Olin ehtinyt elää vasta kaksi kuukautta Kolumbiassa, kun yhtenä unettomana iltana selailin Instagramia ja silmiini osui kauhein uutinen, jonka olin siihen mennessä lukenut Kolumbian väkivallan värittämästä uutistulvasta: 30 embera-alkuperäiskansaan kuulunutta alaikäistä oli tehnyt itsemurhan alkuvuoden aikana. Ymmärtämättä vielä täysin maan mittasuhteita, tuntui 30 nuoren menetys joka tapauksessa järkyttävältä luvulta.
Aloin tutkia asiaa, ja kävi ilmi, että ilmiö ei ole uusi. Tarkkoja lukuja ei tiedetä ja ilmiöstä oli muutamaa artikkelia lukuun ottamatta kirjoitettu yllättävän vähän. Koska Kolumbiassa tiedon hankkiminen on monimutkainen prosessi, aloin kysellä aiheesta Lähetysseuran eri puolilla Kolumbiaa asuvilta hankekumppaneilta. Pian kävi selväksi, että tapauksia löytyi ympäri maata alkuperäiskansaan katsomatta.
Paha henki kansan keskuudessa
Haastattelin pitkin kevättä eri asiantuntijoita ja ihmisoikeuspuolustajia aiheesta ja heidän mukaansa ensimmäisistä tapauksista kuultiin jo 1990-luvulla. Ilmoitettujen tapausten määrä on kuitenkin kasvanut viime vuosina hälyttävästi. Vuosina 2015-2022 pelkästään Chocon maakunnassa on raportoitu lähes 150 itsemurhaa ja 80 itsemurhayritystä. Kaikkiaan maakunnassa asuu noin 150 000 alkuperäiskansan jäsentä, mikä on huomattava määrä maakunnan reilusta puolesta miljoonasta asukkaasta.
Yksiselitteisiä syitä tapausten kasvavalle määrälle on mahdotonta antaa, mutta maan yli 60 vuotta kestänyt sisällissota ja sen myötä vähemmistöjen äärimmäisen vaikeat elinolot ja ihmisoikeuksien olemattomuus voisivat selittää nuorten ahdinkoa. Alkuperäiskansan asuinalueilla on ollut vuosikymmeniä paljon aseellisia yhteenottoja joko sissitaistelijoiden, puolisotilaallisten joukkojen, huumekartellien tai valtion joukkojen välillä. Aseelliset joukot liikkuvat usein syrjäisillä alueilla, missä myös alkuperäiskansojen maat ovat. Usein nuori joutuu valitsemaan pakolaisuuden tai eri aseellisten ryhmien pakkovärväyksien välillä.
”Vuodesta 1997 alkaen juuri alkuperäiskansan asuinalueilla on ollut jatkuvasti aseellisia yhteenottoja.”
Sotimisen lisäksi kokevat alkuperäiskansat pahojen henkien asuvan keskuudessaan, ja sotien ja väkivallan läsnäolo pahentaa tätä tunnetta. Embera-kansaan kuuluva ihmisoikeusaktivisti Victor Carpio kertoo, että vuodesta 1997 alkaen juuri alkuperäiskansan asuinalueilla on ollut jatkuvasti aseellisia yhteenottoja. ”Taisteluiden jälkeen ruumiita on jäänyt hautaamatta ja kadonnut. Nyt pahat henget ilmestyvät meille näinä vainajina vaatien rauhaa ja sovintoa.”
Carpion mukaan hengellistä rauhaa on mahdotonta saada aikaan ennen kuin ruumiit on saatettu maan lepoon ja sotiminen saatu loppumaan pyhillä alueilla.
”Monet nuoret kokevat, ettei heillä ole mitään jäljellä. He eivät näe tulevaisuutta maailmassa, jossa heidän elinalueensa on ryöstetty, eikä heillä ole varaa tai mahdollisuuksia sopeutua Kolumbian valtakulttuuriin. Mitä vaihtoehtoja heille jää? Tämän lisäksi pahat henget muistuttavat jatkuvasti sodan ja kuoleman mahdollisuudesta.”
Kahden maailman välissä
Puoli vuotta ensimmäisten haastattelujen jälkeen olin juttumatkalla Antioquian maakunnassa embera-alkuperäiskansan pienessä kyläyhteisössä. Kylään olivat kokoontuneet kunnan 29 kyläyhteisöjen opettajaa keskustelemaan alkuperäiskansan kulttuurin vahvistamisesta koulutuksen avulla. Lähetysseuran hankkeessa tuetaan alkuperäiskansojen mahdollisuuksia suunnitella ja toteuttaa omaa äidinkielistä koulutusta, jonka perustana on oma kulttuuri, tietotaito ja historia.
Huoli oman kulttuurin katoamisesta on alkuperäiskansojen keskuudessa todellinen. Kolumbiassa arvioidaan olevan noin 1 500 000 alkuperäiskansan jäsentä ja heistä valtaosa ei alakoulun jälkeen pysty opiskelemaan enää omalla kielellään. Usein pelkän peruskoulun käyminen loppuun tarkoittaa muuttoa kotiseudulta jo varhaisella iällä. Side omaan perheeseen, kulttuuriin ja kieleen haurastuu vuosi vuodelta.
Haastattelin reissullani embéra-kansaan kuuluvaa 15-vuotiasta Okeidy –nimistä tyttöä, jonka mielestä kulttuuria on vaikeaa pitää yllä myös sen takia, että monet nuoret eivät tiedä mihin he oikeastaan enää kuuluvat. Perheen luona heitä yritetään saada jäämään omiensa joukkoon ja elämään perinteitä kunnioittaen, mutta yhteisöjen sisälläkin on epävarmuuksia siitä, mitä oma kulttuuri nykyään tarkoittaa. Samalla koulussa nuorille avautuu täysin toisenlainen maailma, missä he voisivat seurustella ikäistensä kanssa ja tulla hyväksytyksi osaksi suurempaa joukkoa ja valtakulttuuria.
Myös huolet päihteistä, perheväkivallasta ja lasten yksinäisyydestä nousivat useasti esille vierailumme aikana. Kun nuoret eivät löydä paikkaansa maailmassa, he jäävät toimettomiksi, päihteiden käyttö lisääntyy ja mielenterveys voi horjua. Yhteisöissä koettu näköalattomuus ajaa nuoria seuraamaan toistensa esimerkkiä – ja osa valitsee lopullisen tien ulos epätoivosta.
“Kuolemme kuin eläimet”
Kuuntelin hämärtyvässä illassa sanattomana äidin tarinaa, joka puhui hiljaa, kyyneleiden vieriessä pitkin kasvoja. Äiti kertoi, miten hänen 14-vuotias tyttärensä oli hirttäytynyt kaksi vuotta sitten kotona. Äidillä ei ollut minkäänlaista käsitystä tyttärensä ahdingosta, ja hän epäili pahan hengen vallanneen lapsensa. Niin luonnottomalta teko hänestä tuntui.
Järkyttävän kohtalon lisäksi mietin kauhuissani, kuinka yksin äiti oli jäänyt menetyksensä kanssa: olin ensimmäinen perheen ulkopuolinen, jonka kanssa hän oli keskustellut aiheesta kokonaiseen vuoteen. Embérojen tapojen mukaisesti tapahtuman jälkeen perheen kotiin oli tehty “jaibanoiden”, kylän tietäjien toimesta puhdistusrituaali ja tämän jälkeen oli äidin tie surun keskellä ollut pitkä ja yksinäinen. Ennen uuden lapsen syntymää elämänhalua oli ollut vaikea löytää.
“Kuolemme kuin eläimet, lapset haudataan ja sitten asia unohdetaan”, äiti totesi.
Kunnan 29 kyläyhteisöstä 27:ssa kerrottiin itsemurhatapauksista. Heistä osa oli alle 12-vuotiaita. Koska tapauksista on raportoitu ympäri Kolumbiaa, mutta tarkkoja tilastoja ei ole saatavilla, on todellinen itsemurhien luku siis todennäköisesti huomattavasti isompi kuin osaamme edes kuvitella.
Ana Bailarinin kanssa, joka äidin mukaan toi elämään uuden toivon ja pelastuksen surun keskelle.
Kotiin on päästävä
Kolumbialaisen dokumentaristi Alejandro Naranjon dokumentissa Inflated jungle haastatellaan Vaupesin maakunnassa eläviä alkuperäiskansaan kuuluvia nuoria heidän ajatuksistaan heidän ystäviensä itsemurhista. Kun juuri koulunsa päättäneeltä Gilbertolta kysytään, mitä hänen kulttuurissaan uskotaan kuoleman jälkeen tapahtuvan, kertoo hän ihmisen pääsevän kotiinsa.
”Kuolema on matka kotiin, mistä olemme alun perin lähtöisin. Paluu oikeaan kotiimme.”
Millaisessa maailmassa elämmekään, kun lapset ympärillämme kokevat niin suurta turvattomuutta ja irrallisuutta, että he eivät koe kotimaassaan olevan tilaa heille?
Kenen tahansa kanssa puhuinkaan aiheesta, hiipi keskusteluihin myös usein mukaan paha henki. Omasta maailmankatsomuksestani katsoen oli minun välillä vaikeaa ymmärtää, mitä hengellä tarkoitettiin – yksi tapa selittää koettua kollektiivista pahaa oloa on nuorten kokema syrjäytyminen ja juurettomuus tai pakolaisuuden ja väkivallan aiheuttama pelko.
Kolumbian luterilaisen kirkon evankeliointityön koordinaattori Melissa Gomez haluaa muistuttaa, että yhteisöjen kokema kollektiivinen pahaolo ja uskomus pahuuden läsnäolosta on usein hyvin väkivaltaisten rakenteiden myötä syntynyt ilmiö. Gomez näkee alkuperäiskansojen hengellisyyden ja oman kulttuurin tukemisen olevan myös ekumeenisen kirkon tehtävä.
”Yksi tapa selittää koettua kollektiivista pahaa oloa on nuorten kokema syrjäytyminen ja juurettomuus tai pakolaisuuden ja väkivallan aiheuttama pelko.”
“Alkuperäiskansojen joukossa saattavat usein elää monet uskomukset rinta rinnan. Pahojen henkien lisäksi he saattavat esimerkiksi ahdistua, jos heitä ei ole kastettu osaksi kirkkoa. Ja me kirkkona toivoisimme, että he ymmärtäisivät, että nämä järkyttävät asiat mitä heille tapahtuu, eivät johdu heistä itsestään tai heidän tavastaan uskoa. Haluamme tukea heitä löytämään oman tapansa saavuttaa hengellinen rauha, haastavista tilanteista huolimatta. Ja tämä onnistuu myös toimimalla kristillisten arvojen mukaan ja näyttämällä esimerkkiä teoilla, jotka tukevat ihmisarvoa, tasa-arvoa ja toisista huolehtimisen tärkeyttä.”
Miten tukea juurettomia nuoria ja traumatisoituja yhteisöjä? Käytännössä tätä voitaisiin toteuttaa esimerkiksi psykososiaalisen tuen lisäämisellä ja koulutuksen ja tiedottamisen vahvistamisella. Kuunnellessani yhteisöjen sydäntä särkeviä tarinoita menetetyistä nuorista, huoli läheisten ja koko yhteisön vaietusta traumasta jätti hiljaiseksi. Eikö suurin käsky kaikista kehota meitä pitämään huolta toisista, tekevän niin kuin toivoisimme itsellemme tehtävän? Kuuntelemalla, kanssaelämällä, erilaisuutta ja kulttuurieroja ylittävää rakkautta osoittaen?
Jokaisella pitäisi olla oikeus tulla kuulluksi, kun menetyksistä kaikkein suurin kohtaa meitä. Jokaisen pitäisi saada elää ilman tunnetta kaikkialla vaanivasta pahuudesta. Jokaisella pitäisi olla oikeus kotiin jo tässä maailmassa.
Teksti ja kuvat: Anna Lundén
