Ajamme Jerusalemista kohti Betlehemiä, mutta käännymme länteen vähän ennen kuin saavutamme Jeesuksen syntymäkaupungin. Beit Jalan kiemurtelevaa pääkatua pitkin tulemme jyrkälle mäelle, jossa katse jo tavoittaakin korkealle nousevan kirkontornin risteineen.
En vielä tässä vaiheessa huomaa kirkontornin ikkunamaalauksessa olevaa Lutherin ruusua, mutta pihaportissa oleva teksti paljastaa meidän tulleen ”evankelis-luterilaiseen kotiin”.
Suojaisalta sisäpihalta on käynti Beit Jalan kirkkoon sekä Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon toimistotiloihin ja vierastaloon. Sisäpihalta pääsee myös diakoniatyön keskukseen, jossa kokoontuu viikoittain esimerkiksi kuurojen ryhmä.
Minut ottaa vastaan leveästi hymyilevä nainen, Rana Zeidan, jonka vastuulla on vastikään perustettu kirkon diakoniatyön osasto.
”He puskivat meidät tekemään tämän”
Diakonia on aina kuulunut tavalla tai toisella Jordanian ja Pyhän maan kirkon ytimeen. Aiemmin oli yleensä niin, että pastori huolehti voimavarojensa mukaan oman alueensa diakoniatyöstä seurakunnan vanhimpien kanssa. Koordinaatio puuttui, joten toiminnalla ei ollut selkeitä suuntaviivoja.
Kirkko otti uuden toimintamallin käyttöön koronapandemian aikana joulukuussa 2020.
”Aluksi mietimme vain sitä, miten voimme auttaa ihmisiä selviämään pandemian läpi ja miten voimme tukea heitä kirkkona. Oikeastaan tämä kaikki lähti ruoka-avusta”, Rana sanoo.
”Pandemian aikana huomasimme, että voisi olla parempi organisoida diakoniatyötä keskitetymmin ja ammattimaisemmin.”
Rana kertoo, että hän on saanut Lähetysseuralta tukea diakoniatyön kehittämiseen. Erityisesti kiitosta saa diakoniatyön asiantuntija Sari-Johanna Kuittilo ja muut Lähi-idän työntekijät.
”He uskoivat visioomme ja luottivat meihin ja minuun. He tiesivät enemmän ja puskivat meidät tekemään tämän.”
Beit Jalassa enemmistö on kristittyjä
Jordanian ja Pyhän maan kirkko on koko Lähi-idän ainoa luterilainen kirkko. Sen historia on lyhyt verrattuna muihin Lähi-idän kirkkoihin.
Juuret ovat 1800-luvun puolivälissä, jolloin saksalaiset ja englantilaiset protestantit saapuivat Palestiinaan tukemaan alueen kristillistä vähemmistöä diakoniatyön ja lähetystyön kautta. Vasta 1970-luvun lopulla kirkon hengellinen johtajuus siirtyi ensimmäistä kertaa palestiinalaispiispalle.
”Kirkolla on seurakunnat Beit Jalan lisäksi Betlehemissä, Beit Sahourissa, Ramallahissa, Jerusalemissa ja Ammanissa, Jordaniassa. Jokaisessa seurakunnassa on vähintään 300–500 jäsentä”, Rana Zeidan kertoo.
Hän syntyi ja kasvoi täällä Beit Jalassa, jossa enemmistö asukkaista on palestiinalaiskristittyjä. Asukkaita on yhteensä noin 15 000.
”Moni asia oli toisin silloin, kun olimme lapsia. Emme asuneet näin tiiviisti, eikä täällä ollut näin isoa väentungosta. Ihmisiä ja autoja oli vähemmän, joten meluakin oli vähemmän”, Rana kuvailee.
Kaupungissa on viisi kirkkoa ja kaksi moskeijaa. Beit Jalan kristityistä – kuten palestiinalaiskristityistä yleensäkin – valtaosa on ortodokseja tai katolilaisia. Protestantteja täällä on vain muutamia satoja.
Palestiinalaiskristityt etsivät yleensä puolisokseen toisen kristityn kirkosta riippumatta. Myös katolilaisessa perheessä kasvanut Rana nai luterilaisen miehen.
”Nykyään tällainen on yleistä, mutta aiemmin ei. Joskus saatettiin jopa soittaa kirkonkelloja naisen kuoleman merkiksi, jos hän meni naimisiin toiseen kirkkoon kuuluvan miehen kanssa”, Rana kertoo.
Palestiinalaiskristittyjä hioo yhteen se, että heitä on Israelissa ja Palestiinalaisalueella yhteensä enää noin 180 000. Määrä vähenee koko ajan, koska moni lähtee muualle paremman tulevaisuuden toivossa. Valtaosa palestiinalaiskristityistä asuu nykyään kotimaansa ulkopuolella.
Pitkäkestoinen konflikti vaikuttaa arkeen
Beit Jala sijaitsee Länsirannalla, Palestiinalaisalueella.
Moniulotteinen ja pitkäkestoinen konflikti Israelin ja Palestiinalaisalueen välillä vaikuttaa täälläkin ihmisten elämään monella tapaa. Kiista kytkeytyy muun muassa politiikkaan, uskontoon ja turvallisuuteen – yksinkertaistettuna kyse on siitä, kenellä on oikeus mihinkin maa-alueeseen.
Israel miehitti Palestiinalaisalueen eli Itä-Jerusalemin, Länsirannan ja Gazan vuonna 1967. Gazan Israel luovutti takaisin palestiinalaishallinnon alaisuuteen vuonna 2005, mutta Jerusalemin Israel on julistanut jakamattomaksi pääkaupungikseen.
Länsiranta puolestaan jaettiin 1990-luvulla kolmeen alueeseen: A-alueet ovat kokonaan palestiinalaishallinnon vastuulla, B-alueet ovat siviiliasioiden osalta palestiinalaishallinnon vastuulla ja turvallisuuden osalta Israelin vastuulla, C-alueet ovat kokonaan Israelin vastuulla.
Beit Jalassa on sekä A- että C-alueita. Israelin miehityksen aikana alueelle on rakentunut kaksi isoa juutalaissiirtokuntaa, Gilo ja Har Gilo.
Koska palestiinalaisperheiden on toisinaan vaikeaa tai jopa mahdotonta matkustaa Israelin alueelle, kirkko halusi diakoniatyön tilat juuri Länsirannalle Jerusalemin sijaan. Ranan toimisto on diakoniatyön tilojen yhteydessä, mutta hän työskentelee kaikissa kirkon seurakunnissa. Apunaan hänellä on seurakuntien pastorit ja vapaaehtoiset.
Työ on erilaista Länsirannalla ja Jerusalemissa
”Beit Jalassa, Betlehemissä, Beit Sahourissa ja Ramallahissa ihmisten tarpeet ovat suunnilleen samankaltaiset, joten työkin on samansisältöistä: keskitymme ruoka-apuun, sairaanhoidon kustannuksiin ja lääkkeisiin sekä koulumaksujen tukemiseen”, Rana selittää.
Jerusalemissa työ on erilaista, koska Israelin puolella asuvilla palestiinalaisilla on valtion puolesta hyvä sairausvakuutus ja hyvät sairaalat. Myöskään ruoka-avulle ei ole siellä tarvetta, koska ihmiset saavat tukea valtiolta, jos he esimerkiksi jäävät työttömiksi.
”Toki siellä pitää maksaa verot ja siellä ongelmallisinta on asuntojen vuokraaminen, koska se on hyvin kallista. Yritämme auttaa, vaikkakaan emme pysty siihen säännöllisesti. Teen siellä myös jonkin verran avioliittoneuvontaa”, Rana kertoo.
Vaikka diakoniatyössä pyritään auttamaan perheitä myös taloudellisesti, Rana muistuttaa, ettei hän työskentele vain numeroiden parissa.
”Työskentelen perheiden kanssa. Kun ihmiset tulevat tänne, he pyytävät yleensä jotain tiettyä apua ja pyrin auttamaan heitä niin paljon kuin voin – mutta teen lisäksi kotikäyntejä ja selvitän, millaisia tarpeita perheillä oikeasti on. Joskus ihmiset eivät itsekään osaa sanoittaa tarpeitaan tai edes tunnista prioriteetteja.”
Diakoniatyöhön liittyy taloudellisen avun lisäksi erilaiset neuvontapalvelut ja tukiryhmät, joita kirkko pyrkii perustamaan tarpeista ja resursseista riippuen. Tällä hetkellä toiveena on esimerkiksi tukiryhmä kehitysvammaisten lasten äideille.
Kaikkea ei ole mahdollista tehdä itse, mutta Rana kerää ympärilleen yritysten, järjestöjen ja yksittäisten henkilöiden verkostoa, jonka puoleen diakonian asiakkaita voidaan ohjata.
Yhteistyötä koulujen ja diakoniatyön kesken
Yhtäkkiä haastattelu keskeytyy, koska oveen koputetaan. Ennen kuin Rana ehtii edes avata ovea, huoneeseen astuu iloinen ja puhelias muutaman hengen seurue. Rana ilahtuu silminnähden ja vaihtaa seurueen kanssa kiihkeästi kuulumisia arabian kielellä.
”He olivat eläkkeelle jääneitä opettajia Beit Sahourin ja Dar Al-Kaliman koulusta – siis entisiä työkavereitani”, Rana selittää, kun seurue jatkaa matkaansa.
Rana työskenteli aiemmin 12 vuotta sosiaalityöntekijänä luterilaisen kirkon kouluilla, joita on yhteensä neljä. Hän tuntee siis palestiinalaisperheiden ongelmat ja tarpeet hyvin.
”Kun työskentelin sosiaalityöntekijänä, huomasin, että jokainen lapsi on kuin perheensä peili. Hän on peili perheen elämään, haasteisiin, koulutukseen ja kaikkeen muuhun. Kun astut luokkahuoneeseen, huomaat erot oppilaiden välillä. Huomaat ovatko he pakolaisleiriltä, kylästä, kristitystä perheestä, muslimiperheestä, varakkaasta tai köyhästä perheestä, koulutetusta tai kouluttamattomasta perheestä.”
Koulutyössä Rana tunsi itsensä usein voimattomaksi, koska ei kokenut voivansa auttaa tarpeeksi.
”Koulujen sosiaalityöntekijät tekevät todella paljon työtä, mutta joskus se ei riitä, koska he eivät voi auttaa koko perhettä. Diakoniatyön kautta voit katsoa koko perheen tarpeita.”
Rana tekee nyt tiivistä yhteistyötä koulun sosiaalityöntekijöiden kanssa, jotta mahdollisimman moni saisi kokonaisvaltaista apua. Jos sosiaalityöntekijä kohtaa perheen, joka tarvitsee enemmän kuin neuvontaa ja tukea lapselle, he voivat kääntyä diakoniatyön puoleen.
Äideiltä odotetaan paljon
Palestiinalaiskristityille painetta ei aiheuta vain Israelin ja Palestiinalaisalueiden välinen konflikti. Myös kolmen uskonnon ja erilaisten kulttuurien muodostama ristipaine tuo omat haasteensa.
Vaikka kristityt ovat edelleen Beit Jalassa ja joillain muillakin alueilla enemmistönä, kokonaisuudessaan Palestiinalaisalueella on huomattavasti enemmän muslimeja.
Luterilaisen kirkon kouluissa oppilaista on keskimäärin puolet kristittyjä ja puolet muslimeja – se kertoo, että näiden yksityiskoulujen opetuksen tasoa arvostetaan. Useat kristityt ovat myös palestiinalaisessa yhteiskunnassa merkittävissä asemissa, ja esimerkiksi monet terveyspalvelut ja kansalaisjärjestöt ovat palestiinalaiskristittyjen käsissä.
”Koulutusta arvostetaan ja siihen halutaan panostaa”, toteaa Rana, jolla on itselläänkin kandidaatintutkinto sosiaalityöstä ja maisterintutkinto opetushallinnosta.
Hän haluaa ehdottomasti, että myös hänen neljä poikaansa saavat hyvän koulutuksen – kaksi heistä opiskeleekin jo lääketiedettä yliopistossa.
Vaikka jotkut palestiinalaisperheiden isät ovat vähitellen alkaneet osallistua enemmän arjen pyöritykseen, on lapsista ja kodista huolehtiminen edelleen pääosin äitien vastuulla.
”Tiedätkö, äideille on raskasta. Sinulla on paljon asioita hoidettavana kotona ja kodin ulkopuolella ja paljon odotuksia äideille. Lapsille pitää laittaa vaatteet valmiiksi kouluun, heidät pitää kuljettaa kouluun ja takaisin, tehdä ruoka ja siivota, käydä kaupassa. Olemme superäitejä!”
Perhe ja koti tuovat iloa
1900-luvun alkuun saakka Beit Jala oli oliivitarhojen ympäröimä, ja useiden ihmisten toimeentulo riippui oliivisadosta. Kylä on edelleen tunnettu herkullisesta oliiviöljystä ja aprikooseista, mutta nykyisin monet saavat elantonsa Betlehemin alueelle suuntautuvasta turismista. Siksi koronapandemia toi alueelle niin isoja ongelmia.
”Ihmiset joutuivat jäämään kuukausiksi kotiin. Se oli katastrofi. Maksamme edelleen tästä – terveydellämme ja mielenterveydellämme”, Rana sanoo.
Hänen puheestaan kuultaa toistuvasti läpi rakkaus kotiseutuaan ja sen asukkaita kohtaan. Hän on kuitenkin pahoillaan esimerkiksi siitä, että lapsille ei ole tarjolla kovinkaan paljon tekemistä. Jalkapallokenttiä tai muita yleisiä peli- ja leikkipaikkoja ei juurikaan ole.
”Harrastukset myös vaativat rahaa. Jalkapallo on halvin, mutta jos haluat opettaa lapsellesi musiikkia tai tanssia, se on hyvin kallista. Joten iso osa ihmisistä ei lähetä lapsiaan harrastuksiin.”
Rana kertoo, että iltaisin ja viikonloppuisin ihmisillä ei ole kirkon tapahtumien lisäksi paljon tekemistä. Ranankin perheessä lapset valittavat usein, että he haluaisivat mennä merelle tai muualle, mutta matkustaminen on palestiinalaisille vaikeaa erilaisten rajoitusten vuoksi.
”Jos me haluamme matkustaa, meillä ei ole paljon mahdollisuuksia – lähinnä sisämaassa sijaitsevat Ramallah tai Jeriko. Joten mieluummin vain pysymme kotona”, Rana toteaa vakavana.
”Perheen kanssa oleminen on yksi ainoita asioita, joita voit tehdä. Ja siksi kaikki ne, jotka vain pystyvät, rakentavat ison talon ja pitävät sen erittäin siistinä. Täällä ei ole tapana käydä usein ulkona syömässä vaan me aina kokkaamme paljon ja tarvitsemme tilaa vieraille. Meidän elämämme on meidän kotimme.”
Uusia unelmia
Puolessatoista vuodessa kirkon diakoniatyössä on siirrytty pitkä matka ideoista, luvuista ja suunnitelmista käytännön työhön. Diakoniatyöstä vastaavalla Ranalla on mielessään jo tulevaisuudenkin unelmia.
”Yksi unelmani on laitos kehitysvammaisille ja toimintakeskus perheitä varten. Lisäksi haaveilen kaupasta, jossa esimerkiksi kuurojenryhmämme jäsenet voisivat myydä käsitöitään”, Rana pohtii.
Jätän hänet suunnittelemaan kuurojenryhmän seuraavaa tapaamista yhdessä Lähetysseuran vapaaehtoisten kanssa, ja katselen vielä hetken kirkon vaaleita kalkkikivirakennuksia ja Beit Jalan pääkadun elämää.
On ihmeellistä seistä täällä Betlehemin viereisellä kukkulalla, jossa on asuttu tuhansia vuosia. Kanaanilaisten uskotaan rakentaneen tänne ensimmäiset vakinaiset asumukset samoihin aikoihin kuin Betlehemiin eli noin 3 000 vuotta eKr. Alue on myös yksi mahdollinen sijaintipaikka raamatulliselle Gilon kaupungille, joka mainitaan Joosuan ja Samuelin kirjoissa. Beit Jalan vanhimmat jäljellä olevat rauniot ovat peräisin varhaiskristilliseltä ajalta 200- tai 300-luvulta, jonka jälkeen alue on ollut jatkuvasti kristittyjen asuttama.
Teksti: Heli Vuohelainen
Artikkeli julkaistiin Kotimaa-lehdessä 26.8.2022.
Rana Zeidan sekä Lähetysseuran diakoniatyön ja psykososiaalisen tuen asiantuntija Sari-Johanna Kuittilo keskustelivat diakoniatyöstä ja palestiinalaisperheiden haasteista myös Kirkko maailmalla -podcastissa. Kuuntele ohjelma.
