Luovuimme kesän aikana lähes kaikista huonekaluistamme ja pääosin muustakin tavarasta. Kestin kärsivällisesti niin kenkien sisämittojen kyselijät (tiedäthän sen ilmiön Facebookin vaihtoringeissä) kuin sen, että usean viikon ajan ruokapöytänämme oli vain väärin päin käännetty muuttolaatikko.
Kun saimme loput tavarat sullottua muutaman neliön varastokoppiin, olo oli helpottunut ja keveä. Tuntui ihanalta luopua tavarasta ja säästää vain kaikkein tärkeimmät asiat.
Mukana pala suomalaisuutta
Kaikki piti siis olla hyvin, kun elokuun viimeisenä keskiviikkona saavuimme Kyprokselle.
Ilma oli kostean hiostava ja kaskaat sirittivät ympärillämme, kun seisoimme vieraan talon pihassa Limassolin laitamilla ja otimme vastaan matkalaukkuja, joita taksikuski nosteli autosta. Sitten jäimme hiljaiseen taloon keskenämme.
Siinä vaiheessa se ehkä iski. Innostus väreili kyllä edelleenkin ilmassa, mutta samaan aikaan nostivat päätään epävarmuus, jännitys ja pelko. Pärjäämmekö täällä?
Purimme laukut ja etsimme uudet paikat vaatteille, heijastinliiveille, parille ristikkolehdelle ja kirjalle, rakkaimmille leluille, ksylitolipurkille, muutamille Finlaysonin lakanoille ja Muumi- ja Marimekko-pyyhkeille.
Teimme Fazerin hapankorppu-, salmiakki- ja suklaatilauksen, ja kaupasta löysimme ensi hätään Valion Edam-juustoa.
Tuntuu vähän nololta myöntää, että turvallisuuden tunteemme roikkui kai ensimmäisten viikkojen ajan Muumi-pyyhkeiden ja muiden suomalaisuuden symbolien varassa.
Jos töitä ei lasketa, kuka olen?
Kun työni sitten alkoi, epävarmuus kouraisi vielä syvemmältä. Olen yleensä aika varma itsestäni ja osaamisestani – mutta yhtäkkiä itseluottamus karisi pois. Onko minusta tähän?
Muistin etäisesti, että olin tuntenut samankaltaista tunnetta aiemminkin – edellisen kerran vähän yli viisi vuotta sitten, kun siirryin tutusta toimittajantyöstä viestinnän pariin museo- ja kirjallisuusalalle. Nyt tunne pääsi astetta syvemmälle, koska kaikki muukin ympärilläkin oli niin uutta. Olin aseeton.
Yllätyin, miten paljon koko itseluottamukseni on kiinni työminässäni ja siinä, miten hyvin koen tietäväni, tekeväni ja kontrolloivani asioita. Keskeneräisyyden tunne on työssä(kin) vaikea tunne siedettäväksi.
Löysin sanat tälle syvälle epävarmuuden tunteelleni, kun kuulin sattumalta Kontrol-yhtyeen kappaleen Rappukäytävän valot.
”Se rohkea poika täynnä elämää
Minne sä katosit, minne sä katosit
Luottamus loistaa vain poissaolollaan
Onko kaikella tarkoitus, kysymyksiin vastaus
Hukkuuko meluun nämä huokaukset
Jos sinä olet rakkaus, kaiken läpäisevä valkeus
Olen eksyksissä yksin pimeydessä ja toivoton
Jos sinä olet luojani, älä unohda lastasi
Olen eksyksissä vailla merkitystä ja onneton”
Viikunoista turvaa
Epävarmuuden keskellä parasta oli, että rukoilin enemmän kuin pitkään aikaan.
Aika pian ymmärsin, että epävarmuudella oli tarkoituksensa. Ensinnäkin se sai minut luottamaan vahvemmin Jumalan huolenpitoon.
Jouduin myös käymään itseni kanssa läpi sitä, että en ole yhtä kuin saavutukseni työssä. Lisäksi epävarmuuden kautta sain muistutuksen siitä, miten tärkeä voimavara perhe ja ystävät ovat.
Turvallisuuden tunteenikin kasvoi aimo harppauksen jo siinä vaiheessa, kun uusi naapurimme soitti ovikelloa ja toi valtavan laatikollisen tuoreita viikunoita. Lisäksi meillä on täällä Kyproksella pieni lähetysseuralaisista muodostuva ”perhe” ja lisää tuttuja on tullut lasten harrastuksista ja koulusta.
Askel askeleelta olen alkanut luottaa uudelleen itseeni ja osaamiseeni. Odotan innoissani sitä, mitä tuleman pitää ja mihin kaikkeen Jumala keksiikään vielä käyttää minua – ihan täysin keskeneräistä ihmistä.
Heli Vuohelainen
Kirjoittaja aloitti elokuussa Lähetysseuran alueellisena viestinnän asiantuntijana Kyproksella – työalueenaan Lähi-itä, Pakistan ja läntinen Afrikka. Kurkkaa myös esittelyvideo YouTubesta.
