Bogotán laitakaupungin äänet kantautuvat avoimesta ovesta sisään kirkkotilaan. Alttari koostuu vihreällä liinalla peitetystä pöydästä ja seinään naulatusta yksinkertaisesta puurististä. Seitsenhaaraisessa menora-kynttelikössä seisoo vain neljä kynttilää, joista yksi on poikki.
Kirkas aurinko heijastaa ristinmuotoisen valoläikän kirkkosaliin, jonka muovituoleilla istuu vajaat viisikymmentä ihmistä. Lähes kaikki heistä ovat vammaisia ihmisiä, jotka ovat tulleet paikalle tervehtiäkseen vieraita toiselta puolelta maailmaa: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johtajaa ja hänen seuruettaan. Vaikka Suomen kirkko ei ole heille tuttu, se on silti heille tärkeä ja rakas. Sen ansiosta monella heistä on ammatti, yritys, vertaistukea ja arvostettu paikka yhteisössään.
”Monet vammaiset ihmiset ovat asuneet kadulla, monia on piiloteltu takahuoneissa. He ovat olleet näkymättömiä yhteiskunnassa, jopa omissa perheissään. Mutta toimintakeskuksessa heille on kasvanut itsetunto, he ovat perustaneet yrityksiä ja nyt he toteuttavat unelmiaan”, kertoi koordinaattori, psykologi Miledis Guevara.
Suomen kirkko on vuosia tukenut Lähetysseuran kautta Vid Verdaderan toimintakeskusta, jota Lähetysseura oli myös perustamassa yli 20 vuotta sitten. Noiden vuosien aikana kaikkiaan noin 60 000 nuorta on saanut keskuksesta tukea: vammaiset ja sairaat naiset ja nuoret voivat kouluttautua käsityön ammattilaisiksi ja saavat myös markkinointi- ja yrittäjyyskoulutusta. Monet ovat sen jälkeen perustaneet oman mikroyrityksen tai myyvät nahka-, koru- ja käsitöitään keskuksen kivijalkaliikkeessä ja verkkokaupassa.
Lähetysseuran aloittamaa työtä voi pitää monella tavalla onnistumisena, sillä vammaisten asemaa on onnistuttu asennekasvatuksen avulla parantamaan myös laajemmin. Vammaiset ihmiset ovat nyt edustettuna kaupungin hallinnossa, eikä keskus ole enää riippuvainen ulkomaisesta avusta vaan on alkanut toimia paikallisin voimin Kolumbian oman pienen luterilaisen kirkon tuella.
Arkkipiispan delegaatio tapasi toimintakeskuksessa kymmenittäin kuuroja nuoria, vammaisia ihmisiä ja venezuelalaisia pakolaisia, jotka halusivat esittää kiitokset pitkäaikaisesta tuesta perinteisten tanssien ja teatterin keinoin, lauluin ja pienin lahjoin. Lähes jokainen halusi pitää puheen, ottaa selfien suomalaisen kanssa tai halata.
Työ, sen tulokset ja kohtaamisten lämpö tekivät vaikutuksen arkkipiispaan.
”Arvostamme ja kiitämme teitä lämpimästi tästä kaikesta. Tämä työ mitä täällä teette, on todella ammattitaitoista ja upeaa – todella vaikuttavaa!” hän kiitti paikalle tulleita ihmisiä ja puristi lähtiessään jokaisen halukkaan kättä.
Ensimmäinen saarna espanjaksi
Vierailu Vid Verdaderassa oli arkkipiispalle ensimmäinen sukellus Lähetysseuran työhön Kolumbiassa, ja itse asiassa matka Latinalaiseen Amerikkaan oli Tapio Luomalle myös ensimmäinen laatuaan.
Arkkipiispa tekee tavallisesti vuosittain yhden pidemmän ulkomaanmatkan, jonka tarkoituksena on tutustua johonkin kumppanuuskirkkoon ja samalla jonkin kirkon järjestön työhön. Viime vuoden lopussa tehty matka suuntautui El Salvadoriin ja sieltä Kolumbiaan tutustumaan Lähetysseuran ja Luterilaisen maailmanliiton työhön.
”Latinalainen Amerikka, musiikki ja espanjan kieli kiinnostivat minua jo yläasteikäisenä, kun radioharrastajana kuuntelin paikallisia radioasemia lyhytaaltoradion kautta. Se tuntui niin kaukaiselta ja jännittävältä. Sen ansiosta jopa opiskelin espanjaa itsekseni kirjekurssilla”, Luoma kertoi.
Viime syksyn matkalla Luoma piti myös ensimmäisen saarnansa espanjan kielellä, San Salvadorin luterilaisessa kirkossa. Matkalla arkkipiispan espanjantaito olikin tarpeen, sillä Latinalaisessa Amerikassa englantia puhuu vain harva ja yleinen koulutustaso on edelleen matala.
Latinalainen Amerikka on YK:n kehitysohjelma UNDP:n mukaan Saharan eteläpuolisen Afrikan ohella maailman epätasa-arvoisinta aluetta ja monella mittarilla mitattuna maailman väkivaltaisin maanosa. Silti Etelä-Amerikassa toimii vain kourallinen suomalaisia järjestöjä – ja Suomen Lähetysseura on ainoa siellä toimiva suomalainen lähetysjärjestö.
Lähetysseura tekee työtä Latinalaisessa Amerikassa kolmessa maassa: Kolumbiassa, Venezuelassa ja Boliviassa. Eniten työtä on Kolumbiassa, jossa tärkein yhteistyökumppani on Kolumbian luterilainen kirkko. Kirkko on pieni, vain noin 2000 seurakuntalaisen yhteisö valtavan katolisen kirkon rinnalla, mutta se on kokoaan suurempi yhteiskunnallinen vaikuttaja ja aktiivinen esimerkiksi rauhantyössä. Kirkon jäsenyyskriteerit ovat varsin tiukat: jäseneksi ei lasketa seurakuntalaisia, jotka eivät ole käyneet kirkossa kuuteen kuukauteen.
Suuri osa kirkon toiminnasta on vapaaehtoisten varassa eikä jokaiselle alueelle esimerkiksi riitä omaa pappia, joten maallikkopappeus ja vapaaehtoisten jalkautuminen syrjäisille maaseutualueille on tärkeässä roolissa.
”Menemme syrjäisimpien ja yhteiskunnan unohtamien yhteisöjen luokse, kerromme Jumalasta, rakennamme rauhaa taistelevien osapuolten välille, autamme köyhiä – ja siten autamme koko yhteisöä voimaan paremmin. Haluamme näyttää heille Jumalan kaiken rakkauden”, kertoi Lähetysseuran tukemasta evankeliointityöstä Melissa Gomez arkkipiispan seurueelle Medellínissä, jonne oli saapunut suuri joukko kirkon työntekijöitä, kylien edustajia ja vapaaehtoisia lähialueilta.
Turvallisuussyistä ulkomaista arvovierasta ei haluttu viedä katsomaan työtä syrjäseuduille. Pitkällisen sisällissodan jälkiaallot hyökyvät edelleen eri puolilla maata rauhansopimuksesta huolimatta, ja Kolumbian vuoristoalueilla väkivalta ja sissiryhmien väliset taistelut ovat arkea. Pelkästään tänä vuonna Kolumbiassa on murhattu 125 ihmisoikeuspuolustajaa.
Juuri kylistä löytyvät kuitenkin vaikuttavimmat esimerkit rauhantyöstä. Monilla alueilla entisten taistelijoiden ja paikallisten asukkaiden välit ovat normalisoituneet, kun hankkeilla on saatu rakennettua käytännöllistä yhteistyötä.
Entiset taistelijat ovat ostaneet itselleen maata, perustaneet kalankasvattamoita, alkaneet viljellä riisiä, rakentaneet teitä ja perustaneet yrityksiä. He päättävät asioista kyläläisten kanssa yhteisissä kokouksissa.
”Meidän kylämme alue on täysin valtion hylkäämä, ja siksi tämä työ on ollut todella tärkeää. Kirkko on ollut isossa roolissa käytännön rauhantyössä. Nyt pystymme sopimaan asioista ja istumaan alas yhteiseen pöytään”, kuvasi taistelujen keskellä pitkään elänyt Luís Antonio Alvarez San Jose de Leonin tilannetta delegaatiolle.
On vaikeaa kuvitella, että osa kokoushuoneessa istuvista leppoisista miehistä on ollut sissitaistelijoita, jotka ovat piileskelleet vuoristossa ja herättäneet kauhua alueen asukkaissa. Nykyään he puhuvat kirkosta ja kyläläisistä lämpimästi ja eräskin heistä ottaa mielellään pienimmän lapsenlapsensa mukaan jokaiseen mahdolliseen tapaamiseen.
Veneilyä myrkyllisellä joella
Yksi matkan kiinnostavimmista osuuksista tehtiin veneellä biodiversiteetiltään maailman toiseksi rikkaimmalla joella, Atratolla. Ironisesti sen varrella asuvat kuitenkin maailman köyhimpiin kuuluvat ihmiset. Lähes 70 prosenttia alueen asukkaista elää syvässä köyhyydessä.
Alueella on runsaasti luonnonvaroja, kuten kultaa, platinaa ja arvokkaita metsiä. Kaikkein köyhimmille luonnon rikkaudet ovat kuitenkin koituneet turmioksi, sillä laiton kaivostoiminta ja kullanhuuhdonta ovat saastuttaneet joen veden käyttökelvottomaksi. Jokeen on päätynyt runsaasti vaarallista elohopeaa, muovia ja muuta jätettä. Sinne myös heitetään konfliktissa kuolleiden ihmisten ruumiita. Edelleen ihmiset kuitenkin syövät joesta saatua kalaa ja juovat sen vettä.
Pienellä veneellä paahtavan kuumalla joella kulkiessa näkyi, miten elintärkeä joki on sen varrella eläville ihmisille. Rantoja reunustivat kevyet aaltopellistä, levyistä ja puusta rakennetut asumukset ja laiturit, joilla ihmiset pesivät pyykkiä ja astioita, peseytyivät ja uittivat lapsiaan.
”Joki on meille kaikki: kulkuväline, ravinnon lähde ja vesijohto. Lapsuudessani joki oli kristallinkirkas ja kalaa pystyi syömään ilman pelkoa elohopeasta. Enää ei”, kertoi joen varrella koko elämänsä asunut Alexander Rodríguez, joka toimii Lähetysseuran tukemassa hankkeessa ja on omistautunut joen suojelemiselle.
Rodríguez on yksi kylien nimittämistä jokisuojelijoista, jotka käyvät siivoamassa rantoja, kouluttavat yhteisöjä heidän oikeuksistaan ja tiedottavat uusista jokea ruoppaavista koneista. Suojelijoiden tavoitteena on saada alueen asukkaat ymmärtämään uusi lainsäädäntö ja sitouttaa heidät siihen. Työ on kuitenkin turvatonta ja haurasta. Jokisuojelijat eivät saa palkkaa, ja he ovat jatkuvassa vaarassa laittomia kaivosyhtiöitä suojelevien sissiryhmien vuoksi.
Kirkko vaikeuksien keskellä
Kolumbian kirkon johtaja, piispa Atahualpa Hernandez, oli arkkipiispan matkaseurueen paikallisoppaana useana päivänä, ja kirkkojen johtajat keskustelivat paljon erityisesti kirkon roolista yhteiskunnassa niin Suomessa kuin Kolumbiassa.
Tapio Luoman mukaan kirkolla on aina ollut ongelmia.
”Sellaista aikaa ei olekaan, jolloin kirkko ei kamppailisi erilaisten haasteiden kanssa. Se liittyy kirkon luonteeseen: sen tehtävänä on elää todeksi Jumalan valtakuntaa vaihtuvien aikojen keskellä ja silloin väistämättä tulee vastaan ongelmiakin. Niiden kohtaaminen ja käsitteleminen sekä Kristuksesta todistaminen kuuluvat yhteen”, Luoma sanoi. Suomessa erityisesti yhteiskunnan polarisaatio ja taloushaasteet aiheuttavat ongelmia myös kirkossa.
Myös Kolumbiassa pieni luterilainen kirkko elää ja hengittää kolumbialaisen yhteiskunnan kanssa samassa tahdissa. Erityisesti rauhansopimuksen solmimista edeltävä aika kymmenisen vuotta sitten oli repivää paitsi yhteiskunnalle, myös kirkolle. Niihin aikoihin kirkosta erosi kaksi sen suurinta seurakuntaa ja kirkko menetti paljon jäseniä.
Hernandezin mukaan luterilaisen kirkon on oltava vahvasti läsnä yhteisöjen arjessa, erityisesti haavoittuvassa asemassa elävien ja syrjäseutujen yhteisöissä, ja elää rinnalla, kun ne kohtaavat vaikeuksia ja konflikteja ja tuoda kaikkein vaikeimpiin tilanteisiin sanomaa Jumalan rakkaudesta.
”On ollut vaikuttavaa nähdä, miten syvästi kirkko on täällä mukana ihmisten elämässä. On myös tärkeää, miten kirkko hakee yhteistyötä ja vastuunkantoa muilta toimijoilta eikä yritäkään tehdä asioita yksin. Siitä seuraa valtavan hyviä tuloksia”, Luoma sanoi.
Tärkeintä on piispa Hernandezin mukaan luottaa johdatukseen erityisesti vaikeina aikoina:
”Vaikka meistä tuntuisi, että me teemme tämän työn, loppujen lopuksi Jumala on kaiken takana ja Hän on meidät tähän työhön kutsunut. Tämä on Jumalan työtä ja kirkko on Hänen käsissään – ei meidän.”
Teksti ja kuvat: Laura Häkli
