”Afrikkalainen kristillisyys on elävää, tunteisiin vetoavaa, maanläheistä ja luonnollista. Ihmiset rukoilevat niin parantumista kuin sadetta ja muuta arkipäiväistä.”
Näin kuvailee afrikkalaista hengenelämää teologian tohtori Kati Kemppainen, joka on tutkinut afrikkalaista kristillisyyttä sekä luennoinut ja kirjoittanut aiheesta. Hänellä on myös omakohtaisia kokemuksia afrikkalaisen kristillisyyden voimasta, sillä hän on asunut lapsena Namibiassa ja aikuisena Tansaniassa 12 vuotta opettaen kirkon yliopistossa ja toimien aids-työssä.
Afrikkalainen tarvitsee Jumalan apua
Afrikka on iso manner ja kristillisyys kukkii siellä rehevästi, mutta Kemppaisen mukaan joitakin yleisiä piirteitä maanosan kristillisyydestä hahmottuu. Karismaattisuus vaikuttaa kaikkialla. Ilmiöllä on myös epäterveitä piirteitä, joihin afrikkalaiset kirkonjohtajat ovat viime aikoina tarttuneet entistä rohkeammin.
Afrikasta on viime vuosina tullut maailman kristillisin maanosa. Siellä on noin 600 miljoonaa kristittyä. Kristinuskon voittokulkua voi tarkastella monesta näkökulmasta. Kati Kemppaisen mukaan ilmiön suurin selittävä tekijä lienee afrikkalainen maailmankuva, johon kristinusko istuu hyvin. Afrikkalainen tarvitsee Jumalan apua eri tavalla kuin hyvinvointivaltiossa elävä.
”Mietin joskus, että lähestymmekö Jumalaa kuten psykiatria sisäisen ahdistuksemme ja elämän tarkoituksettomuuden kanssa. Esimerkiksi jokapäiväisen toimeentulon pyytäminen jää toissijaiseksi, kun elämme niin turvallisessa maailmassa”, Kemppainen pohtii.
Kauneutta kuoleman hetkellä
Yksi Kati Kemppaiselle mieleen jäänyt kokemus Tansaniasta oli ystävien jäähyväiset aidsiin kuolleelle opiskelijatoverilleen. Vuosi oli 2005, jolloin aidsista ei vielä puhuttu paljon, mutta Tansaniassa elettiin aids-tilastojen suhteen pahinta aikaa. Kemppaisen työpaikallakin opiskelijoita ja työntekijöitä kuoli paljon. Aika oli raastavaa. Kuolema on kyllä afrikkalaisille luonnollinen asia, mutta aids tappoi julmasti.
”Opiskelijat lauloivat koko yön kuolleen ystävänsä ruumiin äärellä yliopiston pääsalissa. Minäkin viivyin siellä myöhään. Kun ruumista aamulla kannettiin autoon kotikylässä vietettäviä hautajaisia varten, ryhmä naisopiskelijoita ryhtyi laulamaan uskomattoman kaunista laulua. Näin heitettiin valoisat jäähyväiset paratiisiin matkaavalle ystävälle. Laulun mukaan siellä taas kohdataan. Johtavalla naislaulajalla oli käsittämättömän kaunis ääni. Surulliseen hetkeen tuli jotakin ylimaallisen kaunista.”
Teksti: Sari Lehtelä
