Vaikka työ Lähetysseuran viestinnän asiantuntijana Latinalaisessa Amerikassa oli jotain, mihin olin tähdännyt nuoresta iästä saakka, oli sanomattakin selvää, että muutto epävakaisuudestaan tunnettuun maahan jännitti – eikä eniten itseäni, vaan suurinta osaa läheisistäni. Eikö Kolumbia ole hurjan vaarallinen? Totuuden nimissä kysymys pyöri kyllä mielessä valmistellessani lähtöäni ja lukiessani artikkeleita maan konfliktisesta tilanteesta ja väkivallan arkipäiväisyydestä.
Matka Kolumbiaan sujui kuitenkin hienosti, minulle kävi nopeasti selväksi missä pystyin liikkumaan turvallisesti uudessa kotikaupungissani Medellínissä, ja asunnon löydyttyä arki alkoi muodostua nopeasti omaan tahtiinsa. Tätä uutta elämää uudessa maassa ehti kulua kymmenen päivää ja sitten tuli se uutinen, mitä olimme kaikki epäuskoisesti pelänneet – Euroopassa oli syttynyt sota.
On vaikea kuvailla, miltä tuntuu yrittää sopeutua ja ymmärtää itselleen täysin uuden maan tilannetta ja konflikteja, samalla kun yrittää käsittää, että jossain tuolla kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä omaa kotimaata on sota käynnissä. Mitä sota merkitsee ukrainalaisille, suomalaisille, eurooppalaisille? Entä miten tähän kaikkeen tultaisiin reagoimaan globaalilla tasolla? Epäusko oli se tunne, mikä kuvasi varmasti eniten niin omaani kuin koko maailman olotilaa. Olin matkustanut toiselle puolelle maapalloa henkisesti varautuneena elämään sisällissodan varjossa, mutta sota olikin yllättäen aivan eri tavalla osana elämää.
Kysymys sodan laajenemisesta tuntui olevan useammankin kolumbialaisen mielessä.
Hämmennystäni lisäsi myös kolumbialaisten reaktiot sodasta, vaikka toisaalta juuri heidän suhtautumisensa auttoi ymmärtämään, kuinka todellisesta tilanteesta oli kyse. Kysymys sodan laajenemisesta tuntui olevan useammankin kolumbialaisen mielessä. Ihmeteltiin hyökkäyksen mielipuolisuutta ja ydinaseiden mahdollisuutta. Täytyy myöntää, että asiasta keskustelemisen arkipäiväisyys järkytti hieman – heille sota oli jossain siellä kaukana ja yksi osa jokapäiväistä uutistulvaa, kun taas itse koin sodan olevan lähempänä omaa todellisuutta kuin koskaan ennen elämäni aikana.
Sodan syttymistä seuraavana päivänä olin matkaamassa toisella puolella kaupunkia. Taksikuski Hermesin kuullessa minun olevan Suomesta hän halusi ensimmäisenä tietää, mitä mieltä olemme tilanteesta ja miten tulemme valmistautumaan sotaan. Sotaan, ihmettelin, ei Suomi ole käymässä sotaan, mihin hän totesi, että laajempi sota Euroopassa tai ylipäätään koko maailmassa olisi vain ajan kysymys. Vielä samana iltana salsatunnilla minua lähestyttiin pariin otteeseen ja pahoiteltiin tilannetta toivottaen samalla meille suomalaisille jaksamista ja uskoa parempaan huomiseen. Ihmisten reaktiot sotaan ja eurooppalaisuuteen tekivät tilanteesta huomattavasti todellisempaa kuin sotaa käsittelevän uutistulvan seuraaminen.
Keskustelusta Hermesin kanssa jäi mieleen hänen tokaisunsa Kolumbian tilanteesta: hän uskoi, että olisi vain ajan kysymys, milloin aseelliset joukot aloittaisivat taas laajemman sodan Kolumbiassakin. Ohimennen heitetty huomautus sai minut pohtimaan, kuinka eri tavalla sisällissodan repimän maan kansalaiset mahdollisesti suhtautuivat sotaan ylipäätään. Sota on ollut osana kolumbialaisten elämää yli 60 vuotta: aseelliset konfliktit, pommitukset ympäri maata, sieppaukset ja käsittämättömät väkivaltaisuudet saavuttivat esimerkiksi 90-luvulla sellaiset mittasuhteet, että maan sisäinen matkustaminen loppui lähes täysin, ja ne, jotka pystyivät, muuttivat ulkomaille. Samalla alkoi nopeasti muodostua maan miljoonien sisäisten pakolaisten joukko. Sodan mahdollisuus ja vaikutukset ovat osa kolumbialaisten arkielämää.
Sota jossain siellä kaukana alkaa jälleen olla ongelmista pienin.
Sodan alkamisesta on nyt reilusti yli kuukausi. Huomaan ensimmäistä kertaa seuraavani Suomen median uutisia huomattavasti kriittisemmällä silmällä kuin kuukausi sitten johtuen joko Kolumbiassa alati läsnä olevasta korruption ja disinformaation epäilystä tai sotapropagandan pelosta Euroopassa. Suomalaisten kanssa puhuessani aistin osittain paljonkin pelkoa, kun täällä taas elämä jatkuu eteenpäin normaalisti – niin normaalisti kuin vaan voi maassa, missä sota jatkuvasti kytee jossain pinnan alla tai räjähtää osaksi arjen raakaa todellisuutta. Sota jossain siellä kaukana alkaa jälleen olla ongelmista pienin, koska konfliktit lähellä ovat ymmärrettävästi paljon merkittävämmässä osassa kolumbialaisten elämää. Myös oma ymmärrykseni Kolumbian sisällissodan todellisuudesta ja sen vaikutuksista kolumbialaisten jokapäiväiseen elämään alkaa väkisinkin vaikuttaa siihen, mihin oma huomioni painottuu: siihen mikä on lähellä, mikä tuntuu arjessa merkittävältä tällä puolella maailmaa.
Jos olen ymmärtänyt jotain viimeisein kuuden viikon aikana seuratessani sodan vaikutuksia läheltä ja kaukaa, on se lähimmäisenrakkauden merkitys ja toteuttaminen niinäkin hetkinä, kun emme pysty täysin ymmärtämään mitä ympärillämme tapahtuu. Lähimmäisenrakkaus on yhdessä kävelemistä, ihmisoikeuksien tukemista. Jälkimmäinen voi olla konkreettisia tekoja, mutta usein kyse voi olla jostain paljon yksinkertaisemmasta: respaldo, tuki mitä annamme kuuntelemalla, keskustelemalla tai vain yksinkertaisesti olemalla läsnä sorrettujen keskuudessa. Sen näyttäminen, että ihmiset eivät ole yksin, voi välillä olla ainut mutta myös merkittävin tapa luoda toivoa tulevasta.
Anna Lundén
viestinnän asiantuntija Latinalaisessa Amerikassa
