Pikkuruisen Tuvalun saaren tilanne on valaiseva esimerkki siitä, miksi Lähetysseura tukee ilmastonmuutoksessa heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä ja vaatii saastuttajia kantamaan vastuunsa.
Maa koostuu joukosta saaria Tyynellä valtamerellä, noin 4000 kilometriä Australiasta koilliseen (Kuva 1). Tuvalun korkein kohta meren pinnasta on viisi metriä. Siksi ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu, suolaisen veden tunkeutuminen saarten sisäosiin ja rantaeroosio muodostavat ennenkokemattoman paineen maan 11 000 hengen suuruiselle väestölle.
YK:n arvion mukaan vuoteen 2050 mennessä suurin osa maan väestöstä voi joutua muuttamaan joko maan sisäisesti tai kokonaan pois kotimaastaan. Lopulta Tuvalusta tulee todennäköisesti seuraavien vuosikymmenten aikana asumiskelvoton. Vaikka Tuvalun kirkot tukevat yhteisöjä sopetumaan muutoksiin, ne vaativat saastuttajia vähentämään päästöjään ja sitoutumaan Pariisin ilmastosopimukseen. Kyse on heille eksistentiaalisesta uhasta.
Tuvalu ei ole yksittäistapaus: matalat saaret valtamerten syleilyssä ovat erityisen haavoittuvia ilmastonmuutokselle. Muutosten aiheuttamia ongelmia mutkistaa kuitenkin raha, tai pikemminkin sen puute. Tuvalu kuuluu maailman vähiten kehittyneisiin maihin, minkä vuoksi rahoitusta on saatavilla niukalti sellaisiin toimiin, jotka voisivat hillitä muutoksen haittoja. Köyhät maat muodostavat saarivaltioiden ohella toisen ilmastonmuutokselle erityisen alttiin joukon.
Halusimme sitä rikkaassa Pohjoisessa myöntää tai ei, vaurautemme on seurausta fossiilisilla polttoaineilla kiihdytetystä talouskasvusta. Köyhät taloudet ovat tyypillisesti vähäpäästöisiä. Tuvalun kirkkojen vaatimus toimia muuttuu päivänselväksi, jos siitä tekee henkilökohtaisen: kuinka itse reagoisimme tilanteessa, jossa naapurimme kaataisi joka ikinen päivä jätteensä pihallemme niin, ettemme voisi käyttää sitä? Maksaisimmeko mukisematta pihan siivoamisesta, muuttaisimmeko vai vaatisimmeko sotkijan muuttamaan käytöstään ja maksamaan aiheuttamansa vahingon?
Pariisin ilmastosopimus: lupaus parantaa tapamme ja siivota sotkut
Lähetysseura ja kansainväliset yhteistyökumppanimme kuten Kirkkojen maailmanneuvosto ovat lähestyneet ilmastoa kysymyksenä ihmisoikeuksista ja oikeudenmukaisuudesta.
Kristillinen teologia lähestyy luontoa monimutkaisena – ja kunnioitusta herättävänä – elämän kudelmana. Se on Jumalan ylitsevuotava lahja ihmisille. Jos nautimme sen hedelmistä, olemme vastuullisia pitämään siitä huolta. Kyse on positiivisesta velvollisuudesta kaikkea elollista kohtaan, myös toisia ihmisiä.
Tämä positiivinen velvollisuus luonnon ja ihmisten suojelusta ilmastonmuutokselta on kirjattu kansainväliseen lakiin. Keskeisin instrumentti on YK:n ilmastoa koskeva puitesopimus (UNFCCC), joka syntyi vuonna 1992 osana maailmanlaajuista ympäristöheräämistä. Nykyistä ilmastopolitiikkaa ohjaava Pariisin ilmastosopimus (2016) pyrkii rajaamaan ilmastonmuutoksen alle 1,5 celsiusasteen. Näin se asettaa tavoitteen lopettaa yhteisen ilmakehämme turmeleminen.
Se myös antaa lupauksen sotkujen siivoamisesta. Sopimusta täydentävässä osapuolikokouksessa teollisuusmaat sitoutuivat hankkimaan rahallista tukea köyhimmille sekä ilmastomuutokselle alttiille saarivaltioille. Pyöreä 100 miljardin dollarin summa tulee pistää liikkeelle vuosittain vuodesta 2020 eteenpäin.
Mutta miltä tilanne näyttää nyt, kun vuosi 2020 kääntyy kohti loppuaan: olemmeko onnistuneet kantamaan vastuumme ja tukemaan niitä, jotka ovat ilmastonmuutoksessa heikoimmassa asemassa?
Onko lupaus pidetty?
Ilmastomuutoksen torjumisessa olemme toistaiseksi epäonnistuneet. Huolimatta 30 vuodesta kansainvälistä ilmastopolitiikkaa, hiilidioksidin määrä ilmakehässä jatkaa tasaista kasvuaan (Kuva 2). Vaikka korona aiheutti pienen nytkähdyksen päästöissä, olemme palaamassa tukevalle kasvu-uralle.
Pariisin sopimuksen mukaista ilmastorahoitusta koskevat luvut ovat sen sijaan ilahduttavia. OECD:n mukaan vuonna 2017 julkinen rahoitus oli 54,5 miljardia dollaria, minkä ohella valtiot myönsivät vientiluottoja 2,1 miljardia ja yksityisen vivutetun rahoituksen osuus oli 14,5 miljardia dollaria. Julkisen ilmastorahoituksen määrän arvioidaan saavuttaneen 59,5 miljardin dollarin tason vuosina 2017-2018.
Monenkeskiset kehityspankit ovat myös osa ilmastorahoituksen kanavointia. Heidän myöntämänsä rahoitus vähiten kehittyneisiin sekä alemman keskitulon maihin oli 41,5 miljardia dollaria vuonna 2019. Samana vuonna pankit ilmoittivat onnistuneensa vivuttamaan yksityistä ja julkista rahaa hankkeisiinsa yhteensä 102,7 miljardia. Summa vastaa jo yksin Pariisin sopimuksen rahoitussitoumusta.
Tämä menestys on kuitenkin vain tarinan yksi puoli.
Ilmastorahoitus ei yllä tavoitteisiinsa
Tieteellisessä kirjallisuudessa on havaittu, että lukuja ilmastorahoituksen määrästä on arvioitu yläkanttiin. Ongelmana on, että rahoitusta kanavoivat teollisuusmaat väittävät, että niiden kehityshankkeet hillitsevät ilmastonmuutosta tai auttavat ihmisiä sopeutumaan siihen, vaikka näin ei olisi. Ongelma koskee erityisesti köyhille maille tärkeää ilmastonmuutokseen sopeutumista: jopa 60-70 % raportoiduista ilmastohankkeista ilmastovaikutuksia liioitellaan.
Kehitysjärjestö Oxfamin mukaan todellinen ilmastorahoitettujen hankkeiden summa on noin 20 miljardia. Liioittelun ohella haasteena on, ettei rahoitus vastaa saastuttaja maksaa -periaatetta. Teollisuusmaat eivät lahjoita rahoitusta, vaan lainat ja muut markkinaperustaiset tavat kanavoida rahoitusta muodostavat 80 % kaikesta rahoituksesta.
Lukuihin liittyy myös kolmas varaus: tätä rahoitusta saatettaisiin kanavoida köyhiin maihin kehitysapuna huolimatta sitoumuksesta rahoittaa ilmastotoimia. Raportoidut summat eivät ole puhtaasti uutta rahoitusta ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kyse on teollisuusmaille kätevästä järjestelystä: samalla rahalla vastataan kansainvälisiin sitoumuksiin koskien niin kehitysyhteistyötä kuin ilmastorahoitusta.
Mikäli uskomme Oxfamin kaltaisten riippumattomien järjestöjen sekä tutkijoiden arvioihin, ilmastorahoitustilanne on lähes skandaalimainen. Rahoituksessa on myös määrän lisäksi muita ongelmia. Esimerkiksi Tuvalun kaltaisten köyhien ja ilmastonmuutokselle alttiiden maiden tulisi olla keskeisiä tuen kohteita. Todellisuudessa saarivaltiot saavat vain 3 % kaikesta ilmastorahoituksesta, vähiten kehittyneet maat kokonaisuutena alle viidenneksen.
Mitä teemme tilanteen korjaamiseksi?
Kumppanimme ovat pyytäneet suoraan tukea ilmastonmuutokseen sopeutumiseksi. Olisi vastuutonta kääntää selkeänsä heille ja globaalin kirkon kutsulle toimia. Jos emme onnistu ihmiskuntana toimimaan ripeästi, vaivalla saavuttamamme kehityksen tulokset voivat tulla tämän globaalimuutoksen nielaisemiksi.
Siksi, vuoden 2020 lähestyessä loppuaan, Lähetysseura jatkaa omaa tuloksellista työtään tukien vähemmistöjen ja syrjittyjen ryhmien elinolosuhteiden kehittämistä. Ilmastorahoitus osoittaa myös sen, miksi meidän on tehtävä samalla vaikuttamistyötä kotimaassa. Voimme tehdä osamme köyhien tukemiseksi, mutta samalla tarvitsemme päättäjiä kehittämään koko ilmastorahoitusjärjestelmän läpinäkyvyyttä ja tuloksellisuutta. Parhaat tulokset syntyvät yhteistyössä.
Teksti: Lähetysseuran taloudellisen oikeudenmukaisuuden asiantuntija Niko Humalisto
