Sen piti olla aivan tavallinen joulunpyhä. Lähetystyöntekijänä työskennellyt pappi Suvimarja Rannankari-Norjanen istui aamulla keittiön pöydän ääressä valmistelemassa joulusaarnaa ennen lähtöään kotiseurakuntaansa Thaimaan Bangkokissa. Joulujumalanpalveluksen jälkeen puhelin soi: ”Oletteko kuulleet Phuketissa sattuneesta suuresta aallosta?” kollega kysyi.
Vasta illalla kansainvälisiä uutisia seuratessa katastrofin laajuus alkoi valjeta. Heti seuraavana päivänä Lähetysseuran Bangkokin-tiimi otti yhteyttä Suomen suurlähetystöön ja sai pyynnön lähettää työntekijöitään tuhoalueelle. Rannankari-Norjanen ja yhdyssihteerinä toiminut Jukka Helle lähtivät matkaan heti seuraavalla mahdollisella lennolla yhdessä silloisen Suomen suurlähettilään, Helsingin piispan ja Kirkkopalveluiden johtajan kanssa. Loput neljä Lähetysseuran työntekijää jäivät Bangkokiin vastaanottamaan katastrofista selvinneitä suomalaisia.
Kohtaamisia ja jäähyväisiä
”Ensimmäiseksi meidät vietiin suomalaismatkailijoita majoittaneeseen hotelliin, josta oli tehty kriisityön tukikohta. Ihmisiä oli valtavasti, ja heidän kasvoiltaan paistoi hämmennys, epätoivo ja shokki”, Suvimarja kertoo.
Yhdessä Suomen Punaisen Ristin työntekijöiden sekä suomalaisten matkanjärjestäjien kanssa alettiin välittömästi tehdä toimintasuunnitelmaa. Osa jalkautui matkailijoiden saattajiksi lentokentälle, osa sairaaloihin etsimään ja tapaamaan katastrofissa loukkaantuneita suomalaisia. Suvimarja muistelee, miten Phuketin kaduilla ajoi paljon lava-autoja. Niissä kuljetettiin ruumiita.
”Istuimme ihmisten vieressä keskustelemassa ja kuuntelemassa. Monilla oli valtava tarve puhua, saada selkoa ja järjestystä ajatuksiin ja tunteisiin.”
Kun akuuttivaihe oli ohi, alkoi suomalaisten uhrien esitunnistus. Tätä työtä jatkui seuraavaan talveen saakka.
”Järjestimme Phuketin lentokentän viereisellä merenrannalla hartaushetkiä, joissa saatoimme matkaan tsunamissa menehtyneitä suomalaisia”, Suvimarja kertoo.
Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa
Jälkeenpäin Suvimarja sai viestin, jossa luki: kiitos hymystäsi. Se oli eräältä isältä, joka oli lentänyt välittömästi tsunamin jälkeen Suomesta Phuketiin ollakseen lähellä onnettomuudessa loukkaantunutta aikuista poikaansa.
Suvimarja tapasi isän ja pojan sairaalassa ja myöhemmin lentokentällä, kun poikaa oltiin kotiuttamassa.
”Olin tiedostamattani hymyillyt heille siellä lentokentällä, ja se oli rohkaissut isää, että kyllä tästä selvitään.”
Entä mikä auttoi tuomaan toivoa kriisityössä toimineelle Suvimarjalle?
”Muistan vahvasti ja elävästi sen, miten sekä omassa pappisvihkimyksessä että lähetystyöhön siunaamisessa on sanottu: Siunatkoon sinua kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki, ja pyhittäköön sinut palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla. Nuo sanat alkoivat elää todella vahvasti.”
Toinen kantava tekijä oli kaikki ne lukuisat viestit, joita Suvimarja sai ensimmäisten viikkojen aikana ja koko vuoden varrella.
”Se, että ihmiset Suomessa rukoilivat kaikkien katastrofia koskettaneiden puolesta, tuntui aivan konkreettisesti ja auttoi jaksamaan oman voimattomuuden keskellä.”
Myös Psalmin 23 kohta Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani ja Laulujen laulun sanat Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa lohduttivat Suvimarjaa.
”Kun Jumala on kanssamme, ei meillä ole mitään hätää. Siitä myös joulussa on kyse: Jumala tuli ihmisten keskelle ollakseen täällä meidän kanssamme paitsi hädässämme, myös iloissamme.”
Teksti: Anna Peltonen
Siinä missä Lähetysseuran työntekijät toimivat tsunamin avustustyössä suomalaisturistien parissa, Lähetysseuran kumppani, Thaimaan evankelis-luterilainen kirkko, tuki katastrofissa thaimaalaisia. Kirkolla ei ole omia seurakuntia Etelä-Thaimaassa, mutta avustuskohteeksi löytyi tuhoutuneen kalastajakylän uudelleenrakennus.
Tuolloin katastrofeissa toimiminen oli kirkolle vielä uutta. Nykyinen Thaimaan evankelis-luterilaisen kirkon piispa Boonmee Jaruphong kertoo, että tsunamin jälkeen kirkon ymmärrys katastrofityöhön on vahvistunut.
”Tsunamin jälkeisiin vuosiin on mahtunut niin maanvyöryjä kuin tulvia. Katastrofeihin on tarpeen varautua etukäteen, jotta kirkko pystyy tarpeen tullen toimimaan nopeasti”, Jaruphong sanoo.
Taloudellinen varustautuminen on kuitenkin jäänyt vielä suunnitelmien tasolle itsekannattavuuden kanssa kamppailevassa kirkossa. Siksi kumppaneilta saatu tuki on ollut kriittistä. Asiaan on kuitenkin havahduttu:
”Tulevaisuudessa kirkko haluaa omalla, vaikka pienelläkin, panoksella olla mukana katastrofityössä”, Jaruphong sanoo.
Lue myös kymmenen vuoden takainen artikkelimme:
