”Usko on pään tietoa, sydämen luottamusta ja tahdon suostumusta”, sanoo Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen. Julkaisemme tiivistettynä esityksen, jonka hän piti Lähetysseuran teologisessa symposiumissa tammikuussa.
Jumalan, Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen jälkeen kristillisessä teologiassa termi ”usko” on ehkä painavin ja ladatuin sana. Avaahan Jeesus koko sanomansa kehotukseen: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi” (Mark. 1:15).
Ei vain totena pitämistä
Kyse ei ole hyvinvointivinkistä, vaan pelastukselle välttämättömästä asiasta: ”Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu. Joka ei usko, tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16). Paavali toistaa intohimoisesti sanomaansa siitä, että pelastus perustuu uskoon, ei lain noudattamisesta syntyviin ansioihin.
Luterilainen reformaatio puhuikin ”pelastavasta uskosta”: se tekee ihmisen pelastuksesta osalliseksi, synnyttää uuden kuuliaisuuden, kokoaa kristityt kirkoksi ja johtaa harjoittamaan kristillistä rakkautta ja kantamaan yhteiskunnallista vastuuta.
Erityisen latauksen uskon merkitykselle antoi reformaatio. Keskiajan teologiassa uskolla tarkoitettiin ennen kaikkea tietämisuskoa: uskoa pidettiin tietona inkarnaation ja ylösnousemuksen tapaisista uskon totuuksista ja niiden totena pitämistä. Luterilainen reformaatio siirsi painopistettä luottamususkoon: usko on sydämen luottamusta Jumalaan, ihmisen kokonaispersoonallista turvautumista häneen.
Mitä ”usko” suomen kielessä tarkoittaa? Kotimaisten kielten keskuksen sanakirjan mukaan termin ”usko” perusmerkitys on ”tietoon perustumaton (vakaa) käsitys jostakin; luulo”.
Toisena merkityksenä on luottamus jonkin olemassaoloon, toteutumiseen, merkitykseen tai arvoon, esimerkiksi haltiausko.
Kolmantena mainitaan ”ihmisen vakaumus jumalan, jumaluuden tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautuminen; uskonnollinen vakaumus; uskonto.”
Mitä tästä pitäisi ajatella?
Tuskin suurempaa ristiriitaa voisi olla usko-käsitteen maallisen ja teologisen merkityksen välillä. Luterilaisen käsityksen mukaan ”usko” on synonyymi koko kristilliselle elämälle: siihen kuuluu usko Jumalaan, turvautuminen häneen ja pyrkimys elää hänen tahtonsa mukaan. Tällä on perusta sekä Jumalan erityisessä että yleisessä ilmoituksessa.
Yleisessä kielenkäytössä ”usko” on synonyymi luulottelulle. Jos jokin on uskon asia, se ei ole tiedon asia. Usko yhdistyy mielikuvissa uskomushoitoihin, enkeliterapiaan, haltijauskoon, ufouskoon, salaliittoteorioihin. Luottamususko on irronnut tietämisuskosta ja jopa tullut sen vastakohdaksi. Uskolla tarkoitetaan usein luottamusta ilmiöihin tai asioihin, jotka ovat heikosti perusteltuja, eikä ole enää väliä ovatko ne oikeasti totta.
Miten tässä näin pääsi käymään?
Yhtenä syynä on valistuksen ja luonnontieteiden vahva perintö. 1700-luvulla valistus asetti kaiken inhimillisen toiminnan arviointiperusteeksi järjen. Tämä on yhä vahva trendi, vaikka valistuksen usko siihen, että olisi jokin kaikille yhteinen järkevyyden sisältö, on osoittautunut harhaluuloksi.
1800-luvun luonnontieteiden kehityksen myötä syntyi käsitys tieteen ja uskonnon sotatilasta. Tämä myytti on virheellinen sekä historiallisesti että tieto-opillisesti, mutta istuu sitkeästi sekä Suomessa että länsimaisessa kulttuurissa.
Myytti tieteen ja uskonnon vastakkaisuudesta
Osittain reaktiona luonnontieteiden nousulle eräät protestanttiset teologit kehittivät 1800-luvulla mallin, jossa tiede ja uskonto haluttiin nähdä kokonaan toisistaan erillisinä.
Uskonnollinen usko irtosi tiedosta ja tyhjentyi luottamususkoksi. Mitä enemmän korostettiin uskontoa ihmisen sisäisenä arvoelämyksenä, sitä nopeammin suli tietousko sen alta. Lopulta yleisessä kielenkäytössä usko alkoi tarkoittaa luottamusta mukaviin asioihin, jotka eivät ole totta.
Kristillinen usko ei ole sokeaa herkkäuskoisuuta eikä epäröivää todistelu-uskoa. Joidenkin mielestä usko on luottamukseen perustuva uskonhyppy, joka ei tarvitse tiedollisia tai muita perusteita. Tätä kutsutaan fideismiksi – suora käännös voisi olla ’uskoismi’.
Fideismi voi kuulostaa houkuttelevalta apologeettiselta mallilta myös nyky-Suomessa, jossa monet kokevat suhteensa kirkkoon ja sen uskoon epävarmaksi tai vieraaksi. Tähän joukkoon voi kuulua niin etsijöitä kuin kulttuurikristittyjä.
Onkin tärkeää, että kynnystä esittää kysymyksiä, tunnustella uskoa ja etsiä Jumalan kasvoja ei tehdä kirkossa korkeaksi. Uskon sisällön tuntemuksesta ei pidä tehdä liian vaativaa. Seurakunta kuuluu sekä uskoa rohkeasti tunnustaville että sitä arasti tunnusteleville.
Fideismillä on silti ongelmansa. Kun kysymystä uskon sisällöstä ja tiedollisesta perustasta pidetään tarpeettomana, avataan ovi herkkäuskoisuudelle, auktoriteettiuskolle, taikauskolle ja järjettömyyksille, joissa voidaan uskoa mitä tahansa.
Luotamme siihen, minkä tunnemme
Fideismin pohjalta ei ole enää mahdollista arvioida kriittisesti vaikkapa kreationismia, ufouskoa tai koronarokotteisiin liittyviä salaliittoteorioita.
Sitä paitsi ajatus siitä, että pitäisi ottaa uskon hyppy tuntemattomaan vailla perusteita, voi tuntua kohtuuttoman vaativalta suoritukselta. Kuka uskaltaisi hypätä lentokoneesta tietämättä, onko selässä laskuvarjo, pilkkireppu vai koululaukku?
Luotamme sellaiseen, jonka ainakin osittain tunnemme ja johon meillä on perusteita luottaa. Tästä seuraa, että kristillinen usko on sekä tietämistä että luottamusta. Luottamususko ja tietämisusko voivat kasvaa minussa eri tahtia, mutta jos ne irtoavat, kyse ei ole enää kristillisestä uskosta.
Luottamus yhdistää Kristukseen
Luther puolustaa näkemystä, että sydämen luottamususko on ikään kuin vastaanottava sakramentti, joka yhdistää ihmisen Kristukseen, kuten sormus yhdistää puolisot toisiinsa. Silloin ihminen tulee osalliseksi Kristuksen ominaisuuksista, kuten armosta, rakkaudesta, ilosta ja pelastuksesta. Ja vielä enemmän: tässä uskossa Kristus on itse läsnä.
Mutta tällainen luottamususko voi syntyä vain, kun Kristus tunnetaan oikein. Se edellyttää, että evankeliumia saarnataan ”puhtaasti”, eli saarnan sisältönä on kirkon yhteinen usko. On vaikea oppia luottamaan Kristukseen, jos emme tunne häntä ollenkaan tai tunnemme hänet väärin.
Siksi on tärkeää julistaa ja opettaa Kristusta oikein, tarvittaessa myös oikoa virheellisiä käsityksiä hänestä.
Jumalan hyvyyttä täytyy pitää esillä
Luottamususko voi syntyä vain sellaisesta julistuksesta, jossa jatkuvasti maalataan kuulijan katseltavaksi, mitä hyvää Jumala on tehnyt ja tekee puolestamme.
Fideismin äärimmäisenä vastakohtana myös evidentialismi ja rationalismi ovat siten käymättömiä. Todistelu-usko on näennäisen neutraali, mutta keksii aina riittävästi esteitä luottamususkolle niin halutessaan. Kristillinen Jumala ei ole luonnontieteellinen hypoteesi, jota testataan laboratoriossa.
Ironista kyllä, myös tiedeusko, joka uskoo, että tiede vastaa kaikkiin ihmiselämän kysymyksiin ja korvaa uskonnon, perustuu pohjimmiltaan ei-tieteellisiin uskomuksiin. Siten se tuhoaa itse itsensä.
Luterilaiset korostavat, että yksin usko pelastaa. Mutta on hyvä muistaa, että vain sellainen usko on pelastavaa, johon kuuluu myös tahto etsiä, kuunnella ja seurata Jumalan tahtoa.
Arvelen, että modernille ihmiselle juuri kuuliaisuus on se, joka estää monia omaksumasta kristillistä uskoa. Ajatus siitä, että ihmisen tulee etsiä Jumalan tahtoa ja elää sen mukaan, uhkaa eksistenssiä ja moraalista autonomiaa. Jo termi ”kuuliaisuus” luo mielikuvia tahdottomasta alamaisuudesta.
Luther esittää, että ”kaikista jaloista ja hyvistä teoista ensimmäinen ja korkein on usko Kristukseen.” Tämän uskon perusteella kristityt identifioidaan ”Kristus-uskoviksi” ja usko on heidän ”päätekonsa”, josta kaikki muut hyvät teot virtaavat. Vastauksena ensimmäiseen käskyyn usko synnyttää kaikki muut hyvät teot ja siten täyttää kaikki muut käskyt.
Julistusta ja palvelua ei voi erottaa
Tämä merkitsee lähetystyöllemme esimerkiksi sitä, että julistus ja palvelu kuuluvat yhteen. Ne sisältyvät samaan uskoon. Ne ovat saman uskon seurauksia. Emme puolusta ihmisoikeuksia, vaikka olemme kristittyjä, vaan koska olemme kristittyjä.
Tästä on helppo johtaa myös vaikuttamistyö oikeudenmukaisuuden puolesta ja pyrkimys rauhaan uskontojen välillä.
Luterilaisina meidän tulisi ymmärtää usko mahdollisimman muhevasti ja kokonaisvaltaisesti: siihen kuuluu pään tietoa, sydämen luottamusta ja tahdon suostumusta.
Lähetystyön kannalta on vielä kysyttävä, miten tällainen kokonaisvaltainen usko voi syntyä. Tästä mysteeristä ollaan tietoisia myös Augsburgin tunnustuksessa: Vaikka sanotaan, että pelastava usko syntyy evankeliumin julistuksen ja sakramenttien jakamisen välityksellä, samalla halutaan jättää Jumalalle vapaus: Pyhä Henki vaikuttaa uskon ”missä ja milloin Jumala itse tahtoo”.
Usko syntyy vapaudesta ja tekee vapaaksi. Sama ehdottoman vapauden periaate koskee myös ihmistä ja lähetystä. Uskon täytyy syntyä vapaudesta, sillä Jumala itse on vapaus. Vain sellainen usko on kestävää, joka säilyttää kokemuksen oman elämän hallinnasta.
Usko kasvaa yhteisön maaperässä
Toisaalta tahtomme ei ole yhteisöstä ja kulttuurista irrallinen tähti taivaalla. Vaikka luottamususko voi ehkä joskus syntyä yksinäisyydessä, varmaa on, että kasvaakseen ja vahvistuakseen tiedoksi, luottamukseksi ja kuuliaisuudeksi se tarvitsee yhteisön apua, sekä kirkon traditiota että eläviä uskonsisaruksia seurakunnassa. Usko tarvitsee vahvistuakseen seuraa. Myös Suomen Lähetysseuraa.
Teksti Jari Jolkkonen, Kuopion hiippakunnan piispa
Koko symposiumin tallenne löytyy Youtubessa Suomen Lähetysseuran kanavalta.
