Reitti
Ti Hampuri – Stuhr 131 km, ke Stuhr – Bersenbruck 81 km, to Bersenbruck – Ahaus 99 km, pe Ahaus – Emmerich am Rhein 71 km, la Emmerich am Rhein – Eindhoven (Hollanti) 86 km, su liikkuminen Eindhovenissa 24 km, yhteensä 492 km. Espoosta alkaen 1 512 km.
Ars longa – vita brevis ja muita ylisukupolvisia jälkiä
Viikkoni alkoi kahdella lepopäivällä Hampurissa. Kun olin saanut osallistua kirkonmenoihin lauantai-iltana Merimieskirkolla, suuntasin sunnuntaina jo aamusta Hampurin taidehallille. Taidemuseot ovat aina ihania kokemuksia eikä Hampurin suuri museo tehnyt poikkeusta.
Ilmapiiri ja peruskokoelmien järjestyshän ovat taidemuseoissa usein samanlaiset. Kuljet keskiajalta alkaen eri vuosisatojen ja tyylikausien läpi oman aikamme taiteeseen. Tässä toistuvuudessa on jotain turvallista. Samalla se kertoo, että eurooppalaisuus ei ole uusi asia, vaan taiteessa – ja kulttuurissa yleensäkin – olemme vuosisataisten ja -tuhantisten yhteisten, kansalliset raja-aidat ylittävien ja ylisukupolvisten kokemusten äärellä. Tämän perinnön vaaliminen, siihen kiinnittyminen ja sen uusintaminen on merkittävä osa eurooppalaista identiteettiämme.
Hampurissa on myös kipeitä ylisukupolvisia jälkiä. Maanantaisen kävelyretkeni yhtenä kohteena oli niistä ehkä merkittävin, rauniona säilytetty St. Nikolain kirkko. Se muistuttaa liittoutuneiden suorittamista pommituksista heinäkuussa 1943. Tuolloin yhden pommitusyön aiheuttaneessa tulimyrskyssä sai surmansa arviolta 35 000–45 000 siviiliä, 125 000 haavoittui ja lähes miljoona menetti kotinsa.
”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Tämä Ison kirjan ajatus osoittautui saksalaisille kipeän todeksi toisessa maailmansodassa. Juuri nyt toivoisi Vladimir Putinin oppivan maansa historiasta sen, että hyökkääjälle ei yleensä käy hyvin. Vain puolustussota on oikeutettua.
Tulevaisuuteen kurkottaa Hampurissa puolestaan kaupungin moderni Elbphilharmonie- konserttitalo. Sen yhteydessä on näköalatasanne, josta avautuu 360 asteen näkymät yli kaupungin. Itse pääsin näkemään myös upean konserttisalin ja kokemaan sen akustiikan, sillä onnekseni sain lipun maanantai-illan konserttiin. Lisa Batiasvili, Sibelius-viulukilpailun kakkonen vuodelta 1995, soitti Philadelphian orkesterin solistina Szymanowskin 2. viulukonserton ja Chaussonin Poèmen. Väliajan jälkeen ohjelmassa oli Beethovenin 3. sinfonia. Ylisukupolvista hunajaa.
Georgialainen Batiasvili oli pukeutunut Ukrainan väreihin ja illan päätteeksi orkesteri soitti ylimääräisenä numerona ukrainalaisen nykysäveltäjä Valentyn Sylvestrovin teoksen Rukous Ukrainan puolesta.
Hampurin harmaampi puoli
Tiistai valkeni yöllisen sateen jäljiltä harmaana. Edessä oli yksi matkani pisimmistä päiväetapeista, 131 km. Niinpä lähdin liikkeelle jo ennen seisemää. Ensin Merimieskirkolta lyhyt polkaisu Elben rantaan, jossa laskeuduin muutaman muun pyöräilijän kanssa kontin kokoisella tavarahissillä syvälle maan alle. Elben alittava tunneli, johon hissistä päädyin, rakennettiin jo vuonna 1911. Nykyisin se on pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden käytössä.
Elben vastarannalla poljin tunnelihissistä aivan toisenlaiseen Hampuriin kuin se modernien toimisto- ja asuinrakennusten ihmisiä kuhiseva kaupunki, jossa olin viettänyt pari lepopäivää. Nyt poljin kilometrikaupalla Elben sivuhaaroihin levittäytyvien satama-altaiden ja -nostureiden lomitse kulkevilla teillä. Niiden varrella oli suuri joukko erilaisia varastohalleja, teollisuuslaitoksia, öljysäiliöitä ja viljasiiloja sekä loputon rekkaralli viemässä ja tuomassa kontteja valtaviin konttialuksiin. Tuo puoli Elbeä on osa sitä saksalaista todellisuutta, jossa maan vaurautta luodaan ja ylläpidetään vuorokauden ympäri.
Vähitellen Hampuri jäi taakse ja kaupunkimainen asutus harveni. Olin taas maalaismaisemissa ja kas – aurinkokin tuli jälleen esiin.
Poks poks
Pyörällä matkatessa ei kuljeta pääteillä, vaan alemmilla väylillä, joskus jopa aivan pienillä sivuteilläkin. Nämä tiet seurailevat enimmäkseen ikiaikaisia reittejä kylästä toiseen ja kirkolta kirkolle. Toki myös kaupunkeja osui kohdalle useampi päivittäin, suurimpana Bremen. Poljin kuitenkin pääasiassa maaseudulla. Minun silmiini Saksa avautui maatalousmaana, vaikka tiedän, että se ei sitä ole. Maan BKT:sta maatalous muodostaa alle prosentin ja maanviljelyksestä saa elantonsa reilu prosentti työvoimasta.
Lehmien lisäksi näin paljon hevosia laiduntamassa, jonkin verran myös lampaita. Valitettavasti moni laidun oli kulottunut ruskeaksi samoin kuin ihmisten pihanurmet. Kesä Euroopassa näyttää todellakin olleen kuiva. Minäkään en ole kolmen viikon aikana ajanut sateessa kuin yhden pienen tovin Ruotsissa.
Pääviljalaji reittini varrella oli maissi, jonka sato odottaa vielä korjaamistaan. Pohjois-Saksan maisemat muistuttavat itse asiassa hyvin paljon Yhdysvaltojen ns. maissivyöhykettä (corn belt), jossa vietin 45 vuotta sitten vuoden vaihto-oppilaana eteläisessä Michiganissa. Tasaisten ja suurten maissipeltojen välissä on aina välillä pieni pala metsää. Osa niistä on noita ihania jalopuisia ja aluskasvuttomia satumetsiä, joissa auringon säteiden tanssi pilkehtii yläoksien lehvistön läpi maahan pudonneiden kultaisten kuivien lehtien päällä.
Euroopassa on monin paikoin tapana, että teiden varsiin istutetaan peltojen kohdalle tasaisin välein puita. Reittini varrella suurimmassa osassa näistä puurivistöistä lajikkeena oli tammi. Niinpä ajaessa kuului tasaiseen tahtiin poks, poks, poks, kun maahan putoilleet tammenterhot ottivat yhteen pyöräni renkaiden kanssa.
Hiljaiset kostajat
Saksassa – ja 1,5 päivän ajon perusteella myös Hollannissa – on todella paljon tuulivoimaloita. Parhaillaan laskin yhdellä 360 asteen katselulla lähes 50 myllyä pyörimässä. Ja hyvä niin. Iloitsin myös viikolla kuullusta uutisesta, jonka mukaan EU:n Itämeren ympärysvaltiot, Suomi mukana joukossa, aikovat seitsenkertaistaa tuulivoimaloiden määrän tällä vuosikymmenellä. Vielä, kun insinöörit kehittävät tavan, jolla aurinko- ja tuulivoimalla tuotettua sähköä pystytään varastoimaan, niin energiahuoltomme tilanne on aivan toisenlainen. Mielenkiintoinen ja innostava oli myös perjantain Hesarin juttu Hollannin – jossa tätä blogia kirjoitan – päätöksestä siirtyä kiertotalouteen vuoteen 2050 mennessä.
Suomessa säät ovat kuulemma kylmenneet, mutta keskustelu tulevan talven sähkölaskuista käy kuumana. Sama ahdistus kuumentaa keskustelua myös muualla Euroopassa. On tärkeää, että poliittisin päätöksin saadaan aikaan ratkaisuja, joilla kansalaiset eri maissa selviävät tulevan talven sähkölaskuistaan. Se on tärkeää paitsi ihmisten selviämisen myös yhteiskuntarauhan kannalta. Toivottavasti lyhyen tähtäimen tukitoimet patoavat menestysmahdollisuudet eri maiden populisteilta, jotka haluaisivat avata hanat venäläisen fossiilisen polttoaineen virroille. Jos sen tekisimme, möisimme sielumme mutta samalla lastemme perintöosan, oikeuden elämään ekologisesti kestävässä maailmassa.
Ukrainan sota on kamala asia ja vääryys. Tähänkin kriisiin kätkeytyy kuitenkin myös uudistumisen siemen. Se pakottaa meidät jouduttamaan vihreää siirtymää, jossa teknologisin innovaatioin luomme kestävämmän energiatalouden ja siirrymme kohti kiertotaloutta. Toivoa sopii, että osana tätä muutosta olisi myös muutos tavassamme olla kuluttajia. Vähemmän tavaraa, enemmän kulttuuria ja aineettomia palveluita.
Putinin johdolla Venäjä tekee hirveyksiä Ukrainassa. Samalla se kuitenkin sahaa omaa oksaansa. Eristäytyneenä, vanhoihin teknologioihin ja fossiiliseen energiaan takertuneena se tuhoaa paitsi ukrainalaisten myös omaa tulevaisuuttaan. Sääliksi käy sekä Ukrainan että Venäjän kansaa.
Tuhansia tuulivoimaloita viime viikolla katsellessani nimesin ne hiljaisiksi kostajiksi. Nuo myllyt ovat osa pidemmän tähtäimen ratkaisua, jolla irrotamme Euroopan riippuvuudesta venäläisestä energiasta ja osoitamme Putinille hänen toimiensa kertakaikkisen hulluuden.
Pyörällä päästä
Jos oli pyöräilijän turvallista polkea Tanskassa, niin samanlaista oli matkan taittaminen myös Saksassa ja Hollannissa. Pieniä sivuteitä lukuun ottamatta sain polkea pyöräteillä, olinpa sitten maalla tai kaupungissa. Itselleni uuden innovaation laitoin merkille ajaessani neljän ruuhkassa sujuvasti läpi lähes Helsingin kokoisen Bremenin. Osa kaupungin kaduista oli nimetty pyöräilykaduiksi. Asfaltti oli koko kadun leveydeltä punainen ja nopeusrajoitus alhainen. Autot saivat kyllä liikkua näillä kaduilla, mutta selvästi autoilijat välttivät niiden käyttämistä läpiajoliikenteeseen. Näin kaduille, joille ei niiden kapeuden vuoksi mahdu pyörätietä, saadaan tilaa polkijoille ja samalla autot ja pyörät ohjataan käyttämään eri reittejä.
Pyöräilyn infrastruktuuri tukee turvallista pyöräilyä Saksassa ja Hollannissa. Samoin pyöräilijöiden toisilleen ja autoilijoiden pyöräilijöille osoittama huomaavaisuus. Sitä kuitenkin ihmettelen, että kypärää käyttää vain ani harva. Kovapäistä joukkoa, ellei peräti umpiluista.
Saksassa matkatessa pää on aina pyörällä siitä, miten siistinä paikat pidetään. Tämän olen aiemmin havainnut lähinnä saksalaisissa kaupungeissa, joissa olen vieraillut. Sama näyttää koskevan myös maaseutua. Talot, pihat ja puutarhat pidetään tiptop-kunnossa eikä missään näkynyt takapihoille kertyneitä vanhoja maatalouskoneita, auton romuja tai muuta rojua.
Korjaamolla
Bersebruckissa kävin pyöräkorjaamolla. En varsinaisesti korjauttamassa mitään, vaan vaihdattamassa takapyörään uuden päällysrenkaan. Olin arvellut, että se ei koko matkaa kestä, mutta koska siinä vielä oli kotoa lähtiessä hyvin kulutuspintaa, niin päätin ajaa kumin loppuun ja vaihdattaa sen sitten sopivassa kohtaa matkalla. Homma kävi jouhevasti. Vein pyörän päivän etapin jälkeen majapaikan läheiseen pajaan ja hain sen sieltä aamulla lähtiessäni pois.
Tiheästi asutuissa maissa, joissa pyöräillään paljon, myös pyöräkorjaamoita löytyy helposti. Mitä kumeihin tulee, niin sisäkumeja minulla on varalta mukana pari kappaletta. Taktiikka on, että mikäli kumi sattuisi puhkeamaan, vaihdan tien päällä uuden ja paikkaan puhjenneen sitten illalla majapaikassa varakumiksi. Näin pääsen tien päällä nopeammin eteenpäin. Hyvin ovat ilmat renkaissa tähän asti pysyneet ja toivottavasti pysyvät myös jatkossa.
Söin formulakuskin
Osan perjantaista ajoin jo Hollannin puolella, mutta raja ja reitti kohtasivat siten, että illaksi päädyin vielä Saksan puolelle, Reinin rannalle Emmerich am Rheiniin. Jokilaivat kulkivat ylös ja alas virtaa, jonka vesi rannan kivien jäljistä päätellen oli kuitenkin merkittävästi normaalia matalammalla.
Lauantaiaamuna ylitin sitten Reinin ja parinkymmenen kilometrin polkemisen jälkeen olin taas Hollannissa. En edes huomannut rajaa, yhtäkkiä vain huomasin teiden kylttien olevan hollanniksi ja autojen rekisterikilpien keltaisia. Tätäkin on olla eurooppalainen tässä ajassa.
Kun polkee kymmeniä kilometrejä päivässä, voi herkutella melko rauhassa. Keski-eurooppalainen kahvila- ja leipomokulttuurihan ovat aivan toista luokkaa kuin Suomessa. Pienestäkin kylästä löytyy helposti konditoria, jonka yhteydessä on kahvila tiski pullollaan mitä herkullisimpia leipomuksia. Lähes päivittäin suon itselleni tauon polkemisesta tällaisessa herkkulassa.
Lauantaina päädyin taas konditoriakahvilaan, nyt Hollannissa. Katselin siinä leivoksia ja herkullisimmalta näytti eräs, jonka päällä oli lippalakkipäisen miehen kuva. Tuo kuva tai sen esittämä mies eivät minua kiinnostaneet, mutta leivos näytti herkulliselta. Niinpä totesin myyjälle, että otan tuon leivoksen, jonka päällä on miehen kuva.
Siinä kauppoja tehdessä myyjä kertoi, että tässä viikonvaihteessa järjestetään Hollannissa formulakisat ja he ovat valmistaneet noita leivoksia hollantilaisen formulakuljettajan kunniaksi. ”Onko hänen nimensä Max-Pouce?”, minä kysyin viitaten leivoksen kuvassa olevaan tekstiin. ”Ei” vastasi myyjä naurahtaen ja jatkoi: ”Hänen nimensä on Max Verstappen ja hän on maailmanmestari. Leivoksen nimi on tompouce, mutta tänään olemme antaneet sille nimen Max-Pouce”.
Tarina kertoo tasoni formulatuntijana. Siitä huolimatta – tai ehkä sen vuoksi – söin leivokseni hyvällä halulla. Myös formulakuskin kuvan, sillä myyjä vakuutti sen olevan syötävää. Sitä vain ihmettelen, miten tuo kuva siirretään leivonnaiseen. Leivonnaisista kiinnostuneille voin puolestaan kertoa, että tompouce on hollantilainen versio napoleoninleivoksesta eli Mille feuillesta, minkä tiedon katsoin juuri wikipediasta.
Globaalin kosketus Eindhovenissa
Sunnuntaisin en siis polje, joten tällä kertaa vietin pyhäpäivää Eindhovenissa. Se on metropolialueena 725 000 asukkaan kaupunki, josta ovat kotoisin mm. sellaiset maailmanmerkit kuin Philips ja DAF. Kaupungissa tehdään 40 prosenttia Alankomaiden investoinneista tutkimukseen ja tuotekehitykseen, mikä on tuonut sinne paljon osaajia eri puolilta maailmaa. Lisäksi kaupungissa on runsaasti siirtolaisia Hollannin entisistä siirtomaista.
Hollannin kieli ei minulta taivu, joten päätin hakeutua englanninkieliseen jumalanpalvelukseen. Netin avulla löytyikin anglikaaninen Trinity Church kaupungin toiselta laidalta. Kymmenen kilometrin pyörämatka hiljaisen kaupungin halki sunnuntaiaamuna antoi mainion mahdollisuuden luoda katsaus kaupunkiin, jonka keskusta ei ole kauneudella pilattu.
Trinityssä messuun osallistuva joukko oli pääosin intialais-, pakistanilais- ja srilankalaistaustaista, siis maista, joissa brittiläisen imperiumin jäljiltä on melko huomattava anglikaaninen yhteisö. Mukana oli myös jonkun verran afrikkalaisia ja pastorina toimi kenialaistaustainen Daniel, jonka saarna oli syvällinen ja antoisa. Kristinuskon painopistehän on jo pitkään ollut muualla kuin Euroopassa, ja aasialaiset ja afrikkalaiset kristityt tuovat usein uutta elämää seurakuntiin myös Suomessa. Iloitsin mahdollisuudesta yhteiseen jumalanpalvelukseen näiden ihmisten kanssa, joista suurin osa oli työikäisiä ja mukana myös runsaasti lapsia.
Kosketus globaaliin jatkui iltapäivällä moderniin ja nykytaiteeseen keskittyvässä Van Abbe museossa. Museon alin kerros oli omistettu kokonaan museon alkuperäisen kokoelman ja rahoituksen kolonialistiselle taustahistorialle. Henry van Abbe (1880–1940) oli eindhovenilainen sikaritehtailija ja taiteen kerääjä. Sikareihin perustuvan omaisuuden taustalla oli kuitenkin Sumatralla ja Jaavalla lähes pakkotyöllä teetetty tupakanviljely. Museossa haluttiin tuoda tämä esiin historian varjosta. Se on yksi esimerkki siitä, kuinka Hollannissa on pyritty viime vuosikymmeninä käymään sisäistä keskustelua maan kolonialistisen historian kanssa. Tässä prosessissa on jotain samaa kuin saksalaisten käymässä sikäläistä yhteiskuntaa tervehdyttäneessä prosessissa suhteessa natsismin ja itäisen Saksan osalta myös kommunismin kauteen. Venäjän tragediahan on osin siinä, että siellä ei ole suostuttu vastaavaan suhteessa maan historiaan.
Varsinaisten kokoelmien yhteydessä museossa valotettiin hyvin, kuinka ei-eurooppalaiset taiteilijat vaikuttivat modernin eurooppalaisen taiteen syntyyn ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Nykytaiteen osastoilla puolestaan oli vahva ei-eurooppalaisten taiteilijoiden edustus.
Meillä eurooppalaisilla on syvät yhteiset juuret, joiden keskeisiä tekijöitä lienevät kristinusko, antiikin perintö sekä valistus. Nämä juuret on hyvä tunnistaa ja niiltä on tukevaa ponnistaa. Samalla on oleellista tunnistaa, että aikamme eurooppalaisuus on monikulttuurista ja etnisesti kirjavaa. Yhdessä etsimme ja luomme uutta. Luovuttamattomia ovat kuitenkin keskeiset arvomme vapaus, demokratia ja ihmisoikeudet.
Teksti ja kuvat Mauri Vihko
———————-
Voit seurata matkani edistymistä viikoittain tällä alustalla ilmestyvästä blogistani. Samalla tänne linkittyy tarinoita ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä itse kukin voi omalla kohdallaan tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tähän minun matkaani liittyen voit olla mukana istuttamassa metsää Tansaniaan tekemällä lahjoituksen, johon ohjeet ovat ohessa.
Auta istuttamaan puita – Lahjoita tästäKlikkaa lisätietoa oheisesta kuvasta (kuvaesitys etenee nuolinäppäimin):
Lue lisää:
Kaikki Maurin blogit
Metsäneuvoja opettaa maanviljelijöille uusia tapoja Etiopiassa
#MauriPolkee
