Viimeisen vuoden aikana olen oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni ajatellut, etten halua seurata uutisia. En Ukrainasta, jossa tilanne on huono ja tunne siitä, että maailma on hylännyt heidät kasvaa jatkuvasti. En Lähi-idästä, jossa kymmenet tuhannet ovat kuolleet, miljoonat harhailevat epätoivoisina sodan keskellä ja väkivallan spiraali vain syvenee. En vaaleista siellä ja täällä, joissa pelko saa ihmiset tekemään ratkaisuja, jotka vain pahentavat tilannetta niin heille kuin maapallolle. En halua kuunnella edes säätiedotuksia, joissa ihana lämmin syyssää muistuttaa joka päivä ilmastonmuutoksesta ja sen peruuttamattomuudesta.
Tästä kaikesta puhuttiin elokuussa, kun Helsingissä pidettiin Lähetysseuran vuosikokous ja kumppanuuskonsultaatio. Siellä lukuisat kumppanimme eri puolilta maailmaa kertoivat omasta todellisuudestaan – sodasta, varastetuista vaaleista, ilmastonmuutoksen vaikutuksesta, lasten asemasta, elämisestä kristittynä vähemmistönä, vaikeuksista ja vaaroista – mutta heillä oli myös viesti evankeliumin todistuksesta ja toivosta.
Yksi vahvimmista puheenvuoroista tuli Israelista, jossa kumppanimme kertoi tilanteen vaikeudesta tai oikeastaan mahdottomuudesta kaikille niille ihmisille, jotka etsivät rauhaa – ja muistutti, että toivo ei ole vain sana ja ajatuksia, vaan toimintaa, ”action”.
”Veljenpoikani aprikoi, onko rukous niin kuin jediritarin miekka.”
Monien kumppanien kohdalla toivo onkin jotain konkreettista: sitoutumista joka päivä pieniin ja suurempiin tekoihin. Vaikka vain siihen, että sodan keskellä tehdään työtä yhdessä ja pidetään auki toimistoa, jossa on eri uskontoja ja eri etnisistä ryhmistä olevia työntekijöitä, pelastetaan lapsi kadulta yksi elämä kerrallaan tai muutetaan hitaasti mutta sitkeästi käsityksiä naisten asemasta ja tyttöjen koulutuksesta.
Kumppanit muistuttivat, että rukous on osa toimintaa. Se on jokapäiväinen muistutus itsellemme siitä, että maailma ei ole vääjäämättömästi tuomittu järjettömyyteen, väkivaltaan, ahneuteen ja pahan voittoon. Keskellä valtavia vaikeuksia se antaa voimaa jatkaa joskus toivottamalta tuntuvaa työtä, muuttaa maailmaa vähä vähältä, antamatta periksi ja uskoen tulevaisuuteen. Pienenä lapsena veljenpoikani aprikoi, onko rukous ”niin kuin jediritarin miekka”. Taistelumielikuvasta huolimatta pidän ajatuksesta, jossa rukous on varustautumista pahan kohtaamiseen ja osa sen kukistumista.
Jotain tällaista joulun lahjaa toivoisin meille kaikille, joita maailman synkkyys ja pimeys nyt rusentaa ja ahdistaa. Että voisimme kohdata uutiset lamaantumatta järkyttävästä todellisuudesta ja nähdä ne syinä rukoilla ja toimia kukin omien mahdollisuuksiemme ja voimavarojemme mukaan.
Joskus toivo on mitättömän pieni ja hauras ja syntyy odottamattomissa paikoissa, mutta se on silti todellista. Siihen voi tukeutua ja sen varassa voi ojentautua kohti sitä päivää, kun maan päällä on rauha ihmisillä, joita Jumala rakastaa.
Teksti: Sylvia Raulo, Lähetysseuran kansainvälisen työn kehittämispäällikkö.
