Rajalla
Výsné Nemeckén raja-asemalla, Ukrainan ja Slovakian tarkastuspisteiden välisellä vyöhykkeellä toimii luterilaisen ja reformoidun kirkon yhteinen avustuspiste. Vapaaehtoiset jakavat vettä ja seurakuntalaisten tekemiä voileipiä rajalla jonottajille kahdessa vuorossa ympäri vuorokauden. Teltalta saa eväspusseja jatkomatkaa varten, tietoa pakolaisten oikeuksista ja velvollisuuksista, vettä ja ruokaa koirille ja kissoille, apuvälineitä liikuntavaikeuksista kärsiville, piirustusvälineitä ja leluja lapsille, hengellistä kirjallisuutta, jos joku haluaa ottaa mukaan muutakin evästä. Rajan jälkeen pakolaiset voivat levähtää teltoissa, kysyä apua jatkomatkaan tai jos eivät tiedä mihin mennä.
Vapaaehtoiset tulevat kaikkialta Slovakiasta – seurakunnista, kouluista, mutta myös kuulopuheiden perusteella – kaksi IT-firman työntekijää oli tullut Bratislavasta koska ”halusimme tehdä oman osuutemme”. Vapaaehtoiset majoittuvat puolen tunnin ajomatkan päässä seurakunnan tiloissa. Siellä sijaitsee myös iso varasto, johon tulee apua ympäri Slovakiaa ja ulkomailta. Sillä pyöritetään rajan pistettä, mutta annetaan myös tukea alueen pakolaisia vastaanottaville perheille.
”Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta Ukrainan puolella rajaa Ushgorodin alueella on satoja tuhansia pakolaisia. Kaikki voi muuttua milloin vain. Emme halua rajalla kaaosta kuten alussa, vaan olemme valmiudessa, ainakin kunnes tilanne Ukrainassa selkiytyy edes vähän”.
Seurakunnissa
Kirkon seurakuntien ja koulujen työntekijät ja seurakuntalaiset ovat olleet alusta asti mukana pakolaisten majoittamisessa ja keräämässä tavaraa pakolaisille. Kirkon koulussa on pakolaisnuoria ja sieltä lähdetään rajalle vapaaehtoiseksi. Sama kaava toistuu monessa paikassa. Kirkon lastentarhaa laajennetaan, että voidaan ottaa ukrainalaislapsia. Luokkiin yritetään järjestää lisäpaikkoja. Leirikeskuksia tai vierastaloja on muutettu pakolaisten majoituskeskuksiksi. Tuhansia ihmisiä on kulkenut rajapisteen ja seurakuntien kautta.
”Ennen vastasin kristillisestä kasvatuksesta, nyt olen jotain asunnonvälittäjän, työvoimatoimiston ja kuuntelevan korvan välillä.”
”Pelkästään meidän seurakunnan kautta on kulkenut lähes 200 ihmistä, ukrainalaisia, mutta myös Iranista, Nigeriasta. Suurin osa on jatkanut matkaansa Saksaan, Irlantiin ja pohjoismaihin. Pidämme moniin edelleen yhteyttä. Nyt meillä on majoituksessa nelisenkymmentä naista ja lasta, jotka luultavasti jäävät ainakin joksikin aikaa. Yritämme kunnostaa lisää tiloja, auttaa heitä löytämään työtä tai miettimään tulevaisuuttaan”
”Kaikki haluavat palata, mutta se ei valitettavasti ole kaikille enää helppoa, kun talot ja asunnot on tuhottu tai ovat miehitetyllä alueella. Meidän täytyy auttaa ihmisiä miettimään ensi syksyä, mutta se on vaikeaa myös meille ja esimerkiksi perheille, joissa on pakolaisia. Ruuan ja energian hinnat nousevat, ja kaikilla isäntäperheillä ei olisi varaa enää huolehtia ihmisistä.”
”Heti kun Venäjän hyökkäys alkoi, kaupungin viranomaiset kysyivät uskonnollisilta yhdyskunnilta, onko meillä majoitustiloja. Meillä oli tämä leirikeskus, mutta se on kesäkäyttöön, joten maaliskuussa oli kylmä. Nyt se toimii hyvin, tällä hetkellä täällä on 50 ihmistä. Noin puolet on jo löytänyt töitä alueelta. Mutta syksy tulee pian, ja silloin täältä on lähdettävä. Emme tiedä mihin ihmiset menevät – kiovalaiset ehkä kotiin, muille täytyy löytää toinen paikka.”
”Pappina minun tehtäväni on palvella ihmisiä, joten tietenkin ryhdyimme heti auttamaan, keräämään seurakuntalaisilta vaatteita ja ruokaa pakolaisille ja majoittamaan heitä. Mutta tällä alueella on myös paljon ihmisiä, jotka tukevat Venäjää. He kaipaavat menneisyyteen ja sosialistiseen systeemiin. Siksi meidän täytyy myös saarnata ja puhua ihmisten kanssa, jotta he suhtautuisivat pakolaisiin myönteisemmin.”
Pakolaiset
”Olen 21-vuotias ja Kiovasta. Pakenimme alaikäisen sisareni kanssa. Junamatka oli painajaismainen, juna oli täpötäynnä, hädin tuskin pystyimme torkahtelemaan lattialla. Väliasemilla ihmiset hakkasivat epätoivoissaan ikkunoita ja halusivat sisään. Pelotti. Rajalla minulle kerrottiin mahdollisuudesta tulla tänne leirikeskukseen. Asun sisareni kanssa pienessä mökissä toisen perheen kanssa. Meillä on yhteinen kylpyhuone. Teemme opintoja etänä ja vaeltelemme vuorilla. Täällä on rauhallista. Sain seurakunnalta apua, kun piti saada siskon huoltajuus, ja kun on täytynyt käydä lääkärissä, menemme vapaaehtoisten kanssa. Vapaaehtoiset tuovat kaikkea tarpeellista, ruokaa, vaatteita, lääkkeitä, pesuaineita, ja tulevat vetämään pelejä tai leikkimään lasten kanssa. Muuten me pakolaiset hoidamme arjen asioita itse, jokainen mökki on vuorollaan vastuussa yhteisten tilojen siivouksesta ja ruuanlaitosta. En tiedä, milloin palaamme. Hassua, ennen sotaa unelmoin aina pääsystä ulkomaille, nyt haluan vain päästä kotiin.”
”Olen lääkäri, eikä minulla ole täällä mahdollisuutta tehdä työtäni. Pääsisin ehkä siivoamaan tai korkeintaan avustavaksi hoitajaksi sairaalaan, sillä en osaa slovakiaa. Vapaaehtoiset kyllä pitävät kielikursseja, mutta en tiedä kannattaako se. Olen Irpinistä. Kerrostaloomme osui raketti yhdeksänteen kerrokseen ja sitä seurasi tulipalo. Sammutusvesi tuhosi kaikki asunnot, myös minun asuntoni. Tiedän että pitää palata, mutta pelkään nähdä kaikkea tuhoa.”
”Olen Harkovasta. Kerrostaloamme ei enää ole. Kaikki on mennyt. Haluan palata, mutta en tiedä minne mennä. Täällä olen turvassa, mutta tiedän, että tämä on vain väliaikaista.”
”Olen Kiovasta ja palaan varmaan lähiaikoina. Mieheni on töissä poliisissa ja hän on ollut mukana joukkomurhien selvittämisessä Kiovan alueella. Soitamme joka ilta, hän on ahdistunut kaikesta mitä on nähnyt. Onneksi voin tukea häntä. Aluksi hän oli iloinen, että minä ja lapset olemme turvassa, mutta nyt luulen, että on parempi, että lähdemme takaisin. Minulla on oma yritys ja haluan tehdä töitä ja olla mieheni tukena.”
Teksti ja kuvat: Sylvia Raulo
(Kirjoittaja on Lähetysseuran työntekijä, joka tukee Luterilaisen maailmanliiton kautta tehtävää avustustyötä ukrainalaispakolaisten parissa Puolassa, Slovakiassa ja Ukrainassa.)
