Biarritz – kaupunki baskien maalla
Poljin rankkasateessa Biarritziin viikko sitten lauantaina. Suunnitelmani muutaman päivän rantalomasta auringossa ei aivan toteutunut, sillä sää jatkui vaihtelevana ja melko koleana. Ennusteita paremmaksi sää kuitenkin osoittautui, sillä enimmäkseen oli poutaista, joskin viileää. Sään ennustaminen onkin meteorologeille vaikeaa paikassa, jossa valtameri kohtaa vuoriston.
Biarritz on n. 25 000 asukkaan kaupunki, mutta kesän lomasesongin aikana väkeä on enimmillään paikalla yli 100 000. Yleiskuva on siisti, hieman ylellinenkin, turismin kaikin puolin leimaama. Maisemat Biskajanlahdelle ja etelässä avautuville vuorille ovat upeat. Huonojalkaisen ei kuitenkaan kannata suunnata lomalle Biarritziin, sillä korkeuseroja riittää.
Biarritz sijaitsee Ranskan baskimaassa. Baskin kieltä näki joissakin liikennemerkeissä, mutta kadulla kuulin puhuttavan ranskan lisäksi lähinnä muita yleisiä eurooppalaisia kieliä, joita kaupungissa lomailevat matkailijat keskenään puhuivat. Parin torikauppiaan sentään kuulin puhuvan toisilleen baskia tai ainakaan en tunnistanut heidän puhettaan miksikään tuntemakseni kieleksi.
Baskin kieli eli euskera on ns. isolaattikieli. Se ei kuulu indoeurooppalaisiin kieliin eikä sillä ole sukulaiskieliä missään. Sen puhujia on arviolta n. 750 000, joista suurin osa Espanjan baskimaassa.
Euskeraa ja kielillä puhumista
Sunnuntaina kuulin yhden euskerankielisen laulun. Se tapahtui jumalanpalveluksessa, johon osallistuin. Lauluesityksen jälkeen se tulkattiin läsnäolijoille ranskaksi, joka muutoin oli palveluksen kieli. Lisäksi kuulin tilaisuudessa usean henkilön puhuvan ns. kielillä.
Osallistuin palvelukseen Eglise Evanqelique -seurakunnassa, jota voinee pitää lähinnä helluntailaisena. Valintani peruste oli paitsi kirkon sijainti aivan hotellini lähellä myös se, että tarkoitukseni on matkallani osallistua mahdollisuuksien mukaan erilaisiin jumalanpalveluksiin ekumeenisessa hengessä.
Koruton, siisti sali oli palveluksen alkaessa puolillaan, mutta vähitellen paikat täyttyivät. Paikalla oli lopulta arviolta noin sata henkeä. Palvelus alkoi kymmenisen minuuttia kestäneellä rukousjaksolla, joka oli vapaata siten, että eri puolilla salia halukkaat rukoilivat ääneen.
Rukousjakson jälkeen noustiin seisomaan ja ryhdyttiin laulamaan varsin taidokkaan pienen bändin ja esilaulajan johdolla. Ensin vedettiin muutama rytmikäs humppa, jonka jälkeen siirryttiin hitaisiin ja tunteikkaisiin balladeihin. Niihin minunkin oli helppo yhtyä, sillä sanat heijastettiin seinälle ja lausumistavan kuuli, kun kuunteli esilaulajaa.
Laulujakso kesti lähes puoli tuntia ja laulujen väleissä moni puhkesi rukoukseen, useat myös ns. kielillä. Tuo kielillä puhuminen kuulostaa kokemukseni – myös aiempien – mukaan aina muutaman vokaalivoittoisen sanan toistamiselta, joihin jotkut sekoittavat tuntemiansa heprean kielen sanoja kuten ”adonai” ja ”elohim”. En henkilökohtaisesti erityisemmin ole kiinnostunut tästä ilmiöstä. Minulle se näyttäytyy lähinnä regressiivisenä tilana, joka varmasti on kokijalleen vapauttava, terapeuttinenkin ja siten hoitava. Ympärillä olijoille sillä ei ole merkitystä ja ikävän ilmiöstä tekee se, että siitä tehdään monissa seurakunnissa ikään kuin oikean uskon mittari.
Laulujakson jälkeen vuorossa oli ehtoollinen, jota ennen lapset ja nuoret siirtyivät toiseen tilaan. Ehtoollisen toimittajien arvelen olleen seurakunnan ns. vanhimmistoa – kaikki muuten miehiä. Vanhoja he eivät sinänsä olleet kuten ei muukaan seurakunta, pääosin työikäistä joukkoa. Yksi miehistä luki ehtoollisen asetussanat ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä. Sen jälkeen muut jakoivat ehtoollisen kierrättäen salissa amerikkalaistyylisiä pyöreitä ehtoollistarjottimia, joissa oli pienet muoviset viinipikarit valmiiksi täytettyinä. Leipää en ehtoollisen yhteydessä nähnyt missään muodossa. En ottanut pikaria, sillä vaikka sakramentissa nimensä mukaisesti aina syvimmiltään on kyse salaisuudesta, jokin ymmärrys toimituksesta pitäisi olla, enkä tätä perinnettä tuntenut lainkaan.
Ehtoollisen jälkeen vuorossa oli saarna. En siitä tietysti mitään ymmärtänyt. Vieraileva afrikkalaistaustainen, mutta selvästi äidinkieleltään ranskalainen mies puhui lempeästi, kontaktia kuulijoihinsa hakien ja oli selvästi tosissaan asiansa kanssa. Puheen kestettyä 40 minuuttia ja yhä jatkuessa päätin kuitenkin poistua paikalta.
Kun ei itse ymmärrä kieltä eikä traditiota, jota palveluksessa käytetään, on enemmänkin tarkkailija kuin osallistuja. Kokemukseni mukaan tilaisuudessa oli rauhallinen tunnelma, vahva yhteisöllisyys ja se vaikutti olevan osallistujilleen hoitava ja terapeuttinen kokemus.
Ubi caritas Deus ibi est
Eglise Evangelique on pieni ja ilmeisen itsenäinen kristillinen seurakunta. Kulttuurisen pirstaloitumisen myötä tulevaisuus onkin nähdäkseni myös kirkollisessa kentässä pienten yhteisöjen. Kansallisten ja valtiokirkkojen aika on vähitellen jäämässä taakse. Toiveeni on, että näissä erilaisissa pienissä yhteisöissä keskityttäisiin tärkeiden yksilöllisten tarpeiden ohella myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheyden edistämiseen.
Vanha kristillinen viisaus toteaa, että ”ubi caritas Deus ibi est” eli ”missä on (toisesta välittävää, huolehtivaa) rakkautta, siellä on Jumala”. Jumala on siis läsnä jokaisessa rakastavassa, toisen huomioivassa katseessa, asenteessa ja teossa. Tähän rakkauteen ei kristityillä ole monopolia. Jumalan olemus on rakkaus ja Hän on läsnä jokaisessa rakkauden teossa, olipa tekijä kuka tahansa – kristitty, ateisti tai jonkin muun uskonnon tunnustaja.
Kirkolla ei siis ole monopolia rakkauteen, mutta kirkko ilman välittävää, karitatiivista rakkautta, joka suuntautuu myös ulospäin, ei ole kirkko. Rakkauden lähteenä kirkossa on armo, joka on sen varsinainen aarre. Kirkossa kuulumme joukkoon, joka tunnistaa ja tunnustaa elämän keskeneräisyyden ja erilaisen kyvyttömyytemme – tahattoman tai tahallisen – rakastaa. Vastaus tähän keskeneräisyyteen on juuri armo, mahdollisuus saada anteeksi ja aloittaa aina uudestaan.
Me etsimme elämällemme mielekkyyttä ja tarkoitusta. Kristillisessä perinteessä niiden ajatellaan löytyvän itsensä erilaisen toteuttamisen ohella myös rakastavasta suuntautumisesta lähimmäiseen ja luomakuntaan. Kirkollisen elämän keskiössä onkin armon kokemuksen uusintaminen siten, että saisimme yhä uudelleen otteen elämän mielestä ja tarkoituksesta, rakkaudesta.
Espanjaan
Suunnitelmani mukaan minun piti viipyä Biarritzissa keskiviikkoon asti ja aloittaa sitten nousut ja laskut yli Pyreneiden. Koleahkon sään ja kehnojen sääennusteiden vuoksi päätin lähteä matkaan jo tiistaina ja jakaa keskiviikon reilun 70 kilometrin etapin kahtia. Näin välttäisin kokopäiväisen urakan, mikäli sadetta olisi paljon. Torstain etappi Pamploonaan oli alun perinkin vain 41 kilometriä ja sinne olin varannut poikkeuksellisesti kahden yön pysähdyksen voidakseni edes hieman tutustua tähän Navarran alueen pääkaupunkiin.
Kun tiistain etappi oli alle 30 kilometriä, lähdin matkaan vasta puolilta päivin. Yöllä oli myrskynnyt ja taivas oli edelleen synkeän harmaa, kun lähdin liikkeelle. Sateetta sain kuitenkin polkea. Atlantin rannan tuntumassa kulkenut reitti tarjosi kauniita vehmaita maisemia. Oli myös kohtalaisia nousuja ja laskuja ikään kuin maistiaisia siitä, mitä on tulossa vuorilla, jotka sumuisten pilvien seasta jo näkyivätkin. Aivan etapin lopussa ylitin rajan Espanjan baskimaahan Irunin kaupunkiin, jossa yövyin.
Espanjassa on kaksi merkittävää vähemmistöä, joilla on ollut myös itsenäisyyspyrkimyksiä. Viime vuosina olemme kuulleet paljon katalaanien tavoitteista saada itsenäistyä Espanjasta. Barcelonan kaduilla nähtiin ennen pandemiaa suuria tähän liittyviä mielenosoituksia ja johtavia katalaanipoliitikkoja on tuomittu Espanjassa vankeuteen.
Minun ikäiseni muistaa hyvin myös baskien itsenäisyyspyrkimykset viime vuosisadan lopulla. Tuolloin kuuluisuutta sai terrorijärjestö ETA (Euskadi ta Astasuna), joka kuitenkin vuonna 2011 ilmoitti lopullisesti luopuvansa terrorismista. Vuonna 2016 järjestetyssä kansanäänestyksessä selkeä enemmistö alueen asukkaista halusi säilyä Espanjan yhteydessä, kun itsenäisyyttä kannatti vain neljännes äänestäjistä. Baskimaalla on kuitenkin laaja itsehallinto ja euskerankieliset lapset käyvät koulunsa omalla äidinkielellään.
Espanjan halua pitää kiinni Kataloniasta ja Baskimaasta on muun ohella lisännyt näiden alueiden taloudellinen merkitys. Ne ovat muuta Espanjaa huomattavasti vauraampia. Baskimaan vaurauden perusta ovat laivan- ja koneenrakennus sekä metalliteollisuus, joka aiemmin sai malminsa alueen suurimman kaupungin Bilbaon ympäristön nyt jo ehtyneistä kaivoksista.
Espanjan baskimaassa on reilu kaksi miljoonaa asukasta, joista vähemmistön äidinkieli on euskera. Merkittävä baskivähemmistö on myös viereisessä Navarran maakunnassa, jonne siirryin keskiviikkona.
Ylös vuorille
Tiistaina reittini seuraili Atlantin rantaa, mutta keskiviikkona oli vuorossa käännös sisämaahan Pyreneiden vuorille. Lähtöpaikkani oli karttaohjelman mukaan kolme metriä meren pinnan yläpuolella, päätepiste 47 kilometrin päässä puolestaan 700 metriä korkeammalla. Alamäkiä ei reitillä juuri ollut luvassa. Linnuntietä matka toki olisi ollut huomattavasti lyhyempi, mutta vuoristossa tiet tunnetusti eivät ole suoria
Sääennusteen mukaan oli taas luvassa kovaa sadetta. Aamulla vettä tulikin vaakatasossa, mutta lähtööni mennessä sade taukosi ja sain polkea alkumatkan kastumatta. Ensimmäiset 30 kilometriä olivat Via Verde Bidasoa -nimistä vaellusreittiä, joka oli enimmäkseen päällystämätön. Osuus oli pyöräilyä parhaimmillaan. Via Verdellä (suomeksi Vihreä tie) poljin vehreässä vuoristomaisemassa, jossa kuulin vuoristopurot, jokien kosket, lintujen laulut sekä lehmien kellot ja hengitin sateen raikastamaa, mutta lämmintä ilmaa. Vaikka taivas oli harmaa, tarkenin taas polkea T-paidassa.
Via Verde Bidasoa on osa Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreittiä. Keskiajalla luoteisessa Espanjassa sijaitseva Santiago de Compostela oli yksi kolmesta tärkeimmästä pyhiinvaelluskohteesta Rooman ja Jerusalemin rinnalla. Sinne vaellettiin eri puolilta Eurooppaa ja vaelletaan paljon myös nykyisin. Moni suomalainenkin on viime vuosina kävellyt Compostelaan, toki siten, että on ensin lentänyt johonkin lähtöpisteeseen Espanjassa. Jotkut vaeltavat kauempaakin. Bordeaux’n eteläpuolella tapasin tien varressa nuoren miehen Bordeaux’sta, joka oli edellisenä päivänä lähtenyt vaeltamaan kohti Compostelaa. Edessään hänellä oli 900 kilometrin taival. Rinkkaan oli pakattu myös teltta ja makuupussi.
Lounastauon jälkeen reitti vei minut Via Verdeltä maantielle, jolla ei onneksi kuitenkaan ollut paljoa liikennettä, sillä suurin osa siitä kulki vuoristoa halkovalla valtatiellä. Vähän ennen maantielle siirtymistä alkoi myös tasainen sade. Se ei mieltäni masentanut, sillä olin ikihyvikseni kiitollinen siitä, että olin saanut kulkea tuon Via Verden osuuden poutasäässä. Sadevarusteet vedin kuitenkin ylle, mihin kutsui myös sään viileneminen.
Via Verde seuraili jokea, joten sillä edetessä korkeutta kertyi vain vähän, lähes huomaamatta. Maantielle siirtyessäni meno muuttui. Päivän etapin 700 metrin noususta 600 osui viimeiselle kymmenelle kilometrille. Sen taittamiseen menikin yli 1,5 tuntia nopeusmittarin näyttäessä 5–7 km tunnissa. Viimeisen viiden kilometrin aikana pidin kilometrin välein tauon, jotta läppä sai myös levätä ja pulssi palautua.
Mitä sydämeen tulee, niin kävin pari viikkoa ennen reissua lääkärissä kuunteluttamassa sydämen ja otattamassa sydänfilmin. Kaikki oli hyvin, mutta tässä iässä – olen 62-vuotias – ei viitsi ottaa turhia riskejä. Lääkärin kehotuksesta minulla on tuo sydänfilmi matkassa mukana. ”Jos jotain sattuu, niin näkevät sitten siitä, miten asiat olivat ennen matkaasi”, totesi lääkäri.
Onko nimesi espanjalainen vai baskinimi? Ei kumpaakaan. Se on sefardi.
Märkänä, vähän väsyneenäkin, mutta onnellisena saavuin perille majataloon. Se oli tämän vuoristoseudun talojen tapaan jykevä kivitalo. Ystävällinen rouva otti minut vastaan ja tuota pikaa märät vaatteeni olivat kuivumassa alakerran ravintolasalin takan ääressä. Turistisesonki on ohi ja olin illan ainoa asiakas.
Rouva esittäytyi ja kertoi nimensä olevan Shefe. Kysyin, onko se espanjalainen vai baskinimi. “Ei kumpaakaan. Se on sefardi.”, vastasi Shefe. ”Oletko juutalainen?”, kysyin, johon Shefe vastasi, että ei ole. Hänen isoisoisänsä oli kuulemma nainut sefardijuutalaisen naisen. Vaikka suku pysyi senkin jälkeen kristittynä, on lapsille kuulemma jostain syystä annettu myös sefardijuutalaisia nimiä jo useammassa sukupolvessa. Baski Shefe kertoi kyllä olevansa ja kuulinkin, kun hän puhui myöhemmin paikalle tulleen miehensä kanssa euskeraa.
Keskiajalla Espanjassa oli merkittävä juutalaisvähemmistö. Juutalaiset kuitenkin karkotettiin maasta – muutamaa vuotta myöhemmin myös Portugalista – vuonna 1492.
Islaminuskoiset arabit, joita kutsuttiin maureiksi, hallitsivat Iberian niemimaata vaihtelevin rajoin – laajimmillaan aina eteläistä Ranskaa myöten – 700-luvun alkupuolelta vuoteen 1492, jolloin heidät lopullisesti karkotettiin alueelta. Samalla karkotetiin myös juutalaiset.
Islamin piirissä on historian kuluessa suhtauduttu pääsääntöisesti suvaitsevaisesti juutalaisiin ja kristittyihin. He ovat saaneet harjoittaa rauhassa uskontoaan, kunhan ovat suostuneet maksamaan isommat verot kuin muslimiväestö. Tästä historiallisesta asenteesta kertoo mm. se, että kun juutalaiset karkotettiin Espanjasta, heidät toivotettiin tervetulleeksi Ottomaanien islamilaiseen valtakuntaan. Heitä asettuikin runsaasti Balkanille, Turkkiin, Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan. Läntisessä Euroopassa nämä Espanjasta karkotetut juutalaiset, joita kutsutaan sefardeiksi, asettuivat Ranskaan, Alankomaihin ja Englantiin. Minne muuttivatkaan, Espanjan juutalaiset toivat mukanaan oman kielensä, vanhaan Espanjaan perustuvan ladinon. Sillä on nykyisin vähemmistökielen asema Israelissa, Ranskassa, Turkissa sekä Bosnia ja Herzegovinassa.
Jiddish on toinen tunnettu Euroopan diasporassa eläneiden juutalaisten kieli. Se perustuu keskiaikaiseen saksaan, mutta siinä on aineksia myös seemiläisistä, slaavilaisista ja romaanisista kielistä. Jiddishiä puhuivat historiallisesti Keski- ja Itä-Euroopan juutalaiset. Heitä kutsutaan askenaaseiksi ja ladinon puhujia siis sefardeiksi. Israelissa nämä eri ryhmät puhuvat nykyisin hepreaa, joka herätettiin puhuttuna kielenä henkiin vasta reilu sata vuotta sitten. Sefardien ja askenaasien väliset kulttuuriset ja uskonnon tapatraditioon liittyvät erot ovat kuitenkin läsnä edelleen myös Israelissa.
Shefe ei osannut sanoa mistä maasta hänen isoisoisänsä sefardijuutalainen vaimo tai tämän suku oli paluumuuttajana Espanjaan saapunut. Hän kuitenkin sanoi kuulleensa, että Shefe-nimisiä on paljon Englannin juutalaisten keskuudessa.
Kohti Pamplonaa
Taivas harmaasta raskas, sumua ja tihkuvaa sadetta. Lämpötila +10. Tällaisessa säässä lähdin polkemaan kohti Pamplonaa torstaiaamuna. Matkaa onneksi vain 41 kilomeriä. Alkuun muutama kilometri nousua siten, että etapin lakipisteessä korkeutta oli 839 metriä. Suurin osa matkasta oli laskuvoittoista ja puolen päivän jälkeen Pamplonassa olin enää reilun 400 metrin korkeudessa.
Rankkojen nousujen jälkeen oli kyllä mukava saada vähän ilmaista kyytiä, vaikka lähtökohtaisesti pelkään noita kovavauhtisia pitkiä laskuja. Tasaisesti jarruttelemalla hillitsin kuitenkin kyytiä enkä antanut vauhdin nousta liikaa. Onneksi pyörässäni on mekaaniset levyjarrut, joiden vaijerit ja jarrupalat vaihdatin juuri ennen reissua. Arvioin, että ainakin neljänneksen päivän etapista sain eri vauhtista ilmaista kyytiä. Loputkin olivat pääasiassa tasaista laakson pohjaa, toki joukossa muutama pitkä, mutta loiva nousu.
Maisemat erityisesti etapin alkuvaiheessa olivat upeat. Sade ja harmaus tekivät ne vain jollakin tavoin vieläkin puhuttelevimmiksi. En ole erityisemmin haltijoitujatyyppi, mutta nyt oli lähellä. Vuorimaisemissa kokee olevansa jotenkin suuremmassa tilassa ja luonnon puhuteltavana, sen koskettamana ja siihen erityisellä tavalla kosketuksissa.
Aina välillä tie kulki läpi maalaiskylän, jotka kaikki olivat nimien perusteella baskikyliä. Ne olivat vauraan oloisia paikkoja, joita hallitsivat suuret ja jykevät, valkeiksi kalkitut kiviset talot. Navarran maakunnassa on merkittävä baskivähemmistö ja kaikki tienviitat on kirjoitettu kahdella kielellä. Baskikylien kohdalla niiden nimet olivat kuitenkin vain euskeraksi. Ilmeisesti niillä ei sitten espanjankielistä nimeä edes olekaan.
Puolivälissä matkaa sade yltyi sen verran rankaksi, että katsoin taas parhaaksi polkea pysähtymättä perille, jotta pysyisin lämpimänä. Polkiessa elättelin toivetta, että majapaikassani olisi kylpyamme. Ja olihan siellä. Eräs autuuden laji on laskeutua kylmän ja märän kyydin jälkeen kuumaan kylpyyn.
Musiikilliset maistiaiset
Pamplona on Navarran maakunnan pääkaupunki. Vuoristoisessa maakunnassa on noin 650 000 asukasta, joista lähes kolmannes pitää kotiaan Pamplonassa, jonka nimi euskeraksi on Iruna.
Keskiajalla (824–1589) Navarra muodosti oman kuningaskuntansa keskuspaikkanaan Pamplona. Mahtoiko Baskien aiemmilla itsenäisyyshaaveilla olla kaikupohjaa tuossa keskiaikaisessa kuningaskunnassa?
Keskiaikaisten kaupunkien tavoin Pamplonan vanha kaupunki sijaitsee joen törmällä korkealla kukkulalla, josta sitä on ollut helppo puolustaa. Saavuin kaupunkiin siistien ja modernien esikaupunkialueiden läpi yli sillan, jonka toisella puolella olevalla jyrkänteellä vanha kaupunki sijaitsee. Pyöräilijänä minun ei tarvinnut nousta kaupunkiin jyrkkiä kierteleviä katuja, vaan sisätiloissa suurella rinnettä kapuavalla hissillä, jota myös jalankulkijat käyttävät. Hissistä polkaisin sitten suoraan kapeille keskiaikaisille kujille, joita korkeat ja hyvin hoidetut vanhat talot reunustavat.
Pamplona ei kuitenkaan ole vain menneisyyttä. Kiinteästi kiinni vanhassa kaupungissa on uusi puoli leveine katuineen ja moderneine liiketaloineen. Kaikessa on jotenkin vaurauden ja hyvinvoinnin leima.
Illalla suuntasin uuden puolen kulttuurikeskukseen, josta löytyy mm. suuri, arvioni mukaan 2 000 hengen konserttisali. Onnekseni juuri tuona iltana oli Navarran sinfoniaorkesterin konsertti.
Ohjelmassa oli paikallista leimaa, kun ensimmäiseksi kuultiin kantaesitys baskisäveltäjä Beatritz Arzamendilta (s.1961). Teoksen nimi oli euskeraksi Sorgien soinua, suomeksi Noitien ääniä. Niiden tuottajiksi paljastui kolme naislaulajaa, jotka aivan teoksen lopussa kukin vuorollaan nousi esiin yleisön keskuudesta ei niinkään laulamaan, vaan päästämään joitakin sekunteja kestäneen huudon. Huudot kuulostivat sekoitukselta afrikkalaista gigolointia ja suomalaista lehmien kutsuhuutoa. Miten nämä naisten huudot liittyivät edeltäneeseen 15 minuuttiin jokseenkin sekalaista musiikillista kehittelyä jäi ainakin minulle epäselväksi.
Toisena numerona kuultiin espanjalaisen Manuel de Fallan (1876-1946) El amor brujo eli Velhon rakkaus. Romanttishenkinen musiikki lainailee espanjalaista kansamusiikkia ja härkätaisteluareenan torvia. Velhon lauletut osuudet ovat puhdasta flamencoa, jotka tummaääninen flamencolaulaja myös esitti. Mielenkiintoinen musiikillinen sekoitus.
Väliajan jälkeen illan päätti ranskalaisen Hector Berliozin (1803–1869) Sinfonia fantástica, op.14. Kappale on lähes tunnin mittainen teos romantiikan ajan musiikkia leveällä pensselillä vedeltynä. Finaalin tykityksessä, jossa lavalla mm. viisi lyömäsoittajaa paukuttaa paria isorumpua ja kahdeksaa pataa, Berlioz käyttää keskiaikaista Dies Irae -teemaa, joka suomalaisessa virsikirjassa on virressä 158, Vihan päivä kauhistava. Tätä teemaa kuulin monen muunkin kuin itseni hyräilevän konsertista poistuttaessa. Yhteistä eurooppalaista kulttuuriperintöä tämäkin.
Härkien juoksu
Fermin on Navarran suojeluspyhimys. Legendan mukaan Fermin kuoli marttyyrina 300-luvulla. Itse legenda syntyi kuitenkin vasta 900-luvulla eikä Ferminin historiallisuudesta ole mitään dokumentteja. Sehän ei tunnetusti ole este toimivalle tarinalle, jonka ympärille luodaan hyvät juhlat.
Pamplonassa vietetään aina heinäkuun 6.–14. päivä San Fermin -festivaalia, jossa on monenlaisia perinnetapahtumia. Yksi näistä on kuuluisa härkäjuoksu, ainoa asia, josta minäkin Pamplonan tiesin ennen tätä matkaani. Siinä sadat ihmiset juoksevat 800 metriä Pamplonan kaduilla vihaiseksi ärsytetyn härkälauman edellä. Juoksu kuuluu sarjaan tapahtumia, jota ei varmasti hyväksyttäisi, jos sitä joku tänään ehdottaisi. Syvälle kansaan juurtuneen perinteen voima sekä turismitulojen menettämisen pelko estänevät sen lopettamisen.
Härkäjuoksussa loukkaantuu vuosittain useita henkilöitä ja silloin tällöin sattuu myös kuolemia. Juoksuun pakotetut härät puolestaan kuolevat kaikki, sillä juoksun jälkeen niillä on kullakin edessään erä härkätaisteluareenalla, jossa lopputulos on aina ennakolta tiedossa.
Härkä on Espanjassa symboli, jota näkee tarroina autoissa ja patsaina katukuvassa. Symbolissa on kyse myös identiteetistä, johon liittyy mitä ilmeisimmin vahvoja kollektiivisia tunteita. Tämän vuoksi vienee kauan, ennen kuin härkätaisteluperinne Espanjassa päättyy, niin suotavaa kuin se olisikin, sillä laji on silkkaa eläinrääkkäystä. Se ei ole sitä vain itse ”taistelussa” vaan myös toimissa, joilla härät rääkätään etukäteen sekä raivoon, mutta myös riittävän heikoiksi, jotta niistä ei ole matadoreille todellista vaaraa.
Konna tasangolla, peppu hellänä ylängöllä
”The rain in Spain stays mainly in the plains” on lause, jonka kaikki My Fair Lady -elokuvan joskus katsoneet varmasti muistavat. En tiedä, onko lause meteorologisesti totta, vai rimmaako se muuten vain. Minun kohdallani se ei ainakaan pitänyt paikkaansa, sillä minähän sain sateet niskaani vuorilla. Sen sijaan lauantaina, kun poljin 85 km tasangolla Pamplonasta Castejóon, kesä palasi matkaseurakseni. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpö helli hellelukemin. Kuinka suloiselta se tuntuikaan kolean ja epävakaisen viikon jälkeen.
Tunnetusti auringossa on myös varjo. Minulle pimeyttä edusti lauantaina varas, joka vei työkalulaukkuni, jossa olivat työkalujen lisäksi mm. varakumit ja pyörän ladattavat etu- ja takavalot.
Hotelli, johon päivän etapin päätteeksi kirjauduin, oli pyöräilijän kannalta loistavasti varusteltu. Erillisen lukittavan pyörävaraston lisäksi tarjolla oli autokatoksen yhteydessä pyörille pesupaikka. Päätin pestä vuorilla pahasti rapautuneen ratsuni. Pesua varten irrotin keskitankoon kiinnitetyn työkalulaukun ja laskin sen maahan pesupaikan lähelle. Sitten lähdin hakemaan pyörävarastosta siellä ollutta pesuletkua. Olin poissa korkeintaan minuutin ja kas – työkalulaukku oli poissa.
Olen tehnyt matkaa seitsemän viikkoa ja tämä oli ensimmäinen ikävä tapahtuma koko aikana. Silti harmitti aika suuresti. Mietin hetken, mitä teen. Pyysin sitten respaa selvittämään lähimmän pyöräkorjaamon. Sellainen löytyi 20 kilometrin päästä ja vaikka oli lauantai, omistaja lupasi olla paikalla vielä sulkemisajan jälkeen. Tilasin taksin ja hurautin ostoksille. Ostin pumpun, sisäkumin ja työkalut sen vaihtamista varten. Ne olivat minimi, jotta uskaltaisin jatkaa matkaa. Varsinkin, kun sunnuntaina edessä oli yksi Euroopan harvimmin asutuista seuduista, Sorian maakunta.
Päivän matka oli tuonut minut Navarrasta pieneen La Riojan maakuntaan. Viinimaailmassa La Rioja ei suinkaan ole pieni, vaan erityisesti punaviineistään kuuluisa. Iloitsin päivän valosta ja surin sen varjoa juomalla illallisella lasillisen Rioja tintoa. Maistuihan se, niin valoon kuin varjoonkin.
Kun olin pitänyt Pamplonassa suunnitellusti ylimääräisen lepopäivän, merkitsi sunnuntai tällä kertaa matkapäivää. Se merkitsi myös nousemista ylöspäin, ylemmäksi kuin kertaakaan matkani aikana, vaikka nyt kyseessä ei ollutkaan vuoristo. Lähtöpaikka sijaitsi 400 metrissä, illalla laskin pään petiin lähes 1 200 metrin korkeudessa. Etapin pituus oli 91 kilometriä, mutta tuo 800 metrin nousu tapahtui reitin keskimmäisellä kolmanneksella. Enimmäkseen tasaista puurtamista ylöspäin, mutta joukossa myös puolen kymmentä parin kilometrin mittaista tiukkaa nousua, joissa vaihde oli pieni, mutta syke suuri. Mitä enemmän on poljettavana ylämäkeä, sitä tiukemmin satula on päin – hm – no sitä. Ensimmäisen kerran tällä reissulla piti vaipparasvaa lisätä ahteriin myös kesken matkan.
Saavutettuani etapin lakikorkeuden matka jatkui yli 30 kilometriä avarissa ja tasaisissa maisemissa. Mutta onko se tasanko vai ylänkö? Tarkistin dataa ja oikea vastaus on ylänkö. Määritelmän mukaan ylänkö on maa-alue, joka on korkeammalla kuin 200 metriä merenpinnasta. Tämän perusteella poljin ylängöllä jo lauantainakin, joten My Fair Lady oli väärässä sekä meteorologisesti että maantieteellisesti.
Alkavalla viikolla luvassa on lisää paahteisia päiviä ja korkeuseroja. Niistä kerron ensi kerralla.
Teksti ja kuvat Mauri Vihko
———————-
Voit seurata matkani edistymistä viikoittain tällä alustalla ilmestyvästä blogistani. Samalla tänne linkittyy tarinoita ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä itse kukin voi omalla kohdallaan tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tähän minun matkaani liittyen voit olla mukana istuttamassa metsää Tansaniaan tekemällä lahjoituksen, johon ohjeet ovat ohessa.
Auta istuttamaan puita – Lahjoita tästäKlikkaa lisätietoa oheisesta kuvasta (kuvaesitys etenee nuolinäppäimin):
Lue lisää:
Kaikki Maurin blogit
Simppelit ilmastoteknologiat, jotka muuttavat maailmaa
#MauriPolkee
