Siirry suoraan sisältöön Siirry alapalkkiin

Kaikki ei ole paremmin aina jossain muualla

Vuosikaudet ihmettelin ja analysoin Afrikassa ihmisten vahvaa sitoutumista kirkkoonsa, omaan seurakuntaansa. Eri maiden kirkoissa ja seurakunnissa olen ihastellut vapaaehtoisuutta ja elämän täyteyttä, mennyt hetkeksi tunnelmaan mukaan lomamatkan keskellä ja kaivannut sitä sitten kaikki sen jälkeiset päivät.

Blogin artikkelikuvassa vihreää taustalla valkoinen ympyrä, jossa syvätty kuva blogin krijoittajasta ja sitaatti blogista.

Joskus olen jäänyt tunnetasolla kiinni johonkin vähän pidemmäksi aikaa, mutta monet yhteydet ovat katkenneet muuttoihin tai ihmisten vaihtumiseen. Joskus kieltämättä myös siihen, että ei se tuntunutkaan siltä, miltä sen piti tuntua.

Olen työkseni järjestänyt ihmisille vapaaehtoistyötä ja ohjannut vapaaehtoisten porukkaa lastensuojelutyössä Tansaniassa. Olen soitellut vapaaehtoisten perään ja kysynyt, voitko hoitaa tämän ja tuon, tuletko kaveriksi. Usein, usein olen pyytänyt vapaaehtoisen apua.

Vaikka työskentelin samoissa yhteisöissä ja osittain samojen ihmisten kanssa, menin sen lisäksi vapaaehtoiseen toimintaan mukaan ajateltuani, että näin sen pitäisi olla kaikkialla. Pitäisi jakaa omaa elämäänsä, omaa osaansa ja osaamistaan, muuallakin kuin työssään. Lauloin, tanssin, otin osaa tapahtumiin ja tein kotikäyntejä sairaiden luona kuten muutkin kristityt naiset.

Kun palasin Suomeen, mietin, mitä ihmettä nyt teen.

Kun palasin Suomeen, mietin, mitä ihmettä nyt teen. Loppuiko yhteinen laulu, tanssi ja nauru, itku ja rukoilu?

Suomeen palattuani työ lähetystyön asiantuntijana on pitänyt minut kiinni seurakuntien monimuotoisessa elämässä, lähes laulun sanoin, joka päivä ja joka hetki. Aitiopaikalta saan seurata, mitä Suomen seurakunnat järjestävät ja koordinoivat, miten vastaavat ihmisten tarpeeseen olla läsnä ja elää uskoaan todeksi. Olen tavannut kymmeniä vapaaehtoisia ja vapaaehtoisten vetämiä ryhmiä, jotka saavat seurakunnastaan juuri sitä, mitä tarvitsevat toteuttaakseen näkyään yhteisestä hyvästä. He tietävät, että antaessaan saa, jakaessaan tuleekin itse ravituksi. Olen puhunut jokaisella rippikoulutunnilla siitä, että jokaiselle löytyy tekemistä omasta seurakunnastaan. Eikö löydykin, olen välillä kysynyt.

Suomeen palattuani yksinkertaisesti päätin, että alan elää maailmalla oppimaani ja ihailemaani sitoutumista todeksi. Päätin muuttua osaksi yhteisöä, en tarkkailijaksi enkä ohjaajaksi.

Hyppäsin mukaan omaan seurakuntaani, vapaaehtoisena.

Hyppäsin mukaan omaan seurakuntaani, vapaaehtoisena. Seurakuntalaisena, joka ottaa ja antaa omien kykyjensä mukaan. Seurakuntalaisena, jolla on jo työ ja muu elämä, mutta jonka elämään varmastikin mahtuu vielä jotain yhteisöön liittyvää. Seurakuntalaisena, joka ilmoittautuu läsnä olevaksi.

Kaikki se, mitä ihailin, on lähempänä kuin osasin ajatella. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi ja sain heti tehtäviä. Avustan diakoniaruokailussa keskellä tavallista arkipäivää. Silloin astun pois asiantuntijan tehtävästäni ja teen konkreettista työtä käsilläni, jotka minulle on annettu. Juttelen ja ihmettelen muiden mukana säätilaa ja hävikkiruuasta valmistettua maukasta lounasta, jonka seurakunta valmistaa. Ruokailun lopuksi pakkaamme ylijäämät diakoniatyön tarpeisiin. Pakatessamme mietin hiljaa itsekseni kaikkia vapaaehtoistyön ystäviä, jotka tekevät ehkä samaan aikaan samanlaisia tehtäviä jossain muualla. Ruoka yhdistää kirkotkin ympäri maailman, jossain aina pakataan ruokaa toisille. Usein vapaaehtoisten voimin.

Kahden tunnin jälkeen palaan virkistyneenä oman työpöydän ääreen. Vapaaehtoisuuden innoittamana on tämäkin kirjoitus kirjoitettu. Koen suurta yhteyttä kaikkien maailman kasvavissa tai kituvissa kirkoissa vapaaehtoisena toimivien ja heidän työnsä mahdollistavien seurakuntien työntekijöiden kanssa. Koen eläväni yhteisössä, erilaisessa kuin Afrikassa, mutta hyvässä, meidän näköisessä.

En tunne ketään, mutta kohta ehkä tunnen!

Hyppäsin mukaan myös vapaaehtoisen vetämään seurakunnan WhatsApp-raamatturyhmään. Sen myötä hengellinen elämäni piristyy joka ilta, kun vastailemme viikon keskusteluaiheeseen ryhmän kanssa. Meillä on yhteinen luettava kirja, seurakunnan lahja. Olemme menossa yhdessä messuun ja alamme käydä kirkkokahveilla. Sopii! En tunne ketään, mutta kohta ehkä tunnen!

Samaan aikaan kuulun tansanialaiseen naistenryhmään, virtuaalisesti. Sieltä kilahtelee aamuöisin ja aamuisin hyvän huomenen tervehdyksiä, siunauksia ja yhteisiä rukousaiheita. Ryhmä lähettää usein erilaisille ryhmille terveisiä työni kautta, terveisiä jakelen ilolla eteenpäin.

Paras puoli näissä asioissa on toisten vapaaehtoisten olemassaolo. Tämän mukaan heittäytymisen kautta elämääni on tullut lisää henkilöitä, joilla on samanlaisia haaveita ja ajatuksia, samansuuntaisia käsityksiä siitä, miten elävä seurakunta toimii. Seurakunnassa palvelen ja tulen palvelluksi. Diakoniaruuan äärellä monenlaiset elämät käyvät yhteen, asiat ja elämät kohtaavat luontevasti.

Kun kohtaan jossain taas itseni kaltaisen, joka etsii mahdollisuuksiaan olla osa yhteisöä, käytettävissä tai vaikuttaa, yllytän heittäytymään siihen, mitä on jo tarjolla. Jos sellaista ei ole, on oikeus mennä ehdottamaan toimintaa. Se voi olla nopein tie siihen, mistä haaveilet.

Kaikki ei ole aina paremmin jossain muualla. Joskus tuo hokema ”kaikki on aina paremmin muualla” onkin soinut vain omassa päässäni. Usein kaikki on ihan hyvin todella lähelläkin.

Siunattua viikkoa ja innostavia seurakuntayhteyksiä sinulle!

Pia Pyhtilä
(Kirjoittaja on lähetystyön asiantuntija ja on työskennellyt aiemmin pitkään lähetystyöntekijänä Tansaniassa.)