Mutta eikö sotien pitänyt olla historiaa Euroopassa sitten Balkanin taisteluiden? Ei näköjään.
Meille rauhan ajan lapsille ajatus rauhasta oli itsestäänselvyys, kunnes sitten tankit vyöryivät Kiovan porteille ja sadat tuhannet pakolaiset lähtivät pakomatkalle Puolaan ja muualle Eurooppaan – osan jatkaessa matkaa Suomeen. Ukrainalaisten kärsimys koskettaa meitä syvästi, ja se on saanut monet siirtymään puheista tekoihin – ehkä tehden meistä parempia ihmisiä vaikkei se auttamisen motiivi olekaan. Hyvyydellä on tapana pursuta ahdingon keskellä.
En liene ainoa, joka on pohtinut Jeesuksen sanoja: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”
Olivatko Jeesuksen sanat illuusiota, haaveajattelua vai realismia?
Olivatko Jeesuksen sanat illuusiota, haaveajattelua vai realismia? Ajatteliko Jeesus todella meitä Ukrainan kriisin keskellä, kun rauha näyttää mahdottomalta? Vaikkei se elämä niin auvoista ollut sen ajan Palestiinassakaan.
Myanmarin rajalla Thaimaassa kohtaa pakolaisia, jotka ovat ukrainalaisten tapaan pakotettuja jättämään kotinsa. Erityisen irvokasta on, että Myanmarissa vastassa on oman maan armeija, joka käyttää äärimmäistä väkivaltaa kansalaisiaan vastaan. On pakko lähteä karkuun, kun kotikylässä on tarjolla vain kuolemaa. Kuinka lähelle ukrainalaisten pakolaisten virta tuleekaan myanmarilaista pakolaista, joka yhdistää sen vuosituhansien pakolaisvirtoihin? Kotona rauhassa olisi hyvä olla, turvassa ja rauhassa, mutta sota ei tunne armoa.
Näiden pakolaisten kanssa ei löydy vastauksia, vaan pelkkiä kysymyksiä. Miksi Jumala? Samaa olen kysynyt Homsin raunioissa, Ruandan kirkoissa, joissa tapettiin tuhansia, Tuzlassa tykkituleen kuolleiden siviilien muistotilaisuudessa – ja äitini evakkohistoriaa pohtiessa.
Minne tästä jouduttaisiin, löytyisikö yösijaa, pääsisikö enää kouluun?
Äitini lapsuus katkaistiin rajusti marraskuussa 1939 evakkomatkan alkaessa kohti tuntematonta. 10-vuotiaan edessä oli loputon epävarmuus: minne tästä jouduttaisiin, löytyisikö yösijaa, pääsisikö enää kouluun? Loputon määrä kysymyksiä, joihin kukaan ei pystynyt antamaan vastauksia, kun vihollinen vyöryi päälle vauhdilla. Ja Ukrainassa ja Myanmarissa kaikki kertautuu kuin historiasta kopioituna.
Uutiskuvat Ukrainasta, Myanmarista, Afganistanista ja liian monesta muusta paikasta kertovat karulla kielellä elämän hauraudesta, kun turvallinen elämä murenee ja edessä on evakkomatka. Se koskettaa, ja sen pitääkin koskettaa, sillä jaamme yhteisen kohtalon maapallon ihmisinä.
Ruandan jälkeen sanoimme: Ei koskaan enää. Paha kuiskasi: Aina uudestaan.
Vaikken löydä vastauksia äitini ja vuosikymmenten loputtomien pakolaisvirtojen järjettömyyteen, näin uskon kantavan ja antavan toivoa äidilleni. Se ei antanut valmiita vastauksia, mutta lohduttavan kuiskauksen rauhan ruhtinaalta. Se kantoi äitiäni epävarmuudessa ja antoi voimaa kasvattaa lapset parempaan maailmaan.
En koskaan ole täysin ymmärtänyt sen luottamuksen voimaa ja laajuutta, saati, että pystyisin selittämään sitä. Sen pyhyyden edessä ei löydy sanoja, pelkkä iankaikkisuuden läsnäolo.
Pahuuden kiroaminen tuskin auttaa taistelussamme, mutta pienikin toivon kipinä voi sytyttää ilmiliekin.
Suomen evakoille löytyi auttavia käsiä, hymyjä ja leipää pöytään. Niistä elämä lähti liikkeelle uudestaan, alkuun pienesti, mutta lopulta rakentuen menestystarinaksi. Voisiko rauhanruhtinas tulla lihaksi meidän kauttamme ukrainalaisille ja myanmarilaisille ja kaiken maailman pakolaisille? Ei niin helppoa, mutta entä jos yritettäisiin?
Äitini kirjoitti marraskuussa 1939 väliaikaismajoituksessa Asunnan asemalta kirjeen, jonka siskoni löysi äitini kuoleman jälkeen. Siihen olen palannut näinä epävarmuuden päivinä. Se on itkettänyt mutta luonut toivoa.
Rakas Lyyli-kummi ja mummo kulta
Vai te olette siellä Viinijärvellä Liperissä vai missä lienettekään. Voitteko hyvin? Istun juuri tässä kirjoituspöydän luona lukunuttu päällä ja kirjoitan tätä kirjettä. Tämä huone, jossa nyt kirjoitan, on asema konttorin vieressä. Ovi on auki konttoriin ja kuuluu selvästi, kun joku siellä toisella asemalla sähköttää ja puhelin pirajaa aina. On ikävä, kun meidän piti jättää koti, mutta kyllä Jumala meidät vielä johdattaa oikeaan kotiin loppumattomaan iloon.
Radiossa pappi pitää juuri kirkkoa, että lopetan tämän kirjeen ja kuuntelen sitä. Nyt luetaan juuri uutiset. Tänne ei kuulu mitään erikoista. Kirjoittakaahan usein. Paljon terveisiä meiltä kaikilta teille, Airille, Lyyli-kummille, mummolle, Annikki-tädille ja kaikille teille.
Kaija
Tuosta evakkouden hauraudesta ja epävarmuudesta äitini sukupolvi rakensi kotimaamme uudestaan. Voisiko se sama ihme tapahtua Ukrainan ja Myanmarin kansalle ja olisiko meillä siinä joku rooli?
Pahuuden kiroaminen tuskin auttaa taistelussamme, mutta pienikin toivon kipinä voi sytyttää ilmiliekin.
Olli Pitkänen
