Kun työpaikka tuli hakuun, puhelin alkoi piipata. Uransa ihmisoikeuksien ja vaikuttamisen parissa tehnyt teologi Amu Urhonen, 43, sai tuttaviltaan viestejä, että nyt aukesi hyvä pesti. Kieltämättä palaset loksahtivat osuvasti kohdalleen: mikä sopisi paremmin missiologiasta gradunsa tehneelle ja kehitysmaatutkimusta sivuaineena lukeneelle teologille ja vammaisaktivistille kuin asiantuntijatyö vammaisinkluusion parissa lähetysjärjestössä.
Vuoden 2023 elokuusta lähtien Lähetysseurassa työskennellyt Amu oli törmännyt lähetysseuralaisiin usein aiemmissa tehtävissään, esimerkiksi kehitysyhteistyön kattojärjestö Fingon hallituksen varapuheenjohtajana.
”Lähetysseuran ideologinen perusta on hyvä. Ei ole itsestään selvää, että tuetaan vammaisten ihmisten omaa toimintaa”, Amu sanoo.
Hän näkee vammaisten ihmisten oikeuksien eteen tehtävässä työssä edelleen paljon sellaista asennetta, jossa vammaiset ihmiset pidetään vain avunsaajan roolissa. Sama näkyy kirkollisissa yhteyksissä. Siitä pyörätuolia käyttävällä Amulla on myös omaa kokemusta.
”Olen valitettavasti ollut kirkollisessa tilaisuudessa, jossa joku on tullut sanomaan, että voin rukoilla paranemisesi puolesta. Vastasin, että rukoile mieluummin nuo portaat tuosta pois.”
Vammaisteologia on nousussa
Vammaiselle ”paraneminen” ei välttämättä ole asia, jota tämä erityisesti toivoo. Amu puhuu vammaisuudesta yhteiskunnallisena konstruktiona. Se tarkoittaa, että yhteiskunnasta pitää tehdä hyvä paikka kaikille, eikä keskittyä vammaisiin yksilöihin ja heidän tarinoihinsa.
Vammaisuudesta on alkanut ilmestyä entistä enemmän teologista pohdintaa. Se ilahduttaa Amua myös siksi, että kirkko voi toimia yhteiskunnissa hyvänä tukena yhdenvertaisuuden ajamisessa. Näin tapahtuu myös kehittyvissä maissa: esimerkiksi Etiopiassa Lähetysseura tukee vammaisten ihmisten oikeuksien edistämistä nimenomaan kirkon kautta. Työn kantava teema on, että jokainen ihminen, vammainen tai vammaton, on Jumalan kuva.
Reissaaja raiteilla
Amu Urhonen sai ensimmäisen kosketuksen kehittyvien maiden vammaisten ihmisten järjestöjen työhön jo parikymppisenä, kun hän järjestöaktiivisuutensa ansiosta pääsi tutustumaan vammaisten naisten järjestöihin Kazakstanissa, Tažikistanissa ja Kirgisiassa.
Ensin hänet kutsuttiin mukaan tapaamaan paikallisia aktivisteja Suomessa ja sitten matkustamaan Keski-Aasiaan.
”Näitä naisia tavatessani tuli olo, että meillä on todella paljon yhteistä. Näin, että he tietävät mitä tekevät ja tarvitsevat vain tukea siihen”, Amu kertoo.
Matka jätti pitkät jäljet: Yhdestä kazakstanilaisesta vammaisaktivistista tuli hänen paras ystävänsä.
Amu on matkaillut työnsä puolesta ympäri maailmaa, ja vapaa-ajan matkoilla häntä kiehtoo erityisesti interrail-elämä. Hän on matkustanut junalla yksin Tanskassa, Ruotsissa, Tsekissä ja Saksassa.
”Saksa on paras, koska siellä kaikki toimii. Tosin siellä pitäisi osata saksaa, joten olen nyt alkanut opiskella sitä itsekseni”, Amu sanoo.
Vapaalla kirkkoon tai teatteriin
Matkoilla Amu vierailee usein kirkoissa. Se on jäänyt tavaksi ajalta, jolloin hän oli naimisissa arkkitehdin kanssa. Teologille ja arkkitehdille kirkot olivat kumpaakin kiinnostavia nähtävyyksiä. Amun lempikirkko löytyy kuitenkin Suomesta eikä ulkomailta.
”Tampereen tuomiokirkko on suosikkini. Ei vain siksi, että se on kotikirkkoni, vaan koska se on teologisesti niin kiinnostava. Taiteessa näkyy tavallisia ihmisiä – ainoa Raamatun hahmo on katon käärme”, Amu kertoo.
Kirkkojen lisäksi Amua kiinnostavat teatterit, kuten tamperelaiselle sopii. Erityisesti tanssiteatterissa hän tykkää käydä, ja yllätyksekseen on saanut mukaan myös poikansa.
”Olen näköjään synnyttänyt teatterifanaatikon, eli ainakin jotkut geenit ovat siirtyneet”, Amu sanoo.
Äitiys oli selviö
Amu Urhonen tiesi aina haluavansa äidiksi. Lapsena ja nuorena hän rakasti pitää huolta pienestä pikkuveljestään. Kun kumppanin löytäminen tuntui vaikealta, piti käydä läpi se mahdollisuus, ettei äitiys ehkä toteudukaan. Elämään kuitenkin siunaantui 10 vuoden avioliitto ja kaksi lasta.
”Vanhemmuus on ehkä ainoa asia, jossa tunnen olevani oikeasti hyvä”, Amu sanoo. Hän kokee äitiyden luontevaksi ja helpoksi.
Kun hän on käynyt puhumassa äitiydestä televisiossa, muut vammaiset naiset ovat lähetelleet kiittäviä viestejä. Monelle heistä oli sanottu, ettei heistä voisi koskaan tulla äitejä. Silloin Amu ymmärsi, että hänen äitiyttään ei ikinä epäilty – päinvastoin.
”Olin esikoinen, ja oman äitini suurin haave oli tulla mummoksi. Koin sen nuorena vähän painostavaksi, mutta ainakaan en ikinä ajatellut, ettei äitiys olisi mahdollista.”
Vanhemmuus ei koskaan ole tuntunut Amusta kuormittavalta. Tosin hän myöntää, että kyse on osittain tuurista, koska kumpikin lapsi nukkui alusta asti hyvin. Nyt kouluikäiset lapset ovat Amun mukaan hyviä tyyppejä, joihin hän on kovin tyytyväinen.
”Olen onnistunut luomaan lasten kanssa luottamuksellisen ja sujuvan tavan kommunikoida. Sen ansiosta asiat yleensä toimivat ja selviävät.”
Ei toivoa vaan toimintaa
Amu on aina harrastanut järjestötoimintaa ja ollut poliittisesti aktiivinen. Niistä piireistä ovat syntyneet myös kaikki hänen ystävyyssuhteensa.
Hän on usein yrittänyt lähteä politiikasta, mutta esimerkiksi kuntapolitiikan lopettamisen jälkeen hänestä tuli silti Pirkanmaan Vihreiden puheenjohtaja. Taustalla on jonkinlainen syvä maailmantuska, Amu arvelee.
”En ajattele niinkään toivon kautta, vaan toiminnan kautta. Täytyy ainakin yrittää parhaansa.”
Tosin yhden toimintaan liittyvän mantran Amu torjuu. Usein sanotaan, että riittää ”kunhan tekee jotain”. Se ei Amulle kelpaa.
”Parempi on tehdä harkittuja asioita. Jos tekee vain ’jotain’, voi mennä pahasti pieleen.”
Täysi kalenteri ja elämä
Hänen uralleen on mahtunut harkittujen asioiden tekemistä monessa eri yhteydessä. Jo lukioikäisenä Amu liittyi vammaisten henkilöiden ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:hyn, ja myöhemmin järjestöstä aukesi hänelle myös työpaikka ja puheenjohtajuus.
Amun puheissa toistuu usein Kalle Könkkölän nimi. Kalle oli legendaarinen vammaisaktivisti, Kynnyksen pitkäaikainen toiminnanjohtaja, ja mies Amun ensimmäisen Keski-Aasian-matkan takana.
”Aina kun Kallen näki, hänellä oli joku idea. Hän tiesi, että osaan venäjää, ja houkutteli Keski-Aasiaan. En tiennyt mistään mitään, mutta hän tykkäsi heittää suoraan syvään päätyyn”, Amu kertoo ja nauraa.
Vaikka Amu on työskennellyt ihmisoikeusaktivismin parissa sekä töissä että vapaalla, joskus kellon ympäri, varsinaista töissä uupumista hän ei ole koskaan kokenut. Rankimmat ajat liittyvät Kalle Könkkölän kuolemaan ja tilanteisiin, jossa muut ovat kohdelleet huonosti.
Kiireinen arki tuo vain iloa.
”Johdan yhdistyksiä rutiinilla ja olen hyvä priorisoimaan. Nautin siitä, että elämäni on täyttä.”
Teksti: Virve Rissanen
Nyt kun olet täällä…
… meillä on pieni pyyntö. Laitamme osan Lähetyssanomien jutuista ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi tutustumaan erilaisiin kulttuureihin, lukemaan työstämme maailmalla ja sukeltamaan ihmisten tarinoihin. Lehti on kuitenkin meille tärkeä tulonlähde – ja pyydämmekin, että tilaat Lähetyssanomat. Samalla tuet lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä, jota tehdään syrjäytettyjen ihmisryhmien parissa maailman köyhimmissä maissa.
Tilaa Lähetyssanomat