Kogien elämäntehtävä on suojella luontoa – Heidän kulttuurinsa ja kielensä säilymistä tukevat myös suomalaiset

Nuori kogi, Pablo Gil, tervehtii meitä Santa Martan, Kolumbian luterilaisen kirkon toimistossa. Hän kertoo olevansa oppaamme tulevien neljän päivän ajan. Yli puolen vuoden suunnittelun ja lukemattomien kokouksien jälkeen olemme vihdoin suuntaamassa kohti Sierra Nevadan vuoristoa ja alkuperäiskansa kogien maita. Tarkoituksena on selvittää, kuinka nykypäivän alkuperäiskansa elää ja miten Lähetysseuran tuella on vahvistettu kogien omaa kulttuuria ja äidinkieltä.

Ennen lähtöä suuntaamme tiimimme ja Pablon kanssa ravintolaan syömään. Parikymppinen Pablo kertoo kuin ohimennen tämän olevan hänen ensimmäinen kertansa ravintolassa. Hämmästelen tätä, sillä Pablo muutti jo yläkouluikäisenä Santa Martaan päästäkseen opiskelemaan hyvään kouluun.
Hän tiesi jo nuorena haluavansa tähdätä korkealle, vaikka se vaatisi paljon uhrauksia. Nyt hän opiskelee Santa Martan yliopistossa “etnoeducacionia”, eli alkuperäiskansojen omaa kulttuuria tukevaa tiedettä ja sen opettamista.

“Oli todella vaikeaa tottua elämään kaupungissa, kaukana perheestäni. Kaikki oli vain niin erilaista. Mutta en koskaan unohtanut juuriani”, hän kertoo samalla kun nautimme porukalla paikallista kalaruokaa “cevicheä”. Pablo sanoo viihtyvänsä muutenkin paremmin opettajien ja vanhempien aikuisten parissa. Häntä ei kiinnosta omanikäistensä yliopistokavereiden musiikki tai baarikierrokset.

Ylpeys äänessään hän kertoo käyttävänsä aina kansansa vaatteita, vaikka saisikin osakseen pilkkaa kaupungissa.

Kohti kogien maita

Matkaan lähdetään seuraavana päivänä aamuviideltä. Ajamme paikallisella jeepillä ensin reilu kaksi tuntia rannikkotietä, jonka jälkeen nousemme muhkuraista tietä ylös vuorille yli 2500 metrin korkeuteen. Kun tie loppuu, on aika nostaa tavaramme muulien kyytiin ja seurata loppumatka kävellen meitä vastaan tulleita kogeja.

Olen sanaton luonnon kauneudesta jo ensi metreillä. Kävelemme läpi vuoristosademetsien ja silmän kantamattomiin jatkuvien kukkuloiden välillä. Kontrasti on täydellinen verrattuna Santa Martan läkähdyttäviin, turistien täyttämiin katuihin, joilla kävelimme vasta pari tuntia aikaisemmin.

Matkan aikana Pablo kertoo elämästään kogina. Kogit ovat pitkään pidättäytyneet kontaktista muiden kulttuurien kanssa, sillä kansa haluaa suojella kulttuuriaan ulkopuolisilta vaikutteilta. Pablon mukaan kogeihin saatetaan muutenkin helposti suhtautua kaupungeissa kummeksuen.

Lähivuosina yhteisöissä on kuitenkin hiljalleen alettu pohtia yhteistyön mahdollisuuksia, sillä alkuperäiskansojen oman kulttuurin säilyttäminen nopeasti muuttuvassa maailmassa käy koko ajan hankalammaksi ja monesta asiasta on pulaa. Tuki ulkoapäin on alkanut muodostua välttämättömäksi.

“Moni nuori haluaa kouluttautua ja tutustua myös ulkomaailmaan. Meidän on vain hyvin vaikea edetä opinnoissa pidemmälle, koska kouluista on pulaa ja opetus tapahtuu meille vieraalla kielellä”, Pablo kertoo ja jatkaa:

”Meidän täytyy kuitenkin selvitä kummassakin maailmassa, jos haluamme kehittyä ja samalla pitää yllä omaa kulttuuriamme.”

Tunnit kapealla viidakkotiellä kuluvat nopeasti Pablon tarinoita kuunnellen. Yllättäen eteemme avautuu valtava laakso, jonka keskellä seisoo pieni mutta eloisa kylä. Kävellessämme alas vuoren rinnettä tuntuu kuin olisimme astumassa hiljaa omaan tahtiinsa elelevään unohdettuun maailmaan.

Varovaista tarkastelua

Kylään saapuessamme on tärkeää kunnioittaa yhteisön järjestystä ja tapaa edetä. Odotellessamme muutaman tunnin kylän yhteisessä kokoontumismajassa kylän johtajien saapumista meillä on hyvää aikaa tarkkailla ihmisiä ympärillämme. Myös kyläläiset saavat mahdollisuuden tarkastella meitä kaikessa rauhassa.

Keskusmajan keskellä porisee valtava pannu, jota peittävät isot lehdet, ikään kuin kattilan kantena. Katosta roikkuu pieni kankainen keinu, jossa nukkuu muutaman viikon ikäinen vauva.
Lapset tulevat lähelle ujosti hymyillen, mutta aikuiset pitivät enemmän etäisyyttä. Kaikki tuntuvat koko ajan valmistavan tai työstävän yhdessä jotain. Meitä hämmästelevät lapset juoksevat vähän väliä kikattaen eri aikuisten helmoihin.

Tunnelma on meidän outojen vieraiden saapumisesta huolimatta rauhallinen ja lempeä. Tuntuu lievästi sanottuna utopistiselta istua yhtäkkiä keskellä täysin toisenlaista todellisuutta. Huomaan myös oman ujouteni nousevan pintaan.

Esittelyiden jälkeen saamme kuulla kylänjohtajilta olevamme erittäin tervetulleita, ja kiitokseksi vierailustamme kokoonnumme kaikki kylän aukiolle katsomaan, kun lapset ja naiset alkavat rumpujen päristessä tanssia yhtenä isona ryhmänä. Tanssia kestää useamman tunnin. Hetken olemme kaikki osana tätä yhteisön iloa.

Haaveena kunnioittava yhteiselo

Seuraavien päivien aikana elämme auringon ja yhteisön tapojen mukaisesti. Heräämme auringon noustessa viiden aikaan, peseydymme joessa, ja aamupalan jälkeen aloitamme haastattelut ja kuvaukset.

Yhteisön halu pystyä huolehtimaan kulttuurinsa säilymisestä käy nopeasti selväksi. Sana, joka toistuu usein kogien puheissa, on kunnioitus.

Opiskelija Fransisco Garavito Nuevita tiivistää:
“On tärkeää, että voimme kunnioittaa muita kulttuureja ja niiden tapoja, mutta säilyttää silti omat periaatteemme ja arvomme. Haaveenani on, että kaksi elämäntapaa voisi elää rinta rinnan ilman että kumpikaan tuhoaa toisen kulttuuria.”

Halun luoda uusia toimintamalleja kylään ymmärtää hyvin, sillä vaikka yhteisön elämä on kuvankaunista, monesta asiasta on pulaa. Olisi helppoa idealisoida alkuperäiskansojen elämää luonnon keskellä muusta maailmasta riippumattomana, mutta todellisuudessa kogeilla on samanlaiset tarpeet kuin keillä tahansa, jotka asuvat kaukana palveluiden ja valtion palveluista.

Yhteisöissä on pulaa lääkkeistä, sähkö toimii vain tunnin päivässä, ja koulutarvikkeista ja kouluista ylipäätään on huutava pula. Koska kouluja tai omankielistä opetusta ei pystytä järjestämään omissa kylissä tarpeeksi, joutuvat lapset jo yläkouluikäisinä muuttamaan kaupunkeihin tai jättämään koulun kesken ennen aikojaan. Kylään kaivataan myös sairaanhoitajia ja asianajajia.

Yksi kogi-äideistä, Maria Vacuna, perustelee koulutuksen tärkeyttä: “Kouluttaudun, jotta voin kehittää itseäni ja antaa allekirjoituksen virallisiin papereihin, rekisteröidä lapseni ja kertoa lääkärille oireistani – että ylipäätään pystyn kommunikoimaan tarpeistani myös yhteisömme ulkopuolelle.”
Yhteisö halusi olla itsenäinen ja pärjätä omin avuin, mutta kouluttautumisessa he tarvitsivat apua.

Unohdettu, puristuksissa oleva kansa

Alkuperäiskansojen tilanne Kolumbiassa ei ole yksinkertainen. Vuonna 1991 Kolumbian valtio laati lain, jonka mukaan jokaisella Kolumbian alkuperäiskansalla on oikeus omaan kulttuuriin perustuvaan opintosuunnitelmaan. Opintosuunnitelmaa pitäisi pystyä toteuttamaan omalla äidinkielellään.

Todellisuudessa valtaosa alkuperäiskansoista, kuten kogit, asuvat kaukaisilla alueilla, jonne valtion tuki ei ulotu. Tämän lisäksi esimerkiksi kogien asuinmaita kontrolloivat hyvin vahvasti aseelliset, laittomat joukot, jotka harjoittavat valtaansa joko väkivallalla, pakkovärväyksillä tai liikkumisen rajoittamisella.

Lähetysseuran ja Kolumbian luterilaisen kirkon koulutushanke on ainut laatuaan Kolumbiassa. Jo 12 vuotta alkuperäiskansojen parissa työskennellyt hankkeen koordinaattori Marian Coy painottaa hankkeen onnistuvan juuri sen takia, että kogit itse ovat lähteneet edistämään ja etsimään tukea omalle koulutukselleen.

Vatsatautia ja juomaveden puutetta

Vietettyämme neljää päivää yhteisön seurassa olemme vaikuttuneita siitä luottamuksesta ja avoimuudesta mitä saamme osaksemme. On myös hienoa nähdä ja ymmärtää, kuinka erilainen Pablon rooli omiensa joukossa on. Kaupungissa hän on vieras, joka erottuu aina joukosta. Omassa kylässään hän erottuu kylän oppineimpana nuorena, joka todennäköisesti nousee opintojensa jälkeen auktoriteettiasemaan ja vie yhteisönsä koulutusmahdollisuuksia eteenpäin.

Retki on myös vaatinut veronsa – päivät ovat pitkiä, ja osa tiimistämme sairastuu rankkaan vatsatautiin. Vettä on niukasti tarjolla, sillä emme uskalla juoda yhtä vapaasti vuorien puroista kuin kyläläiset. Sähköä ei juurikaan ole, ja kylässä olemme myös tuntien päästä lähikaupoista, saati muista ihmisistä. Vaikka olemme turvassa, on tietoisuus ympärillä tapahtuvasta aseellisesta konfliktista osa meidän ja ennen kaikkea kyläläisten todellisuutta.

Lähtöaamuna aloitamme matkan kello kolmen aikaan aamulla. Vaellamme tähtien valossa läpi vuorien kohti autotietä. Kolmen tunnin kävelyn jälkeen auringonnousu alkaa valaista tietämme ja on aika katsoa viimeistä kertaa taakse jääviä laaksoja, kogien kotia.

Luonto on meidän vastuullamme

Kogien maailma on kaunis, mutta heidän tilanteensa nykymaailman haasteiden keskellä on äärimmäisen herkkä. Kuten yksi kylän auktoriteeteistä, Miguel Garavito Coronado, painotti vierailumme aikana:
”Kun rooliamme luonnonsuojelijoina ei kunnioiteta, vaan luonnonvarojamme riistetään taloudellisen edun saavuttamiseksi, ei pian ole luontoakaan enää jäljellä. Meidän täytyy pystyä suojelemaan kulttuuriamme, jotta voimme tehdä tehtävämme maailmassa ja suojella luomakuntaa.”

Jos kogien koulutusta pystyttäisiin vahvistamaan, ei nuorien uhrausten tarvitsisi olla näin suuria.

Oppaamme Pablo jäi kyläänsä viikonlopuksi ja palasi vasta loppuviikosta takaisin Santa Martaan opintojensa pariin. Hän tietää paikkansa maailmassa, ja sen paikan turvaamiseksi hän on päättänyt elää vuosia kaukana perheestään, saavuttaakseen lopulta mahdollisimman suuren hyödyn yhteisölleen. Jos kogien koulutusta pystyttäisiin vahvistamaan, ei nuorien uhrausten tarvitsisi olla näin suuria.

Reissun viime metreillä jään pohtimaan ehkä eniten Pablon asennetta ja sitä solidaarisuutta, mitä kogit tunsivat niin toisiaan kuin myös meitä länsimaalaisia “pikkusisaruksiaan” kohtaan. Kogit kutsuvat kaikkia yhteisönsä ulkopuolisia pikkusisaruksiksi.

Pablo kertoi lasten oppivan jo hyvin nuorena, että kaikki tehdään yhdessä, kaikki ovat yhtä tärkeä osa yhteisöään ja kaikki vastuu on tarkoitettu yhdeksi kannettavaksi. Tämän lisäksi kogit kokevat suurta vastuuta luomakunnasta ympärillään. Isoveljemme ja -siskomme jakoivat meille viisaita sanoja, ja halutessamme voimme oppia heiltä paljon.

Kuten kylän johtaja Miguel totesi:
“Meidän kaikkien tulee etsiä yhtenäisyyttä, sillä vain siten voimme pelastaa tulevaisuutemme.”

Alkuperäiskansat kokevat syrjintää ja kärsivät ilmastonmuutoksesta

Maailmassa on lähes 500 miljoonaa alkuperäiskansan jäsentä, eli he edustavat yli 6:tta prosenttia maailman väestöstä. Vaikka alkuperäiskansojen oikeuksien pitäisi olla taattuja, ne eivät silti toteudu suuressa osassa maailmaa.

YK:n mukaan alkuperäiskansojen jäsenet kohtaavat huomattavasti todennäköisemmin rasismia ja
pakotettua pakolaisuutta, ja he elävät kolme kertaa todennäköisemmin äärimmäisessä köyhyydessä kuin “valtaväestöön” kuuluvat.

Köyhyys vaikeuttaa yhteisöjen kouluttautumista ja näin ollen myös heidän omien kulttuuriensa vaalimista. Luonnon keskellä elävien alkuperäiskansojen elämään vaikuttaa myös ilmaston muuttuminen.

Työtä kogien kanssa tuetaan Suomen kehitysyhteistyövaroin.
Teksti ja kuvat: Anna Lundén

Tutustu kogien elämään tarkemmin Lähetysseuran Kolumbia 360 -pelissä!

Nyt kun olet täällä…

… meillä on pieni pyyntö.  Laitamme osan Lähetyssanomien jutuista ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi tutustumaan erilaisiin kulttuureihin, lukemaan työstämme maailmalla ja sukeltamaan ihmisten tarinoihin.

Lehti on kuitenkin meille tärkeä tulonlähde – ja pyydämmekin, että tilaat Lähetyssanomat. Samalla tuet lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä, jota tehdään syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa maailman köyhimmissä maissa.