”Ihmisen olemassaolo on pohjimmiltaan toivon sävyttämää, sillä viimeisenä kuolee toivo. Me toivomme parantumista, ihmettäkin”, sanoo johtava sairaalapastori Artturi Kivineva Seinäjoen keskussairaalasta.
Kuolemanpelko ja ahdistus on sävyttänyt suomalaisten arkea koronapandemian aikana. Se on näkynyt muun muassa sosiaalisen median ärhäkkänä väittelynä siitä, kenen kuuluisi saada rokote ennen muita ja onko joku saattanut muut vaaraan omalla käyttäytymisellään.
”Kun koronaepidemia käynnistyi, se ei kuulunut juurikaan vakavasti sairaiden tai saattohoidossa olevien puheissa. Mutta sitten kun suunniteltuja hoito-operaatioita jouduttiin perumaan, se alkoi kuormittaa”, Artturi Kivineva kertoo.
“Suurin kuormitus ja suruakin aiheuttanut asia on tietysti ollut se, että läheisten on voinut olla hankalaa tai haastavaa päästä tapaamaan potilasta. Yleensä vierailuun on vaadittu päätös palliatiivisesta tai saattohoidosta, joten päätöksen tekeminen ja kirjaaminen on korostunut.”
Kuolema on monelle ihmiselle vaikea aihe. Lähestymme sitä tässä artikkelissa yhdessä johtavan sairaalapastori Artturi Kivinevan kanssa. Hän työskentelee Seinäjoen keskussairaalassa kolme muun pastorin kanssa.
”Arvot muuttuvat”
Artturi Kivinevan mukaan vakavasti sairaiden tai saattohoidossa olevien ihmisten huolet ovat usein arkisia ja moninaisia.
”Vakavan sairauden tai kuolemanuhan seurauksena ihmisen arvot usein vähitellen muuttuvat. Tiettyjen asioiden ja ihmisten, kuten erityisesti läheisten, merkitys korostuu ja moni aiemmin tärkeältä tuntunut asia voi menettää merkitystään.”
”Sairastuneen huolet voivat liittyä käytännön asioihin tai vaikkapa perheen jaksamiseen ja vuorovaikutukseen vaikeassa elämäntilanteessa. Ei ole tavatonta, että sairaalapappia pyydetään olemaan apuna potilaan ja läheisten keskustelutilanteessa, auttamaan osapuolia puhumaan ja kuuntelemaan toisiaan.”
Kivineva kertoo, ettei kuoleva juuri koskaan kadu sitä, että olisi tehnyt elämässään liian vähän töitä, pikemminkin päinvastoin.
”Helpottaa läheisten elämää”
Sota-ajan ja pulakaudet eläneillä suomalaisille on usein paljon tavaraa. Kodin, talon, maatilan tai kesämökin kohtalo alkaa huolettaa, kun voimat vähenevät. Pysyykö rankalla uurastuksella hankittu mökki koko suvun yhteisenä, sopuisasti jaettuna kesäpaikkana? Vai ajautuvatko lapset riitoihin omaisuudesta? Mikä on oman elämän merkitys?
”Esineillä saattaa olla suurta symboliarvoa rahallisen lisäksi tai sen sijasta. Omaisuusjärjestelyjen tekeminen etukäteen helpottaa läheisten elämää. Kyse voi olla vaikkapa yrityksestä tai maatilasta, joka on ollut kuolevan elämäntyö. Ei siis ole samantekevää, mitä niille tapahtuu”, Kivineva pohtii.
”Usein nämä järjestelyt tuntuvat kuitenkin ylivoimaisilta vaikeassa elämäntilanteessa. Ei ole myöskään tavatonta, että potilas miettii saattohoidossa vaikkapa testamentin tekemistä.”
Omaisten osa on helpompi, jos omaisuudesta tai veloista on puhuttu etukäteen. Hautajaisiin ja perunkirjoitukseen liittyvä työn määrä ja rahan meno yllättää usein surun lamaannuttamat läheiset. Omaisen kuoltua tunteet ovat pinnassa, ja silloin saatetaan myös ajautua tahattomasti riitoihin.
Osa ihmisistä, varsinkin lapsettomista, pohtii tarkkaankin, kelle haluaa lahjoittaa elämäntyönsä seurauksena syntyneen omaisuuden. Vaihtoehtoina voivat olla esimerkiksi nuoret sukulaiset tai työ itselle tärkeän asian puolesta – tai testamenttilahjoitus molempiin kohteisiin. Monesta lahjoittajasta tuntuu lohdulliselta, että voi omalla lahjoituksellaan tukea työtä, joka on ollut itselle sydämen asia.
Lähetysseura saa myös tuloja työhönsä testamenttilahjoituksista. Usein ne tulevat lapsettomilta lähetystyön tukijoilta, jotka ovat punninneet päätöstään huolellisesti. Järjestöille tehdään harvoin testamentteja kuolinvuoteella.
”Perille pääseminen”
Osa iäkkäistä tai vakavasti sairaista ihmisistä haluaa puhua omista hautajaisistaan ja muista järjestelyistä jo hyvissä ajoin. Mahdunko perhehautaan puolisoni viereen? Mitä virsiä lauletaan hautajaisissa? Läheisistä pohdinnat tuhkauksen ja arkkuhautauksen eroista voivat tuntua ylivoimaisilta kestää. He pelkäävät antavansa omaiselleen merkin siitä, että ovat luopuneet toivosta hänen paranemisestaan. Näin halutaan suojella potilasta.
”Usein on kyse myös vaikean asian kieltämisestä. Se on tavallaan muutosvastarintaa, lisäajan pelaamista, jotta pystyisi hyväksymään väistämättömän. On kuitenkin mahdollista että, se mistä ei puhuta, alkaakin jollain tavalla hallita yhteistä olemista”, Kivineva sanoo.
”Ihmisen olemassaolo on pohjimmiltaan myös toivon sävyttämää, sillä viimeisenä kuolee toivo. Me toivomme parantumista, ihmettäkin. Kuitenkin parantumattomasti sairaan vuoteen äärellä toivo saa yleensä jossain vaiheessa uuden muodon, kun sureva läheinen on ylittänyt tietyn kulminaatiopisteen: toivon sisällöksi voi tulla kärsimyksen lakkaaminen ja perille pääseminen.”
Osassa perheistä kuolemasta ja hautajaisjärjestelyistä on voitu puhua melko avoimesti, ja kuoleva on jättänyt ohjeet, miten toimitaan. Se on omaisille Kivinevan mukaan usein helpotus. Nykyisin Omakantaan on mahdollista kirjata hoitotahdon yhteyteen toiveet myös omista hautajaisjärjestelyistä.
”Saada lähtörauha”
”Olipa mieltä painavat asiat sitten mitä hyvänsä, on tärkeää, että voimme saada lähtörauhan. Siinä on kyse yleensä jonkinlaisesta sovinnosta läheistensä, oman elämänsä ja Jumalan kanssa. Usein ihminen käy läpi elämäänsä kertomuksen muodossa ikään kuin hahmottaakseen, kuka hän on, mistä hän on koostunut ja missä hän on nyt”, Kivineva selittää.
”Joskus tarina on kaoottinen eikä siinä kuulu toivoa. Joskus tarinassa on ennalleen palaamiseen toivo. Sitten on vielä se tarinan muoto, jossa toivo ei enää kohdistu tämänpuoleisiin asioihin, vaan tuonpuoleiseen, yliajalliseen. Tässä kohtaa kristillisen uskon sanoitukset ja symbolit tulevat avuksi: toivo voi löytää tarttumapintaa iankaikkisen elämän lupauksista ja armosta.”
Usein saattohoidossa olevan potilaan pelot eivät liity niinkään kuolemaan, vaan siihen, mitä tapahtuu ennen sitä ja mitä tapahtuu sen jälkeen läheisille.
”Muistan erään potilaan sanat aina. Kun kysyin häneltä, pelkäsikö tämä kuolemaa, hän vastasi: ”En pelkää kuolemaa, vaan pelkään elämää.” Pelko tai kipu liittyy luopumiseen, miten pystyn jättämään läheiseni, mistä kaikesta jään paitsi heidän elämässään ja miten he selviävät, kun minua ei enää ole.”
”Keskeinen pelon aihe meillä ihmisillä on myös kipu. Usein kovat kivut ovat vaativia ja kuluttavia seuralaisia saattohoidossa olevalle. Kova kipu on haastavaa myös siksi, että se vie väistämättä myös yksinäisyyteen ja kaventaa mielen liikkuvuutta.”
”Onneksi palliatiivinen hoito ja saattohoito ovat kehittyneet valtavasti viime vuosina. Kivunlievitykseen käytetään tehokkaita lääkkeitä ja apukeinoja. Mutta palliatiivinen ja saattohoito ei ole vain kivun lievittämistä, vaan kokonaisvaltaisesti hyvää hoitoa, jossa potilaan ja hänen läheistensä kohtaamisella, kuuntelemisella ja asioiden puheeksi ottamisella on iso merkitys.”
”Kuolee salaa”
Kivineva muistuttaa monille tutusta sanonnasta: Kun mitään ei ole tehtävissä, on vielä paljon tehtävissä. Hyvä ilmapiiri, maistuva ruoka ja rutiinit lohduttavat elämänsä viimeisiä aikoja viettävää ihmistä.
”Ihmiselle voi olla merkityksellistä elää niin normaalia elämää kuin se siinä tilanteessa on mahdollista ja puhua ja tehdä sitä, mikä tuntuu tärkeältä. Moni haluaa viettää elämän loppuaikansa tutussa ympäristössä eli omassa kodissaan, ja ammattilaiset pyrkivät mahdollistamaan tämän”, Kivineva toteaa.
Joskus vakavasti sairas ihminen voi kieltää kuoleman mahdollisuuden niin vahvasti, että hän tavallaan ”kuolee salaa” itseltään, läheisiltään ja hoitohenkilökunnaltaan.
”Siksi esimerkiksi ajatus sairaalapapin tapaamisesta voi tuntua mahdottomalta, koska sairaalapapin voi ajatella tuovan tulleessaan kuoleman, edustavan kuolemaa. Potilaat saattavatkin vitsailla papin nähdessään, ettei hänen tilanteensa vielä niin huono ole, että pappia tarvitaan. On myös tyypillistä, että sairaalapappi pyydetään paikalle hyvin viime hetkellä. On ollut tilanteita, joissa potilas on menehtynyt kesken rukoushetken.”
Omaisista voi tuntua ahdistavalta myös tilanne, jossa viimeisiä viikkojaan elävä ihminen odottaa sinnikkäästi ihmeparantumista, jota ei tule.
”Yritämme lohduttaa”
”Olen huomannut sairaalapapin työssä, että potilaan pelkoja auttaa läsnä oleva kuunteleminen. Sairaalapapin tehtävänä on tavallaan sietää potilaan kärsimystä, jolloin siitä voi tulla myös hänelle itselleen vähän siedettävämpää”, Kivineva pohtii.
”On tärkeää, että tulemme kuulluiksi ja otetuiksi todesta, että koemme itsemme ja elämämme merkityksellisinä. Siksi pikainen lohdutuksen toivottaminen voi tuntua potilaasta hänen pelkojensa ja kärsimyksensä vähättelemiseltä.”
”Kuolema voi olla kaikessa vieraudessaan pelottava. Tutuilla uneen ja lepoon liittyvillä ilmauksilla yritämme lohduttaa ja ymmärtää sitä, mihin meidän on käytävä, mutta josta meillä ei kuitenkaan ole kokemusta eikä tietoa. Kaikki kaavamme särjetään.”
Kirkon rituaalit ja ikuisia sanat korostuvat niissä tilanteissa, kun sanoja ei tunnu olevan tai omat sanat tuntuvat valjuilta.
”Raamatun tekstien lukeminen, virret ja laulut, tutut rukoukset ja ehtoollisen viettäminen – ne kaikki auttavat lievittämään ahdistusta ja lisäämään uskoa ja toivoa. Ehtoollinen yhdessä läheisten kanssa saattaa olla viimeinen yhteinen ateria, jolloin siinä on mukana aikamoinen tunteiden kirjo ja lataus.”
”Ajattelen ihmisen ja Jumalan salaisuuden kietoutuvan yhteen. Silloin, kun painimme omien henkilökohtaisten ongelmiemme kanssa, painimme samalla Jumalan kanssa. Jumalasta joudumme käyttämään niitä kuvia ja sanoja, jotka meillä on inhimillisesti käytettävissämme. Ne ovat ehkä vain likiarvoja. Ehkä niin on myös, kun puhumme kuolemasta.”
Teksti Marjatta Kosonen
Tilaa maksuton testamenttiopas.
