Kiskon aamulla kauheassa kiireessä toppatakkia päälleni, kun lähdemme La Pazista 4 000 metrin korkeudesta kohti Cobijaa, rajakaupunkia Bolivian ja Brasilian rajalla. Siksi tuntuu käsittämättömältä olla yllättäen vain parin sadan metrin korkeudessa, missä varjossa oli reilu 30 astetta.
Kuumuutta ei pääse pakoon mihinkään ja tilannetta ei auta se, että puhdasta vettä saa ainoastaan kaupasta, ja silloinkin pitää olla tarkkana, mistä sitä ostaa.
Noin 55 000 asukkaan kaupungissa on kaksi asvaltoitua päätietä, ja loput kadut ovat hiekkateitä. Olemme tulleet tutustumaan kaupungin laitamilla sijaitsevaan Lähetysseuran tukemaan Galilea-iltapäiväkeskukseen. Keskuksessa tuetaan oppimisvaikeuksista ja sosiaalisista ongelmista kärsiviä lähiöiden lapsia ja nuoria.
Tällä hetkellä keskukseen toimintaan osallistuu 15 oppilasta, mutta koska toimintakausi on juuri alkanut, uskoo keskuksen johtaja Luis Blanco heidän pääsevän pian tavoitteeseensa, eli 25 oppilaaseen.
Cobijan kaupunki on hyvin köyhä, ja huimalla vauhdilla kasvavan kaupungin asukkaista suurin osa asuu epävirallisissa lähiöissä, aivan kuten keskuksen iltapäiväkerholaiset.
Ennen kuin lähdemme mopokyydillä kohti keskusta, valitsemme kaupungin kahdesta lounasravintolasta toisen. Suomalaiseen tarpeeseen tottuneena kyselen ruoan jälkeen kahvia, mutta vastauksena kuuluu, että kaupungissa ei juoda kahvia. Aamupala, lounaskulttuuri tai kahvinjuonti ovat asioita, joihin valtaosalla paikallisista ei ole yksinkertaisesti varaa.
Oppimisvaikeuksia, nälkää ja yksinäisyyttä
Palmujen alle rakennetussa Galilea-keskuksessa käy saapuessamme aikamoinen hälinä, mutta osa lapsista juoksee suoraan halaamaan La Pazista kanssani matkustaneen hankekoordinaattoria Emilio Aslla Floresinia.
Heti alkuun on luvassa leivän leipomista, ja osallistujille ojennetaan essut, myssyt ja maskit käyttöön. Jauhojen käsittelystä seuraa kova hälinä, mutta lapset työskentelevät pareittain innoissaan kikattaen.
Leipomista ohjaa keskuksen koordinaattori Blanco ja apuopettaja Maria. Blanco kertoo, että leipomishetkeen on valittu lapsia, jotka pystyvät keskittymään tehtävään ja toimimaan ryhmissä.
“Yleensä löytyy kolme syytä, minkä takia lapset täällä kärsivät oppimisvaikeuksista tai ylipäänsä psykososiaalista ongelmista”, Blanco kertoo.
”Osalle oppimisvaikeudet kumpuavat ruoan puutteesta, osa taas kärsii psykososiaalisista ja psykologisista ongelmista perheen ja kodin tilanteesta johtuen. Osa on perinyt neurologiset ongelmansa suoraan vanhemmiltaan, jotka taas ovat kärsineet samoista ongelmista ja puutteista omassa lapsuudessaan.”
Lapset saapuvat joka päivä kahden maissa keskukseen, ja Blanco hakee kauempana asuvat itse omalla autollaan. Ensimmäiseksi tehdään aina yhdessä läksyt, sen jälkeen harjoitellaan ongelmanratkaisua pedagogisten harjoitusten avulla ja lopuksi opetellaan yhdessä arvoja, kuten yhteistyön tärkeyttä ja toisten kunnioittamista.
Loppupäivä on varattu leikkimiseen, ja kuuden aikoihin jokainen lapsi saatetaan kotiin asti nopeasti pimenevässä illassa.
Noidankehä, jolle ei loppua
“Valitettavan moni ei jatka opintojaan peruskoulun jälkeen, joten ideana on auttaa heitä niin pitkälle opintojen tiellä kuin mahdollista”, kertoo Blanco.
Miksi niin moni lapsista jättää siis koulun kesken?
“Tarvitsemme totaalisen kulttuurisen muutoksen, jo maan talouskin tarvitsee lisää kouluttautuneita ihmisiä. Mutta tämä on kuin noidankehä, jonka loppua ei näy”, Blanco kuvailee.
Päivän aikana kuulen myös monien lasten vanhempien olevan vasta itse teini-ikäisiä.
”Perheillä ei useinkaan ole täällä varaa tukea kuin yhtä lapsistaan koulunkäynnissä, lapset jäävät ilman tarvitsemaansa huomiota ja liian usein he päätyvät perustamaan oman perheen ennen kuin ovat itse vielä edes täysi-ikäisiä.”
Blanco on hyvin huolestunut teinivanhempien määrästä ja uskoo tämän johtuvan liian monen lapsen heitteillejätöstä pienestä saakka.
Cobijan koulut pärjäävät huonoiten Bolivian kansallisessa kouluvertailussa. Valtaosa oppilaista ei jatka opintojaan korkeammilla asteilla, ja monet päätyvät hankkimaan elantonsa hanttihommien ja kaupustelun parissa.
Blancon mukaan koulutuksen arvostus oli pitkään hyvin alhaista maan itäosissa, koska se oli hyvin kallista ja töihin pääsi ilman minkäänlaista koulutusta tai todistusta.
Viime vuosikymmeninä poliittinen ilmapiiri on muuttunut ja laissa sanotaan, että jokaisen pitäisi pystyä jatko-opiskelemaan. Tilannetta vaikeuttaa kuitenkin esimerkiksi ammattiopistojen totaalinen puute koko maassa ja perheiden taloudellisten resurssien puute.
Maa täynnä valkoisia elefantteja
Kahden päivän visiittimme aikana käy myös selväksi, että taloudellinen ahdinko on koko kaupunkia koskeva ilmiö. Näemme useita mielenosoituksia kaupungin kaduilla, kuten esimerkiksi lääkäreitä mielenosoituksessa – lääkärit olivat joutuneet työskentelemään ilman palkkaa jo useamman kuukauden verran.
“Valkoisiksi elefanteiksi” kutsuttuja rakennuksia on joka puolella: kesken jääneitä kunnan rakennuksia, hylättyjä stadioneita ja tyhjiä sairaaloita. 2000-luvun alussa Boliviassa panostettiin julkisiin rakennuksiin työllisyyden lisäämiseksi. Moni hanke jäi kuitenkin kesken, samalla kun kaupungin asukkaat olisivat tarvinneet tukea esimerkiksi lähiöiden rakentamiseen tai koulutuksen panostamiseen.
Varsinkin pandemia oli köyhän kaupungin ihmisille liikaa ja moni näki nälkää monta kuukautta putkeen. Orpojen määrä kasvoi kuolinlukujen mukana.
“Toivoisin, että lapset oppisivat itsenäisiksi ja heillä olisi kykyjä, miten työllistää itseään. Jos meille tulee seuraava pandemia ja edelleen kaikki elävät kädestä suuhun joka päivä kaupustellen ostaakseen jokapäiväisen leipänsä, ihmiset tulevat kärsimään taas paljon”, Blanco kertoo.
”Pandemian aikana lapsilla ei ollut mitä syödä, se oli erittäin raskasta aikaa. Suurin haasteemme onkin taata, että lapsilla olisi tulevaisuudessa ammatti, jonka avulla he pärjäisivät vastoinkäymisten sattuessa.”
Kipeästi kaivattua huolenpitoa
Blancon mukaan lapset tykkäävät tulla monesta syystä keskukseen – jotkut tykkäävät leikkimisestä, osa kaipaa yksinäisyyteensä seuraa ja osa tarvitsee välipaloja nälkää lievittämään.
Blanco pitää kuitenkin kaikkein tärkeimpänä tukea, taputusta selkään, mitä ilman moni keskukseen saapuva lapsi elää. Lasten täytyy saada tuntea, että he ovat tärkeitä.
”Tulemme tänne Galilea-keskukseen koulun jälkeen tekemään läksyjä ja leikkimään yhdessä muiden lasten kanssa. Eniten tykkäämme pelata yhdessä palloa ja tehdä läksyjä yhdessä.” kertoo Yoselin, 9 vuotta.
Yoselin asuu vanhempiensa ja kahden vanhemman sisaruksensa kanssa toisessa lähiössä. Hänen vieressään istuva 12-vuotias Wilder asuu viiden sisaruksensa kanssa Galilea-keskuksen lähellä.
Epävakaan taloudellisen tilanteen takia lasten vanhempien täytyy lähteä aikaisin aamuisin etsimään töitä päiväksi, ja näin nuoret lapset jäävät usein oman onnensa nojaan pitkiksi ajanjaksoiksi päivittäin.
Lapset tarvitsevat tukea niin ravinnon varmistamisessa, koulutarvikkeissa kuin ennen kaikkea koulunkäynnin tukemisessa. Vaikeat tilanteet kotona saava lapset sairastelemaan usein, mikä vaikuttaa myös itsetunto- ja keskittymisvaikeuksiin koulussa.
Eleistä pienin on usein se suurin
Kahden päivän visiitin aikana meidät hyväksytään jo osaksi leikkivien lasten laumaa ja harjoittelemme porukalla kirkonrotan leikkimistä, kuumuuden uhalla. Päivä kääntyy iltaan, ja pihalle kerääntyy jatkuvasti lisää lapsia naapuritaloista.
Blanco on yhdessä oppilaiden kanssa suunnitellut vierailumme kunniaksi tanssi- ja musiikkiesityksen. Ennen kuin Blanco löysi monen mutkan jälkeen johdatuksensa lasten parista Cobijasta, hän oli itse musiikki- ja teatterialalla.
Olen aikaisemmin päivällä kysynyt Suomessakin vierailleelta Blancolta, mitä lapsilta opittua hän pitää kaikkein tärkeimpänä.
“Olen ymmärtänyt, miten tärkeää on arvostaa pieniä yksityiskohtia. Kaiken ei tarvitse aina olla isoa ja mahtavaa. Kerran kysyessäni oppilaalta, mikä hän haluaa olla isona, hän vastasi, että haluaa olla kuin minä”, Blanco kertoo.
”Tämä oli silmiä avaavaa, sillä ymmärsin, että lapset osaavat arvostaa meissä sitä sisältä kumpuavaa hyvää, mikä on kaikkein tärkeintä. Enää en kysy, mikä haluat olla isona, vaan kysyn, mitä sinulle kuuluu, mikä tänään tuntuu tärkeältä.”
Blancon sydämellisyys ja ajatus konkretisoituu silminnähtävästi keskuksen toiminnassa. Jokaista lasta arvostetaan omana yksilönä, ja pienien kädentöitä tai tanssin askeleita arvostetaan koko yleisön voimin.
Lopuksi kokoonnumme vielä kaikki saman pöydän ääreen syömään. Kaikista huolehditaan, jokaiselle on oma muki varattuna. Blanco on kertonut, että hän on hommannut meille yllätyksen päivän lopuksi. Liikuttuneena otamme vastaan kuuman, höyryävän kupin kahvia.
Teksti ja kuvat: Anna Lundén
