Saavuin Senegaliin Lähetysseuran työntekijänä syyskuussa 1989. Lähettävinä seurakuntina olivat Suomussalmen, Puolangan ja Oulunkylän seurakunnat.
Ensimmäinen automatka Dakarin lentokentältä Fatickiin (170km) keskiyöllä, herääminen kukonlauluun ja aamu sadekauden tuoksuissa. Ensimmäiset pikkutomaatit aamupalalla. Muistan tuoksut ja tunnelmat vielä tänäänkin.
”Anna Herra rohkeutta, mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään. Juuri siellä Sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan. Taikka suostun vähimmässä, uskollinen olemaan.” Virsi 525:4
Kotikylääni Ndioumiin saavuin kolmantena maassaolopäivänä. Olin lähetetty kyläterveydenhuoltotehtäviin konkarilähetti Keth Sainion työpariksi ja myöhemmin työn jatkajaksi. Ndioum sijaitsee Pohjois-Senegalissa, Saharan laidalla. Alue on vahvan islamilaista ja kristittyjä on hyvin vähän.
Aloitin nopeasti paikallisen kielen, pulaarin, opiskelun. Opettajana toimi Daouda Camara. Luokassani oli kolme opiskelijaa, minä ja samaan aikaan Amerikan evankelisluterilaisen kirkon lähettäminä maahan tulleet Joanna ja Terry Gibson. Pian kuitenkin opiskelu jatkui ilman heitä, sillä he halusivat aloittaa työskentelyn suoraan ranskan kielellä käyttäen tulkkausta. Opiskelu yksin oli välillä uuvuttavaa: minä olin se, joka aina vastasi ja keksi lauseet! Opettaja oli taitava ja totesi, että ”sinut pitää vain laittaa puhumaan niin oppimista tapahtuu”. Uuden kielen lisäksi sain myös uuden, afrikkalaisen nimen. Nimeni oli nyt Labaye Ba.
Jo kielenlukuvaiheessa tein tutustumiskäynnit alueen terveydenhuollosta vastaavien viranomaisten luo. Työlupa tuli nopeasti terveysministeriöstä. Sen mukaan sain oikeuden tehdä kätilön töitä Podorin terveydenhuoltopiirin alueella paikallisen johtajaylilääkärin valvonnassa. Osallistuin kielenlukuvaiheessa myös muutamina kertoina aivokalvontulehdusta vastaan suunnattuihin massarokotuskampanjoihin rokottaen Kethin ja hoitoapulaisemme Aissata Ban kanssa parhaimmillaan parisataa ihmistä muutamassa tunnissa. Kielikoulussa olin harjoitellut lapsia varten lauseen: ”Tämä pistos voi sattua. Saat huutaa, mutta älä karkaa…”
Ndioumin alueen kyläterveydenhuoltotyön oli aloittanut muutama vuosi aikaisemmin kätilö Keth Sainio paikallisten terveysviranomaisten kanssa käytyjen keskustelujen ja sopimusten jälkeen. Kyse oli pioneerityöstä: toteutimme liikkuvaa ruohonjuuritason terveydenhuoltoa kylissä, joihin Senegalin valtion palvelut eivät yltäneet.
Keth perehdytti minut ja kun hän palasi kotimaahan kesällä 1990, sain työparikseni terveydenhoitaja Helena Tiittasen. Pieneen lähettiyhteisöömme kuului myös pulaarinkielistä luku- ja kirjallisuustyötä tehnyt Arla Ljunqvist. Paikallinen hoitoapulainen Aissata Ba oli tärkeä tiimimme jäsen ja tarvittaessa rokotusmatkoilla oppaanamme oli Haarouna Ba.
Vastasimme 70 kylän WHO:n mukaisesta lasten rokotusohjelmasta. Teimme rokotuskierroksen näihin kyliin kolmen kuukauden syklissä. Lisäksi lapset punnittiin. Toimimme taivasalla ja puntari ripustettiin puun oksaan. Viidessä Ndioumin ympäristökylässä huolehdimme äitiys- ja lastenneuvolasta ja pidimme sairasvastaanottoa. Kyläläiset vastasivat yksinkertaisen terveysmajan rakentamisesta ja ylläpidosta, voimavarojensa mukaan. Liikuimme hiekkaisessa maastossa nelivetoautolla, tienviittoja ja liikennemerkkejä ei liiemmin ollut! Käytössämme oli auto, polttoainetta, varmistettu kylmäketju rokotteille ja tarvittavat hoitovälineet ja materiaalit. Rokotteet saimme Podorista, jonne oli matkaa noin 40 kilometriä.
Työ oli osa Lähetysseuran kehitysyhteistyörahoitteista Thiadiayen terveysprojektia. Raportoimme työstämme säännöllisesti paikallisille viranomaisille ja Suomeen.
Nuo kolme vuotta olivat etuoikeutetta aikaa elämässäni. Sain opetella elämää afrikkalais-islamilaisessa ympäristössä eurooppalaisena, naimattomana, nuorena, kristittynä, naisena ja lähetystyöntekijänä. Kulttuurisilta yhteentörmäyksiltä ei voinut välttyä. Hyppäys suomalaisesta yliopistosairaalasta täysin toisenlaiseen toimintamaastoon oli pitkä. Sain laittaa kaiken osaamiseni ja taitoni potilaiden käyttöön. Kyläläisten ja viranomaisten osoittama luottamus tuntui rohkaisevalta.
Koin vaikeaksi Ndioumissa sen, että kaipasin työyhteisöä – selkeää kuulumista johonkin työyhteisöön. Lisäksi toivoin lisäkoulutusta, lisätietoa kehitysmaalääketieteessä.
Työ siirtyy paikallisiin käsiin
Ensimmäisen työkauteni lopussa olin lausunut toiveen lisäopinnoista. Siihen tarjoutui mahdollisuus ja niinpä opiskelin ennen Senegaliin paluutani kehitysmaalääketiedettä Belgiassa. Tein siitä tutkinnon, joka antoi merkittävästi lisää ymmärrystä ja kykyä hahmottaa kehittyvän maan terveysoloja.
Palasin Senegaliin toiselle työkaudelleni kesällä 1994 ja lähettävinä seurakuntina olivat Suomussalmi, Puolanka, Oulunkylä, Utsjoki ja Antwerpenin merimieskirkko.
Tällä kertaa asetuin asumaan Thiadiayehen, joka sijaitsee noin 120 Dakarista itään. Kylä oli Lähetysseuralle tuttua aluetta, ensimmäiset tunnustelut ja suunnittelut terveydenhuoltotyön käynnistämiseksi alueella oli tehty 1970-luvun loppupuolella. Hanke oli jo teini-ikäinen minun saapuessani hoitamaan osuuttani. Kysymys oli kolmikantaisesta yhteistyöhankkeesta, jossa olivat mukana Senegalin valtio, Suomen valtio ja Lähetysseura.
Senegalin terveysongelmat näyttäytyivät tuolloin muun muassa korkeana äitiys- ja lapsikuolleisuutena sekä yhteiskunnan palvelurakenteen riittämättömyytenä. Ennaltaehkäisevä työ oli lapsenkengissä. Köyhyys, tietämättömyys ja uskomukset sekä puute puhtaasta juomavedestä ja käymälöistä oli jokapäiväinen uhka terveydelle. Luku- ja kirjoitustaidottomuus esti osaltaan ihmisten oman vastuun ja mahdollisuuksien ymmärtämisen. Heikoimmassa osassa olivat naiset ja lapset. Juuri näihin kysymyksiin Thiadiayen hankkeessa haettiin muutosta.
Tähän toimintaympäristöön pääsin hiljalleen tutustumaan ja oppimaan. Suunnitelma oli opiskella alueen valtakieltä wolofia, mutta se kariutui. Niinpä työkielenä käytin ranskaa ja pulaaria. Paikalla olleet suomalaiset lähetysseuran terveydenhuoltotyöntekijät auttoivat tulokkaan alkuun. Terveydenhuoltopiirin ylilääkäri Mohamed Ly auttoi minua merkittävästi kiinnittymään tähän työyhteisöön – puhuinhan hänen äidinkieltään pulaaria. Myös ylihoitaja Diatta helpotti tulokkaan alkua. Myöhemmin ylihoitaja Mamadou Faye ja kätilö Seyni Konte imaisivat minut mukaan arjen hoitotyöhön. Sain työyhteisön, jollaista kaipasin ensimmäisellä työkaudellani.
Useamman vuoden ajan olin vastuussa aliravittujen lasten, ripulia sairastavien lasten, sairaiden vastasyntyneiden ja keskosten yksiköstä. Tein hoitotyötä paikallisten hoitoapulaisten Annamarie Dioufin ja Rokhaye Senen kanssa. Nämä suomalaisten sairaanhoitajien työpaikkakouluttamat hoitoapulaiset antoivat merkittävän panoksen alueen äitien ja lasten hyväksi. Etenkin sadekaudella ripulia ja malariaa sairastavia lapsia oli paljon. Työ oli raskasta. Työpäivämme olivat pitkiä. Muistan oman riittämättömyyteni, kun hoidosta huolimatta lapsia menehtyi lähes päivittäin. Ylilääkäri rohkaisi minua seuraavasti: ”Labaye, lopeta sureminen ja kyynelehtiminen! Nämä lapset ovat todella sairaita. Edes eurooppalaisissa oloissa selviytyminen olisi epävarmaa.”
Vuoden 1996 aikana sain vastuulleni Thiadiayen terveysprojektin, jota aloimme ”senegalilaistaa” eli siirtää paikalliseen järjestelmään, paikallisten käsiin ja vastuulle. Paikallisten kouluttamista ja osaamista tulisi siirtymävaiheessa lisätä ja siirtymäaikataulusta tulisi vuosien mittainen. Aloimme keskustella kaikesta tästä terveydenhuoltopiirin ylilääkärin, ylihoitajan ja paikallisen terveyskomitean kanssa.
Yhdessä paikallisten vastuuhenkilöiden kanssa teimme suunnitelman, aikataulun ja laskelmat. Asteittainen luovutus vähitellen. Kipeää nämä muutokset tuottaisivat Lähetysseuran palkkalistoilla oleville paikallisille työntekijöille. Ansiot putoaisivat ja joidenkin työt loppuisivat kokonaan. Kysymys oli myös siitä, mitkä toiminnat ja palvelut terveyskeskus pystyisi rahoittamaan. Hankkeessa oli Lähetysseuran lähettejä eri aikoina eri pituisia jaksoja ja mietimme myös keskenämme tilanteeseen viisasta ratkaisua. Sain todella hyvää tukea esimieheltäni, Lähetysseuran yhdyssihteeriltä ja Lähetysseuran kehitysyhteistyötoimistolta Helsingistä.
“Kehitysyhteistyöhankkeella on alku ja loppu.”
Kolmannen työkauteni aikana, vuonna 2001, Senegalin valtio halusi tutkia, onko kaikki sopimuksessa luvattu tehty. Saimme hyvää palautetta. Ainoa asia, jota ministeriön delegaatio ihmetteli, oli se, että meillä ei ollut pääkaupungissa hallintorakennusta ja sihteeristöä. Hallintomme näyttäytyi heille pienenä ja yksinkertaisena (luterilaisena!). Selitin toimintatapaamme. Pidimme tärkeänä, että Suomesta valtiolta, seurakunnilta ja yksityisiltä lahjoittajilta tulevat rahat menevät mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti sinne, minne ne on pyydetty: vähävaraisimman väestönosan auttamiseen.
”Niin, tuo on se teidän toimintafilosofianne”, totesi ryhmän johtaja Monsieur Mbengue.”
Toimintamme jatkui ja vielä 2000-luvun alkupuolella teimme Senegalin valtion kanssa viimeisen sopimuksen yhteistyöstä. Kolmannella työkaudellani, 2000–2002, olin jo etäämmällä käytännön arjesta Thiadiayessa. Työ oli siirtymässä kokonaan senegalilaisiin käsiin. Terveysprojektista suoritettiin loppuevaluaatio vuonna 2005, jonka teki paikallinen kansanterveystieteen ja epidemiologian ammattilainen.
Olen tätä kirjoittaessani palannut kuvieni ja raporttieni myötä Senegaliin. Tämä kirjoitus on nostanut pintaan monta kaunista, kiitollista ja rakasta muistoa. Minäkö se olin, joka sai nähdä, kokea ja tuntea niin paljon. On ollut etuoikeus elää näiden ihmisten kanssa ja on edelleen ilo tuona aikana solmituista ystävyyssuhteista, jotka ovat yhä olemassa. Muistot ja kokemukset tulevat pintaan myös nykyisessä työssäni suomalaisessa yliopistosairaalassa, huippuyksikössä. Miten aineellisesti yltäkylläisessä maailmassa teen nyt töitä. Voin hyvällä syyllä ja omakohtaisella kokemuksella rohkaista myös nuorta sukupolvea hakeutumaan lähetystyöhön.
Minulla on ollut mahdollisuus vierailla Senegalissa vuonna 2017, kun hankkeen luovutuksesta oli kulunut reilu 10 vuotta. Osallistuin tuolloin kansainväliseen äitiys- ja vastasyntyneiden hoidon konferenssiin Dakarissa ja teimme pikavisiitin Thiadiayehen. Kiersimme terveyskeskuksen alueella. Synnytysosastolla tapasimme kätilön tekemässä kuukausiraporttia ja leikkausosastolla sairaanhoitaja esitteli tiloja ja kertoi sen toiminnasta. Fisselin kylässä tapasimme terveysasemanhoitajan tekemässä kuukausiraporttia. Fatickissa eräs äiti toi teini-ikäisen poikansa näytille ja kertoi: ”Labaye, muistatko? Hän oli syntyessään niin pieni… [Minä muistan! 1,5kg] ja sinä autoit. Tässä hän on nyt, terve poikani!”
Minulle jäi vahva tunne, että näinhän tämän piti mennä. Kehitysyhteistyöhankkeella on alku ja loppu. Se on määräaikainen. Saimme antaa omastamme ja saimme ottaa vastaan. Nyt senegalilaiset jatkavat terveyspalvelujensa kehittämistä omien resurssiensa ja prioriteettiensa mukaan.
”Oi Herra, kaikki päällä maan loit lähimmäisiksemme, myös kieleltään ja uskoltaan niin vieraat toisillemme. Kun sinulta saa hoivansa myös kaukainen maa, kansa sen, niin ketään emme torju.” virsi 431:2
Kaisa Hirvikangas, os. Härkönen
(terveydenhuoltotehtävissä Senegalissa 1989–1992, 1994–1998 ja 2000–2002)
*** Terveydenhuoltotyötä tehtiin aikanaan Suomen ulkoministeriön tuella. ***
Lähetysseuran työ Senegalissa alkoi vuonna 1974 eli 50 vuotta sitten. Tässä vuoden 2024 aikana julkaistavassa juttusarjassa muistellaan Senegalin työn vaiheita.
