukasta, laskutavasta riippuen. Kalliimpaa on sanalla sanoen kaikki: liikkuminen, ruoka, palvelut, vuokra, koulu.
“Dakarissa elämä on vähän vaikeaa. Tai no, tosi vaikeaa”, Madioune tarkentaa naurahtaen.
Vapailla vuokramarkkinoilla huoneesta joutuu maksamaan vähintään 75 euroa, ja jos haluaa oman vessan, hinta lähtee 110 eurosta kuussa. Senegalissa keskipalkka on noin 150 euroa kuussa, eikä opiskelijoilla usein ole mitään tuloja. Tämän päälle tulee tietenkin vielä koulumaksu.
Rekisteröitymismaksu Madiounen kouluun oli 227 euroa, jonka jälkeen joka opetuskuukaudesta maksetaan hieman yli sata euroa. Opetusta on 11 kuukautta vuodessa, joulukuusta lokakuuhun, vain marraskuu on lomaa. Opiskeluun kuuluu lisäksi kahdesta kolmeen harjoittelujaksoa, joista maksetaan yhteensä viitisenkymmentä euroa.
Opintotukea ei ole, mutta hyvillä pisteillä läpäistystä lukion loppukokeesta voi saada stipendin julkiseen yliopistoon. Rahasummaa ei kuitenkaan voi käyttää mihin tahansa opiskelualaan, vaan se määräytyy opintojen perusteella.
Rahaa palaa siis väistämättä, ja asuntolapaikassa Madiounen perhe säästää pitkän pennin. Aikaa säästyy myös koulumatkassa, sillä koulu on vartin kävelymatkan päässä. Ruuhkissa voi Dakarissa vierähtää tuntejakin.
Jos asuntolapaikka ei olisi tärpännyt, Madiounella oli mietittynä varasuunnitelma.
“Olisin varmaan mennyt Dakarissa asuvien sukulaisten luo asumaan.”
Perheen kolmas opiskelija
Sairaanhoitajaopinnot ovat olleet Madiounen haave jo lapsena. Yksityiseen ammattikorkeakouluun pääsy on siinä mielessä suoraviivaisempaa, että jos lukio on käytynä, koulumaksun maksamalla pääsee sisään. Myös julkisia sairaanhoitajakouluja on, mutta niihin otetaan hyvin vähän opiskelijoita.
“En ollut ollenkaan varma, että pääsen opiskelemaan. Kun ensimmäisen kerran ehdotin tähän kouluun menoa, vanhempani sanoivat ei. Mutta kun istuimme alas ja keskustelimme, he myöntyivät ja saivat kasattua rahat koulumaksuihini.”
Madiounen isä on tehnyt työuransa luterilaisen kirkon pastorina, äiti on kodinhoitaja. Madiounella on kaksi isoveljeä, joiden koulut perheellä on ollut myös maksettavanaan. Toinen veljistä on juuri valmistunut opettajaksi ja saanut töitä, toinen opiskelee kirjanpitäjäksi. 12-vuotias pikkusisko on vielä peruskoulussa.
Opintojentäyteinen arki
Madiounen arki ei siis ole asuntolan sääntöjenkään puitteissa opiskelijabileissä riekkumista. Viikonloppuisin hän käy kavereidensa kanssa ulkona, sanan varsinaisessa merkityksessä, eli vaikkapa puistossa.
Eilen tosin meni myöhään, kun Madioune oli kuuntelemassa gospel-konserttia kaupungin keskustassa. Musiikki on Madiounen arjessa läsnä muutenkin, sillä hän laulaa sopraanoa kirkon kuorossa. Harjoitukset ovat kahdesti viikossa, ja sen lisäksi kuoro laulaa sunnuntaiaamuisin jumalanpalveluksissa.
Vapaat arki-illat Madioune pyhittää rentoutumiselle. Opiskelun ja läksyjen teon hän hoitaa aamulla ennen koulua, joka alkaa yhdeksältä.
“Menen mieluummin aikaisin nukkumaan ja herään kuuden–seitsemän aikaan kuin opiskelen väsyneenä illalla.”
Työpaikka ei ole itsestäänselvyys
Kun Madioune puolentoista vuoden päästä valmistuu, töiden saanti ei ole läpihuutojuttu, vaikka sairaanhoitajalle voisi kuvitella löytyvän aina töitä. Senegalin väestö on nuorta: noin 60 prosenttia väestöstä on alle 25-vuotiaita, mikä tarkoittaa siis paljon työikäisiä ja valmistuvia ihmisiä. Kaikille ei riitä töitä korkeastakaan koulutuksesta huolimatta.
Madioune voi hakea töitä esimerkiksi sairaalasta, mutta vain yksityisestä sellaisesta. Hänen koulunsa on valtion hyväksymä, mutta työllistyäkseen valtiolle opiskelijan täytyy tehdä erillinen loppukoe. Se ei ole ainakaan nyt Madiounen suunnitelmissa.
“Se on tosi vaikea päästä läpi, eikä siihen ei oteta kovin paljon ihmisiä.”
Madiounen suhtautuminen tulevaan työnhakuun on nöyrä ja avoin, tiukkoja kriteerejä työpaikalle ei ole, kunhan työtä olisi. Mahdollisia työpaikkoja on kuitenkin paljon ympäri Senegalia.
“Täytyy vain lähettää paljon hakemuksia kaikkialle. Muutan sitten sinne, mistä saan töitä.”
