Työskentelin Senegalissa vuosina 1983–2016 ja osallistuin vielä sen jälkeen sereeri-ranska sanakirjan työstämiseen. 35 vuotta on pitkä aika. Sain olla mukana monessa pioneerivaiheessa, kuten lukutaitotyön uudessa alussa ja työn siirtämisessä kirkon vastuulle ja Dakarin työn aloittamisessa. Olen saanut nähdä suuria muutoksia senegalilaisten elämässä ja Senegalin luterilaisen kirkon elämässä.

En tiedä, mitä olin odottanut lähteissäni Senegaliin, mutta ainakin ihmisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus yllättivät. Asia varmaankin koskee koko Senegalia, mutta minä tietysti tunnen parhaiten sereerit. He ovat Senegalin kolmanneksi suurin etninen ryhmä ja heillä on oma kielensä ja kulttuurinsa. Ihmisellä on aikaa toiselle ihmiselle. Iloitaan yhdessä, itketään yhdessä. Ei kysellä koulutusta, ammattia, sosiaalista asemaa vaan kohdataan ihminen ihmisenä. Diplomatialla on pitkät perinteet, kun on aina asuttu monikulttuurisessa ympäristössä ja monen paikallisen kielen osaaminen ja erilaisten tapojen hyväksyminen kuuluu jokapäiväiseen elämään. Rauha, jota toivotetaan jokaisessa tervehdyksessäkin, menee kaiken edelle. Keskustellaan niin kauan, että löytyy ratkaisu.

Aina vierailun päätteeksi mukaan annetaan jotain, nyytti maapähkinöitä, riisiä, hirssiä, kana, kananmunia tai muuta. Työtoverini Sedar Ndiaye oli kerran ollut pitkään malariassa ja olin vienyt hänet pari kertaa terveyskeskukseen ja taisi hän olla meillä yötäkin. Hänen äitinsä kutsui minut sitten syömään ja viettämään päivää kotikylälleen ja kun tein poislähtöä, auton lavalle tuotiin elävä vuohi. Onneksi pihallani oli sille tilaa ja se sai nauttia jonkin aikaa uudesta kodista ennen teurastamista.

Sereerinaisten sitkeys ja vahvuus on aivan hämmästyttävää. Kylän naiset pitävät yhtä, säästävät rahaa keräyksillä, viljelevät puutarhaa, kasvattavat vuohia, kanoja, sikoja ja hoitavat ohessa perheen. Moni äiti on menettänyt lapsen synnytyksessä tai sairauksiin, mutta aina jaksetaan eteenpäin. Mies on toki perheen pää, mutta naiset ovat hyvin itsenäisiä. Naisen tulot omasta työstä kuuluvat naiselle. Usein ne menevät lasten kouluttamiseen ja muihin lasten tarpeisiin sekä omiin vaatteisiin ja keittiö- ja ruokailuastioihin.

Kieli alkaa sujua hiljalleen

Kävin lähetyskurssin vuonna 1982, jolloin minut oli jo hyväksytty Wycliffe raamatunkääntäjien jäseneksi. Tulin lähetyskurssille suoraan Wycliffen kielitieteen, antropologian ja lukutaitotyön kursseilta, joita kävin kolmessa yliopistossa USA:ssa.

Minun oli määrä lähteä Lähetysseuran ja Wycliffen yhteislähettinä, mutta Wycliffen kanssa ei solmittukaan enää uusia yhteistyösopimuksia. Sain tästä tiedon Ranskaan, jossa olin kielikoulussa. Minulle oli jo sovittu Wycliffistä työpari ja olimme suunnitelleet yhdessä tulevaa työtämme Lähetysseuran aloittamassa lukutaitotyössä. Työparini olisi vastannut pedagogisesta puolesta ja minä kieleen liittyvistä asioista. Sainkin sitten koko potin, kun lähdin Senegaliin yksin Lähetysseuran lähettämänä.

Lähdin työalueelle vuoden 1983 helmikuussa Ranskan Vichyssä käydyn seitsemän kuukauden kielenopiskelujakson jälkeen. Asetuin Fatickin kaupunkiin Mariitta Lampun (nyk. Pentti) kanssa ja aloitimme sereerin kielen opinnot kaksi päivää maahan tulon jälkeen. Onneksi Fatickissa olivat myös Bengt ja Britta Lassus perheensä kanssa ja saimme heiltä korvaamattoman arvokasta jokapäiväiseen elämään ja työhön liittyvää tietoa ja ohjausta.

Sereerin kieleen perehdyttäjänä toimi raamattukoulun oppilas Sedar Ndiaye, joka tuli myös joka ilta kotiini pitämään iltarukouksen. Hänen kanssaan pänttäsimme verbien taivutuksia ja substantiiviluokkia oikeassa järjestyksessä. Varsinaista kurssimateriaalia ei ollut, mutta saatavilla olleet monisteet riittivät alkeiden oppimiseen. Kolmen kuukauden opiskelun jälkeen pyysimme päästä kielikylpyyn ja se järjestyi kieliavustajamme Awa Ndiayen kotiin Nqayokhemin kylään. Olimme siellä kuukauden päivät. Myöhemmin syksyllä vietin siellä yksin pidemmän jakson ja kieli alkoi hiljalleen sujua. Nautin siitä, että sain itse keksiä kaikenlaisia harjoituksia ja jäsennellä ihanaa sereerin kieltä päässäni ja paperilla.

Ote kiertokirjeestäni 2.7.1983: ”Istun nykyisen asuntoni, olkikattoisen majan edustalla ja seuraan talonväen aamuaskareita. Isäntä, Hamad tekee pellolle lähtöä, Ibou valjastaa hevosta, Daba imettää lasta, Tening perkaa kalaa, pihalla käyskentelevät vuohet ja kanat… Minä käyn opiskeluun käsiksi tämän talon tyttären, kieliavustajani Awa Ndiayen kanssa. Hän on kristitty kuten koko hänen perheensäkin. Toisinaan istumme Awan kanssa koko aamupäivän tekstejä tutkimassa, toisinaan lähdemme pellolle, luontoon, naapuriin harjoittelemaan oppimaani käytännössä. Päiväruokaa odotellessa napostelemme maapähkinöitä ja tarinoimme varjoisan puun alla. Sen saman puun alla syömme sitten avotulella valmistetun aterian: riisiä höystettynä kalalla ja vihanneksilla ja monenlaisilla mausteilla. Syömme kaikki samasta isosta emalivadista käyttäen lusikkana oikeaa kättä.”

Kaikki naapurini Fatickissa olivat sereereitä ja kävivät joka ilta tarkistamassa, että minulla oli kaikki hyvin, asuinhan yksi kolmen huoneen talossa. Naapurit vierailivat kodissani säännöllisesti vuoden verran eli siihen asti, kunnes kotiini tuli Mari Sarr, raamattukoululaisen Pierre Sènen vaimo ja hänen kuukauden vanha vauvansa, Jacques Waly. Molemmat olivat huonokuntoisia. Mari Sarrista tuli myös uskollinen ystäväni, ilojen ja murheiden jakaja. Samalla kotiini muutti lukutaitotyöhön avustajakseni tullut Fatou Cissé Sène. Hänestä tuli työtoveri ja rakas ystävä 30 vuodeksi, aina hänen kuolemaansa asti marraskuussa 2018.

Lukutaitotyötä sereerin kielellä

Kaikki Senegalissa tehtävä työ oli Lähetysseuran työntekijöiden johtamaa. Tuolloin ei myöskään ollut erikseen kehitysyhteistyötä ja kirkollista työtä vaan kaikki oli samaa lähetystyötä. Kirkolla oli kolme pastoria, jotka olivat helluntailähetyksen kasvatteja. Heidät vihittiin työhön muistaakseni vuonna 1984. Kirkko sai laillisen statuksen vuonna 1987. Samana vuonna vihittiin papeiksi kymmenen Lähetysseuran perustaman raamattukoulun oppilasta.

Lukutaitoluokkia oli ollut paljon vuonna 1981 ja lukutaito-opettajat olivat haastaneet Lähetysseuran oikeuteen palkka-asioista. Lähetysseura joutui maksumieheksi ja luokat lopetettiin. Vuoden 1983 aikana toimi yksi luokka vapaaehtoisen työntekijän ohjaamana. Minun tehtäväni oli aloittaa työn suunnittelu uudelta pohjalta. Käytin Wycliffistä saamiani oppeja ja aloitimme työn vapaaehtoisten opettajien kanssa. Ensimmäinen varsinainen tehtäväni oli käydä autonkuljettajan kanssa kaikkien entisten opettajien luona kertomassa heille uudesta kurssista ja uusista toimintaperiaatteista ja hakemassa heiltä pois polkupyörät, jotka Lähetysseura oli antanut työtä varten. Polkupyöriä löytyi muistaakseni yksi, kukaan ei tullut uudelle kurssille. Aika synkkä alku, sanoisin.

Lukutaitotyötä varten oli olemassa jo kaksikin eri aapista ja laskukirjanen. Lisäksi oli monistettuja eläinsatuja ja joitain perinteeseen liittyviä kertomuksia. Stig-Olof ja Kristina Fernström olivat muutama vuosi aiemmin aloittaneet raamatunkäännöstyön ja Maj-Britt Sandvik oli tehnyt materiaalia lukutaitotyöhön ja kristilliseen opetukseen. Raamatun kirjoista oli painettu Matteuksen evankeliumi, 1. Mooseksen kirja, Joonan, Ruutin ja Esterin kirjat sekä kristilliseen opetukseen pieni katekismus, virsikirja, VT:n kertomuksia lapsille, useampi värikkäästi kuvitettu kirjanen UT:n kertomuksia lapsille ja mahdollisesti muutakin.

Senegalin virallinen koulujärjestelmä oli ja on edelleen ranskankielinen siirtomaakauden perintönä. Ranska ei kuitenkaan ole juuri kenenkään senegalilaisen äidinkieli ja vielä 1980-luvulla kouluopintoja pidettiin turhana perheen kaikille lapsille. Omaa äidinkieltä ja omaa kulttuuria, omia arvoja pidettiin ja pidetään yhä arvossa. Pelättiin, että ranskankielinen opetus ja kielen mukana tuleva kulttuuri etäännyttävät lasta kodin opettamista arvoista. Usein perheestä pantiin kouluun yksi poika, josta sitten toivottiin valtion virkamiestä. Poikkeuksiakin tietysti oli ja joillakin kylillä myös tytöt pantiin kouluun, erityisesti siellä missä katolinen kirkko oli vahvasti läsnä.

Informoimme työstämme aina valtion virallisia elimiä ja valtio piti työtämme arvossa.  Olimme myös säännöllisesti yhteydessä Dakarin yliopiston sereerin kielen opettajiin.

Rakennutimme Bikolin kylään vaatimattoman luokkahuoneen, joka toimi monta vuotta lukutaitoluokkana ja lukutaito-opettajien kurssien pitopaikkana. Vuoden 1984 alussa pidetylle kurssille tuli viisi opettajakokelasta ja kaksi tulevaa työtoveriani, Seynabou Ndiaye ja Fatou Cissé Sène. Opettajina toimivat lisäkseni raamattukoululaiset Sedar Ndiaye ja Joseph Diouf. Minä luultavasti opin enemmän kuin kukaan muu. Kaikki viisi opettajakokelasta saivat luokan ja minä aloitin varsinaisen työni. Kävin myös itse opettamassa iltapäivisin Bikolin kylän luokassa miehiä, jotka olivat käyneet jonkin verran koulua, mutta eivät osanneet lukea tai kirjoittaa sereeriä. Myöhemmin aloimme opettaa myös naisia. Näistä luokista vastasivat pääasiassa Seynabou Ndiaye ja Fatou Cissé Sène. Naisille oli kaksi luokkaa; täysin lukutaidottomat ja jonkin verran ranskankielistä koulua käyneet. Lukutaidon lisäksi annoimme myös terveyteen ja hygieniaan liittyvää opetusta. Tunnit aloitettiin aina pienellä katkelmalla Matteuksen evankeliumista. Muutenkin työssämme oli vahvasti läsnä kristillinen todistus. Senegalissa uskonto on luonnollinen keskustelunaihe, usein jopa keskustelun avaus. Pitää pystyä kertomaan mihin uskoo.

Rakennutin myös Bikolin kylälle tuttuun perhepiiriin oman olkikattoisen majan. Asuin siinä kurssien aikana ja käytin sitä viikonloppumökkinäni ja uin pikkuhiljaa sisälle sereerin kieleen ja kulttuuriin. Dakariin muutettuani mökki siirtyi perheen juuri avioituneelle pojalle ja hänen vaimolleen.

Hitaan alun jälkeen pääsimme kouluttamaan yhä enemmän opettajia ja luokkien luku kasvoi yli kahteenkymmeneen. Vaikeutena oli opettajien peruskoulutuksen vaihteleva taso.  Osa oli käynyt jonkin verran ranskankielistä koulua, osa oli aikaisempien lukutaitoluokkien kasvatteja. Jotkut opettajat eivät jatkaneet seuraavana vuonna, joten uusia koulutettiin joka vuosi ja pidettiin eri kurssit vanhoille ja uusille. Syynä työstä poisjäämiseen oli usein raha. Työstä sai vain palkkion ja monen oli pakko lähteä pääkaupunkiin tienaamaan.  Jotkut myös aloittivat opinnot raamattukoulussa. Myöhemmin moni lukutaito-opettaja oli myös kirkon katekeetta. Oppilaat maksoivat vaatimattoman koulumaksun opettajalle.  Opettajat, joilla oli iso luokka, saivat näin paremman ansion kuin pienten luokkien opettajat.  Systeemiä muutettiin myöhemmin tulojen tasapuolistamiseksi. Oppilaat saivat aapiskirjan, liitutaulun, liidut ja myöhemmin kynät ja vihkot. Osa luokista toimi kylän kirkkorakennuksessa, osa kyläläisten rakentamissa olkimajoissa, jotkut jopa puun alla. Vähitellen aloimme rakentaa kirkkorakennusten yhteyteen luokkahuoneen tai kaksi ja niihin saatiin myös kunnon pulpetit.

Vuoden 1986 lopulla perustettiin lukutaitotyön johtoryhmä, jossa olivat pastori Ndeb Diouf, pappiskokelas Joseph Diouf, pastori Tor-Erik Store ja minä. Tämä ryhmä oli minulle tervetullut apu työn suunniteluun ja toteuttamiseen. Yksi ryhmän tavoitteista oli miettiä, miten siirtää vastuuta työstä kirkolle.

Kirkko vihki kymmenen raamattukoulusta valmistunutta oppilasta papeiksi 1987 ja heidän tehtäviinsä kuului myös lukutaitoluokkien organisointi alueellaan oleviin kyliin. Minä jatkoin Fatou Cissén kanssa kurssien pitoa ja opetuksen ohjausta luokkatilanteissa. Jatkoin myös materiaalin kehittelyä ja ainevalikoimaan tuli muun muassa maantieto ja sereerin peruskielioppia. Dakariin muutettuani jatkoin vielä jonkin aikaa uuden vastuuhenkilön Mamadou Senèn ohjaamista ja vierailuja luokissa. Lukutaitotyön vastaavaksi tuli Ann-Catrin Österholm.

Luokkiin alkoi tulla yhä enemmän lapsia sekä koulupudokkaita ja työn painopiste siirtyi vähitellen lapsiin. Lapsille pidettiin luokkia aamupäivisin ja aikuisille iltapäivisin. Myös opiskelumateriaaleja tehtiin koko ajan lisää. Tuli kirjoitusoppaat, terveyteen liittyviä kirjoja, eläinsatuja ja lisäksi lukumateriaalina käytettiin käännettyjä raamatunkirjoja.

Vuodesta 2004 eteenpäin lukutaitotyön painopiste siirtyi äidinkieliseen esikouluopetukseen. Vuosikymmenten aikana maassa oli tapahtunut paljon positiivista kehitystä. Valtio oli alkanut panostaa koulujen perustamiseen ja lähes kaikilla kylillä alkoi olla ranskankielinen ala-aste. Ongelmana oli ja on edelleen luokkien iso koko (joskus jopa 80 oppilasta) ja opettajien koulutuksen taso. Luku- ja kirjoitustaidon oppiminen vieraalla kielellä on vaikeaa ja isoissa luokissa opettaja ei pysty auttamaan heikoimpia oppilaita.

Äidinkielisessä esiopetuksessa lapsi saa myöhempää koulunkäyntiä helpottavia perustaitoja, moni osaa jo lukea ja laskea jonkin verran siirtyessään ranskankieliseen kouluun. Aluksi esikoululuokat olivat kaksivuotisia, mutta aika pian siirryttiin ranskankielisen systeemin mukaiseen kolmeen vuoteen. Perustettiin myös wolofin ja pulaarin kielisiä luokkia. Opettajien koulutukseen tuli mukaan myös valtion kouluttamia pedagogeja. Kylille alettiin myös rakentaa kunnollisia luokkahuoneita pulpetteineen ja luokkien yhteyteen rakennettiin käymälät. Nykyisin äidinkielisen opetuksen kehittäminen on kokonaan kirkon vastuulla ja työtä johtaa Edward Ndong.

Kirjallisuustyötä sereerin kielellä

Kirjallisuustyössä tuotettiin materiaalia lukutaitotyön, terveyskasvatuksen, maatalousopetuksen ja kristillisen kasvatuksen tarpeisiin. Materiaalin suunnittelun tekivät alan asiantuntijat ja kirjallisuustyön tiimi vastasi materiaalin kieliasusta. Kaikkia näitä käytettiin aluksi myös aikuisten lukutaitoluokissa. Yksi minulle merkittävä kirja, jonka sain valmiiksi 1980-luvun loppupuolella, oli sereerin kielen oppikirja kielenopiskelijoille. Se oli suuri urakka. Tein siihen oppitunnit, kieliopin ja sanaston. Dakarin yliopisto (Université Cheikh Anta Diop de Dakar) käytti sitä ainakin vielä muutama vuosi sitten oppikirjana.

Olin mukana tuottamassa myös muita kirjoja, esimerkiksi lukutaitotyöhön kaksiosaisen aapiskirjan, laskukirjan ja sereerin kielioppikirjan, esikoulutyöhön aapisen ja tukimateriaalia lukemiseen ja laskemiseen, terveyskasvatukseen hygieniasta, ravinnosta ja tarttuvista taudeista kertovan kirjan, nuorille seurustelua käsittelevän kirjan, maatalouden tueksi kirjan viljelystä ja kananhoidosta, diakoniaan diakoniatyön oppikirjan. Joistain kirjoista tehtiin sekä sereerin- että wolofinkieliset versiot ja  useat esikoulukirjat tehtiin myös pulaariksi.

Kirjallisuustyön tiimi vastasi myös sereerin kielisen Raamatun oikovedosten lukemisesta ja korjaamisesta. Vuosien varrella luimme Raamatun läpi kaksi kertaa, rivi riviltä, jae jakeelta.  Suuri ilon päivä koitti loppuvuodesta 2007, kun sereerinkielinen raamattu otettiin käyttöön hienossa juhlassa, jonne oli kokoontunut väkeä eri kirkkokunnista ja järjestöistä.

Viimeisen kymmenen vuoden suuri ponnistus oppikirjojen ja muun materiaalin ohella oli sereeri-ranska sanakirjan teko. Kirjallisuustyön tiimiin oli 2005 tullut Abdou Etienne Faye, joka on taitava kääntäjä ja tulkki, varsinaiselta koulutukseltaan tradenomi. Sanakirjan kokoamiseen saimme ohjeita Wycliffiltä. Kutsuimme sanatyöpajoihin eri kylistä miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, lukutaitoisia ja lukutaidottomia, eri perinteisten ryhmien (kastien) edustajia. Kirjasimme sanoja eri elämän alueista ja aihepiireistä. Tiimiin kuului myös raamatunkääntäjä Ndongo Fall ja Fatou Cissé Sène. Mukaan tuli myös yliopistolta tohtorikoulutettava Birane Sène ja myöhemmin yliopiston sereerin kielen professori Souleymane Faye. Työpajoja järjestettiin seuraavien vuosien aikana useita.

Sanakirjatyö oli äärettömän hidasta erityisesti työntekijöiden moninaisten tehtävien takia. Viimein se kuitenkin saatiin painoon vuonna 2020. Sanakirjasta on jo otettu korjattu painos ja julkistamisjuhla on kuluvana vuonna.

Dakarin työn alku

Monet kirkon nuoret ovat pakotettuja lähtemään kuivaksi kaudeksi kaupunkeihin etsimään työtä. Kirkko ja Lähetysseura päättivät 1980-luvun lopulla aloittaa työn Dakarissa siellä olevien kirkon jäsenten parissa.

Dakarin lähtivät pastori Joseph Diouf, vaimonsa Fatou Cissé Séne, heidän vuoden vanha poikansa, Simon Pierre ja minä. Pari kuukautta myöhemmin mukaan tuli teologi Kirsi Hämäläinen. Puolen vuoden kuluttua tiimiin liittyivät Jussi ja Eija Aukio perheineen. Kirkko halusi Dakariin papin, joka itse oli ollut töissä Dakarissa ja ”kokeneen” sereeriä taitavan lähetystyöntekijän. Dakarissa tehtävää työtä oli mietitty ja kartoitettu etukäteen, joten jotain suunnitelmaa oli jo. Olimme myös löytäneet talon, jossa oli kolme asuntoa ja tilat pienimuotoiselle seurakuntatyölle. Dakariin tuli myös apulaiseni Mame Coumba Faye, joka kastettiin juuri ennen Dakariin lähtöä sekä tuttu vartija. Kirkko siunasi meidät juhlallisesti Dakarin työhön. Silloisen kirkonjohtajan Ndeb Dioufin lähettämissanat olivat Paavalin kirjeestä efesolaisille: ”Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus…”

Muutimme Dakariin joulukuun 1989 alussa. Fatickista tuli kotien huonekalut, mutta työtilojen puolella ei ollut mitään, joten aloitimme tutustumisen käytettyjen huonekalujen myyntipisteisiin ja puuseppiin. Työn alku oli todella vaatimatonta. Jumalanpalveluksiin tuli muutama nuori, työkeskuksella järjestetty lukutaitopiiri kiinnosti hetken, samoin ompelupiiri. Ensimmäisen vuoden jälkeen olimme hitusen viisaampia ja siirsimme toimintamme läheisestä Montagne hökkelikylästä vuokrattuun huoneeseen. Silloin sattui pieni hauska episodi: Katekeetta Michel Ngomin tehtävänä oli etsiä torilta sopivia seinäpahveja luokkaa kaunistamaan. Hän oli oikein iloinen löydöstään ja esitteli meille kauniisti tapetoidun luokan. No seinäpahvit olivat Marlboro savukkeiden kauniin punavalkoisia kartonkeja – niillä sitten mentiin monta vuotta.  Nyt tuli tyttöjä ja nuoria naisia Michel Ngomin, Fatou Cissén ja minun pitämiin lukutaitoluokkiin ja Kirsi Hämäläisen vetämään kansalaistaitoluokkaan. Kirkossakävijöiden määräkin lisääntyi nopeasti.

Hiljalleen kypsyi myös ajatus perustaa asuntola maaseudulta tulleille apulaistytöille ja se toteutui syksyllä 1991. Ote kiertokirjeestäni joulukuulta 1991: ”Talossa ovat nyt kaikki asukkaat sisällä. Tyttöjä on 17 ja heidän lisäkseen asuntolan hoitaja Dibe Faye. Tytöistä viisi on kirkkomme jäseniä, kolme on katolilaisia, muslimeja on 8 ja yksi on kastekurssilla. Kaikki tytöt käyvät työssä kotiapulaisina ja työn jälkeen kiirehtivät kotiin oppitunneille. Opetusta on kuutena iltana viikossa, on ranskaa tai sereerin lukutaitoa, terveysoppia, ompelua ja kristinoppia halukkaille. Mame Coumba Faye opettaa sereeriä ja terveysoppia, joku seurakuntamme työntekijöistä tulee pitämään kristinopin tuntia, ompelun ja ranskan opetuksessa ovat ulkopuoliset opettajat.

Lähes kaikki tytöt ovat onnistuneet saamaan työpaikan, josta pääsee kotiin ennen seitsemää. Asuntolanhoitaja Dibe Faye ja minä olemme käyneet tyttöjen työpaikoilla tietääksemme missä ja minkälaisessa perheessä he ovat työssä ja voidaksemme neuvotella työnantajan kanssa työajoista, itse työstä, palkasta jne. Monenlaisia ongelmia on, joskus työt ovat ihan muuta kuin mitä on sovittu. On esimerkiksi sovittu että työhön kuuluu siivous ja ruuanlaitto. Sitten yhtenä päivänä tytön eteen pannaan iso pyykki pestäväksi ja päivä venyy pitkään iltaan. Joskus palkanmaksu viivästyy. Palkka kyllä löytyy, kun Dibe Faye lähtee sitä hakemaan.”

Tärkeä työmuoto 1990-luvun alkupuolella oli myös kristilliset radio-ohjelmat. Valtion radiokanavalla oli varattu joka viikko ohjelma-aika kansallisilla kielillä tehdyille uskonnollisille ohjelmille. Meille tarjoutui tilaisuus välittää evankeliumia sereerin kielellä radion kautta ja saimme radio RTS:ltä koulutuksen ohjelmien tekoon. Ohjelman sisällöstä vastasivat Joseph Diouf, Michel Ngom ja Fatou Cissé Sène. Saimme myös rahoituksen omaan studioon, josta vastasi Jussi Aukio. Studiotoiminta Dakarissa loppui, kun Aukiot palasivat Suomeen, mutta saimme nauhoittaa ohjelmat radion studiolla.

1993 St. Louis’n kaupungissa olleet Timo ja Raija Hämynen liittyivät Dakarin työn tiimiin ja paneutuivat työhön wolofin kielellä parin vuoden ajan.

Toimimme Dakarissa vuokratiloissa eri kortteleissa, mutta vuonna 1995 saimme rahoituksen työkeskuksen ostamista varten. Muutaman kuukauden etsimisen jälkeen löysimme juuri sopivan talon, jonka sijainti myös sopi työhömme. Se oli ensimmäinen rakennus, joka ostettiin Senegalin luterilaisen kirkon nimiin. Kaikki aikaisemmat kiinteistöhankinnat oli tehty Lähetysseuran nimiin. Rakennukseen tuli kirkko, tyttöjen asuntola ja toimistotiloja. Samalla saimme hankittua kaksi asuinhuoneistoa.

Pioneerityö oli tehty.

Tänään saan iloita ja olla kiitollinen lukuisista nuorista, joiden oman paikan löytämistä ja kasvua kristittyinä olen saanut ja saan edelleen seurata läheltä. Monen lukutaidottoman äidin ja isän lapsi on päässyt kouluun, menestynyt, jatkanut opintojaan joko Senegalissa tai ulkomailla ja voi nyt tukea itseään nuorempia. Nuorten elämä muslimienemmistöisessä ympäristössä ei ole helppoa ja he tarvitsevat tukeamme ja esirukouksiamme.

Teksti: Katriina Mäkelä

Wolofinkielinen kirjallisuus- ja lukutaitotyö

Wolofinkielinen lukutaitotyö alkoi pienestä naistenpiiristä, jota Teija Mertaranta piti Mbourissa. Ensin tämä lukutaitopiiri opiskeli ranskaksi, mutta muuttui wolofinkieliseksi vuonna 1988, kun ryhmä sai wolofinkieliset lukutaitokirjaset Société Internationale Linguistique -järjestöltä. Kirjanen oli tuolloin testausvaiheessa.

Wolofinkielinen kirjallisuus- ja lukutaitotyö Senegalin luterilaisen kirkon työyhteydessä alkoi 1992.  Vastuuhenkilönä toimi Paula Laajalahti. Lukutaitoluokkia oli Mbourissa ja Thiadiayessa. Aapiset hankimme Société Internationale Linguistique -järjestöstä, jonka työntekijä kävi opettamassa lukutaito-opettajia. Kun oppilaat oppivat lukemaan, heille opetettiin myös laskemista ja terveysoppia. Laskukirjat ja terveysoppikirjat käänsimme sereerinkielisistä kirjoista. Opettajille oli joka vuosi kaksi viikon mittaista kurssia, ja vierailimme usein luokissa tutustumassa, miten opetus sujuu.

Vuonna 1997 Tuula Huttunen tuli lukutaitotyön vastuuhenkilöksi. Hänen työtoverinaan oli Malick Fall, joka toimi 90-luvun alussa kirjallisuus- ja lukutaitotyössä. Lukutaitoluokkia oli Mbourissa, Thiadiayessa, Dakarissa ja Saint Louis’ssa.  Suurin osa oppilaista oli 6–vuotiaita tai vanhempia, jotka opiskelivat maanantaista perjantaihin aamupäivisin klo 8–13. Aikuisten ryhmät kokoontuivat muutamaksi tunniksi kerran, pari viikossa. Oppilaita oli 70–80, joista suurin osa oli ensimmäisellä luokalla. Opettajia oli 6–7. Malick Fall opetti muutamana aamupäivänä viikossa oppilaita, jotka olivat läpäisseet kolmevuotisen opetusohjelman. Samalla hän valmisti näille uutta opetusmateriaalia.

Keväällä 2001 tehtiin evaluaatio kirkon sereerin- ja wolofinkielisestä lukutaitotyöstä vuosilta 1995–2001. Sen pohjalta tehtiin suunnitelma lukutaitotyöhön, joka jaettiin kolmeen ryhmään: esiopetus, yhteisöllinen perusopetus, aikuisten lukutaitotyö.

Syksyllä 2001 Wagane Faye valittiin Tuula Huttusen työtoveriksi.

Vuodesta 2002 lähtien nuorimpien oppilaiden luokkaa kutsuttiin esikoululuokaksi. Opettajien kursseilla keskityttiin tämän ryhmän opettamiseen ja opetusmateriaaliin. Oppilaita oli kevätlukukauden 2003 lopussa 100, joista suurin osa oli esikoululaisia.

Vuosina 2004–2006 luokkien oppilasmäärät kasvoivat kaikissa kieliryhmissä – sereeri, pulaar, wolof. Suurin osa oppilaista opiskeli 5–6 ja 7-vuotiaille tarkoitettua kaksivuotista esikouluohjelmaa. Vuoden 2006 lopussa luokissa oli yhteensä 1 714 oppilasta. Opettajista 48 oli sereerinkielisiä, 15 pulaarinkielisiä ja 7 wolofinkielisiä.

 

Uutta esikoulun opetusmateriaalia valmistettiin matematiikkaan, kirjoittamiseen ja kansalaistaitoon.

Yhteydet valtion lukutaitoviranomaisiin lujittuivat. Valtion koulun opettajien mukaan oppilailla, jotka siirtyivät äidinkielisistä esikouluista valtion ranskankielisen koulun ensimmäiselle luokalle, oli huomattavasti paremmat oppimisvalmiudet kuin niillä, jotka tulivat suoraan ranskalaiseen kouluun.

Lukutaitoluokkiin tarvittavien kirjojen lisäksi teimme kirjan, joka opetti ranskankielistä koulua käyneille lukutaitoisille wolofin kielen virallisen oikeinkirjoituksen. Kirjassa on myös perinteisiä senegalilaisia kertomuksia wolofin kielellä.

Käänsimme Lutherin Vähäkatekismuksen sekä kirjan, joka kertoo lyhyesti Jeesuksen elämästä ja työstä. Lisäksi teimme kirjan, jossa kerrotaan Raamatun naisista Vanhassa ja Uudessa testamentissa.

Teksti: Paula Laajalahti ja Tuula Huttunen

Löydät juttusarjan aiemmat osat täältä.