Kuluvan vuoden aikana Hongkong ja Kiina ovat kulkeneet kriisistä toiseen. Ensin Hongkongin mielenosoitukset sytyttivät kaupungin kirjaimellisesti ilmiliekkeihin, sitten covid-19 syväjäädytti koko kiinalaisen alueen. Nyt koko maailma on pandemian pysäyttämä. Ensimmäisen kriisin kulussa oli jotakin hyvin samanlaista kuin pääsiäiskertomuksen väkijoukon mielenmuutoksessa, kun rauha vaihtui väkivaltaan.
En ota kantaa poliittisiin vaatimuksiin, toivon ainoastaan rauhaa kaikille osapuolille. Mielenosoitukset alkoivat kesällä 2019. Ihmiset tulivat kaduille huolestuneina Hongkongin hallinnon suunnitelmista säätää luovutuslaki, jossa vakavista rikoksista epäillyt olisi voitu luovuttaa oikeudenkäyntiä varten Manner-Kiinaan. Hongkongilaiset olivat ylpeitä mielenosoituksen rauhallisuudesta ja väkivaltaa vastustettiin.
Pian väkivalta alkoi kuitenkin hiipiä joidenkin mielenosoittajien keskuuteen. Aluksi ylilyöntejä pyydettiin anteeksi. Marraskuun loppuun mennessä tilanne oli riistäytynyt käsistä. Hongkong oli kaaoksessa. Arvot, joiden nimeen vielä kesällä vannottiin, olivat nyt kyynelkaasun ja palopommien savun peittämiä.
Pääsiäiskertomusta lukiessani mietin, millainen mielenmuutos Jeesuksen ajan kansanjoukon ajattelussa tapahtui. Palmusunnuntain riemussa kansaa kannattelee lupaus elävästä Jumalasta, jonka rakkaus parantaa ja tekee näkyväksi. Väkijoukossa kukaan ei ole ulkopuolinen ja matkaa tehdään yhdessä ihmisten rinnalla kulkevan Jumalan kanssa.
Viikkoa myöhemmin väkijoukkoa liikuttanut lupaus rakkaudesta on muuttunut tuhoavaksi vihaksi. Kansa huutaa: ”Ristiinnaulittakoon!” Evankeliumit eivät kerro, oliko mukana samaa väkeä kuin palmusunnuntaina. Se on kuitenkin mahdollista. Viha on vahva motiivi ja joukon imu vie mennessään. Kuinka nopeasti ilmapiiri voikaan muuttua, kauniit arvot tallautua väkijoukon jalkoihin ja ihmisyyteen kurkottava katse sammua. Kuin varkain sitä tulee hyväksyneeksi asioita, joita aiemmin olisi vastustanut. Viha peittää häpeän vaippaan sekä oman että muiden ihmisyyden.
Nyt ei saa käydä niin. Koronaepidemia on näyttänyt, kuinka kaikki ihmiset ja koko luomakunta ovat kietoutuneet toisiinsa. Me elämme toisistamme. Vaikka koko luomakunta onkin syntyisin Jumalasta ja meidän tehtävämme on varjella luomakuntaa ja rakastaa toisiamme, nyt rajat ovat kiinni. Ihmiset ovat käpertyneinä koteihinsa. Paradoksaalisesti, muu luomakunta voi paremmin, koska se on hetkellisesti vapautettu ihmisistä.
Kohti elämää kurkottaen
Jeesus oli puhuja. Hänen sanaansa tultiin kuulemaan pitkien matkojen takaa sankoin joukoin. Hänen äänestään kaikui pyhä, hänen aseistariisuvat sanansa tekivät kuulijansa näkyväksi. Evankeliumeissa kuuluu Jeesuksen puhe rakkaudesta, toivosta ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta hiljaisella viikolla hänen sanansa harvenevat ja hiljenevät. Väkivallan ja vihan rattaat runtelevat sekä ihmisen, että Jumalan. Ristillä sanat ovat raskaita, ponnisteltuja. Puhujan kieli uupuu, sanat jähmettyvät ja kuihtuvat pois.
Uutisvirran seuraaminen on karmivaa. Sairaaloiden ylikuormittuminen, vanhusten ja köyhien hätä pandemian keskellä. Se tuntuu musertavalta ja vetää sanattomaksi.
Silti, ensimmäisenä pääsiäisenä hetkellä, kun kaikki tuntui jo menetetyltä, naiset lähtivät Jeesuksen haudalle. He olivat peloissaan, mutta menivät silti. Palmusunnuntain muisto eli yhä heissä, varjossa ja haavoitettuna, mutta todellisena. Matkalla Jeesuksen haudalle naiset kurkottivat kohti elämää ja vaikkakin haparoiden, he päättivät jatkaa.
Haudalla heitä odotti ihme, joka oli niin suuri, että sitä ei saattanut heti ymmärtää. Kaikesta toivottomuudesta huolimatta Palmusunnuntain lupaus oli sittenkin totta.
Työ kiinalaisella alueella jatkuu. Osa työstä kesti läpi koronan ja sitä jatkettiin vaihtoehtoisilla toteutustavoilla, osa käynnistyy uudelleen tauon jälkeen. Kuten naiset haudalla, koronan pysäyttämä maailmaa alkaa aavistaa, että epätoivolla ja kuolemalla ei ole viimeistä otetta. Lähetysseura työskentelee Kiinan kristillisen neuvoston kanssa yhteistyössä Xi’anissa sijaitsevan Meng-en -kirkon kautta, joka palvelee hivin kanssa eläviä ihmisiä. Kirkon perustanut Veli Hen kertomuksessa kuuluu pääsiäisen ääni: ”Me uskomme, että usko ei ole vain sanoja, vaan nimenomaan tekoja. Sanoja ja tekoja ei voi erottaa toisistaan, vaan ne kuuluvat olennaisella tavalla yhteen.”
Arki jatkuu koronan jälkeen, mutta sen on jatkuttava muuttuneena. Koska olemme kietoutuneet toisiimme ja elämme toisistamme, on vihdoin uskallettava katsoa toistemme ja koko luomakunnan hätää. Se tarkoittaa sitä, että myös omat syntimme ja haavamme tulevat näkyviksi. Silti, juuri silloin on tilaa armolle ja rakkaudelle.
Arkisissa kohtaamisissa, vaikkakin etäyhteyksien päästä, on tällä hetkellä suuri merkitys. Pyysin tämän blogin kuvitukseen apua kiinalais-kristillisen instituutin johtajalta Daniel Yeungilta. Sain häneltä ilahtuneen meilin, jossa hän työasioiden lisäksi kysyi: ”Onko sinulla tarpeeksi maskeja? Kerro vain, jos tarvitset niitä.” Maskejahan minulla riittää. Sovimme alustavan tapaamisen toukokuun alkuun.
Ilse Paakkinen
kirjoittaja työskentelee Suomen Lähetysseurassa sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden neuvonantajana asemapaikkanaan Hongkong
