Sodat ja pitkittyneet konfliktit, ilmastokriisi, demokratian ja ihmisoikeuksien kaventuva tila, kasvava eriarvoisuus ja kansainvälisen yhteistyön heikkeneminen haastavat ajatusta yhteisestä tulevaisuudesta. Samalla maailmanlaajuinen kirkko muuttuu. Kristinuskon painopiste on jo siirtynyt Euroopan ulkopuolelle, ja myös käsityksemme lähetyksestä, kumppanuudesta ja kansainvälisestä vastuusta ovat muutoksessa.
Tässä tilanteessa kirkon kansainvälinen työ ei ole kirkon perustehtävän rinnalla oleva lisä. Se on tärkeä tapa elää kirkon perustehtävää todeksi. Kirkon uusi strategia antaa tälle hyvän perustan.
Vahva lähtökohta: kaikkialta kaikkialle
Kirkon uuden strategian kenties tärkein kansainvälistä työtä koskeva linjaus löytyy heti sen teologisesta perustasta. Kirkko osallistuu Jumalan missioon julistamalla evankeliumia ja elämällä sitä todeksi. Missio ja diakonia kuuluvat yhteen. Jokainen kastettu on lähetetty ja lähettäjä. Lähetystehtävä toteutuu lähellä ja maailmanlaajuisesti – kaikkialta kaikkialle.
Maailmanlaajuinen kirkko ei siis jakaudu lähettäjiin ja vastaanottajiin, auttajiin ja autettaviin. Kirkot todistavat Kristuksesta omissa yhteisöissään ja niiden ulkopuolella. Ne jakavat keskenään hengellisiä, inhimillisiä ja aineellisia voimavaroja. Kirkot ja kristityt toimivat yhdessä.
Kirkollamme ei ole siis vain paljon annettavaa. Meillä on myös paljon saatavaa. Tarvitsemme muiden kirkkojen teologiaa, hengellisyyttä, kokemusta ja osaamista myös ymmärtääksemme omaa tehtäväämme Suomessa. Maailmanlaajuinen kirkkojen yhteisö ei ole kansainvälisen työmme kohde. Me olemme osa sitä.
Hyvä teologia tarvitsee rinnalleen terävän tilannekuvan
Strategian teologinen perusta on vahva, mutta maailman muutos ei vielä näy riittävästi sen johtopäätöksissä. Toimintaympäristöä tarkastellaan ymmärrettävästi ennen kaikkea Suomesta käsin: kirkon jäsenyyden ja talouden, hengellisyyden muutoksen, yhteiskunnallisen eriytymisen sekä suomalaisen yhteiskunnan muutoskestävyyden näkökulmista.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko kuuluu maailmanlaajuiseen kristittyjen yhteisöön ja toimii siksi myös Suomen rajat ylittävässä todellisuudessa. Monet kumppanikirkkomme elävät konfliktien, köyhyyden, ilmastonmuutoksen ja nopeasti muuttuvien yhteiskuntien keskellä. Kansalaisyhteiskunnan tila kaventuu monissa maissa, myös Suomessa. Ihmisoikeuksia ja kansainvälisen oikeuden periaatteita haastetaan. Kansainväliseen yhteistyöhön ja kehitykseen käytettävät resurssit vähenevät samalla, kun tarpeet kasvavat. Kun otamme vakavasti strategian ajatuksen ”kaikkialta kaikkialle”, meidän täytyy ottaa vakavasti myös nämä yhteisen toimintaympäristömme muutokset.
Kirkon yhteinen strategia tarvitsee siis rinnalleen kansainvälisen työn strategista jatkotyöskentelyä, jossa määritellään työn keskeiset tavoitteet yhdessä kansainvälisten kumppaneidemme kanssa. Selkeät strategiset tavoitteet ohjaavat työtä; mitä työllä edistetään ja mihin voimavaroja kohdennetaan. Tämä edellyttää valintoja.
Kumppanuus on myös vallan jakamista
Yksi jatkotyön tärkeimmistä kysymyksistä koskeekin kumppanuutta itsessään. Strategian ajatus keskinäisestä oppimisesta ja voimavarojen jakamisesta antaa siihen hyvän lähtökohdan. Seuraava kysymys on, mitä tämä vastavuoroisuus käytännössä merkitsee.
Kirkon kansainvälisessä yhteistyössä on puhuttu kumppanuudesta pitkään. Todellinen kumppanuus näkyy siinä, kuka määrittelee tavoitteet, kenen tieto ratkaisee, kuka tekee päätökset ja miten resurssit, vastuu ja valta jakautuvat.
Paikalliset kirkot ja muut kumppanit tuntevat omat yhteiskuntansa. Niillä on osaamista, jota meillä ei ole. Yhteistyömme tulevaisuutta rakennetaan tuomalla eri puolilla maailmaa oleva osaaminen, kokemus ja voimavarat yhteiseen käyttöön. Opimme toisiltamme, jaamme voimavaroja, kannamme vastuuta yhdessä ja olemme myös valmiita jakamaan valtaa. Tämä muuttaa väistämättä sitä, mitä kirkon kansainvälinen työ on ja miten sitä tehdään.
Kumppanuuden lisäksi kirkon kansainvälisessä työssä on korostettu rinnalla kulkemista. Kumppaneinamme on myös yhteisöjä ja ihmisiä eri puolilla maailmaa, jotka pyrkivät muuttamaan maailmaa ympärillään. Rinnalla kulkeminen ei yksin riitä, jos tavoitteena on muutos: kirkon tulee tukea marginaaliin jäävien ihmisten ja yhteisöjen omaa toimijuutta sekä käyttää ääntään epäoikeudenmukaisten rakenteiden muuttamiseksi. Kumppanuus merkitsee siksi myös sitä, että kirkko vaikuttaa yhteiskunnassa ja suhteessa vallanpitäjiin yhdessä niiden kanssa, joiden ääni jää liian usein kuulumatta.
Kansainväliselle työlle tarvitaan määritelty suunta
Kirkon yhteisen strategian ei tarvitse ratkaista kaikkia kansainväliseen työhön liittyviä kysymyksiä. Sen tehtävä on kuitenkin osoittaa riittävän selvästi suuntaa, jotta seurakunnat ja järjestöt voivat itse ohjata toimintaansa yhdessä kansainvälisten kumppaneiden kanssa valittuun suuntaan.
Kansainvälisen työn jatkotyöskentelyn tehtävänä olisi määritellä yhteinen suunta konkreettisiksi strategisiksi tavoitteiksi. Tavoitteena on kestävä ja toimintakykyinen maailmanlaajuinen kirkkojen ja kristittyjen yhteistyö, joka kykenee toteuttamaan tehtäväänsä myös muuttuvassa hengellisessä, taloudellisessa ja poliittisessa ympäristössä.
Kansainväliseen ja kotimaiseen dialogiin perustuva kirkon kansainvälisen työn strategiaprosessi voisi innostaa ja sitouttaa kirkon eri toimijat yhteiseen maailmanlaajuiseen toivon tehtävään. Käynnissä oleva kirkon kansainvälisen työn arviointi antaa prosessille tärkeää taustatietoa.
Tehtävämme on todistaa Kristuksesta sanoin ja teoin. Kun kirkko elää evankeliumista, Kristuksen toivo synnyttää uskoa ja antaa voimaa elää. Kun kirkko rakentaa rauhaa sodan keskellä, toivo saa toimimaan. Kun puolustamme syrjityn ihmisarvoa, rakkaus rohkaisee. Kun kirkot jakavat vähäisiäkin voimavarojaan, usko yhdistää. Kun suomalainen seurakunta huomaa olevansa osa maailmanlaajuista yhteisöä, oma maailmamme avartuu.
Teksti: Pauliina Parhiala, toiminnanjohtaja, Suomen Lähetysseura
Lue kirkon uusi strategia: Kirkon uusi strategia rakentaa tulevaisuutta ja toivoa – Evl.fi
