Vatsa tuntuu ontolta, mutta ihme ja kumma, nälkää ei tunnu, vaikka olen ollut yli 16 tuntia vuorokaudesta syömättä. Olen aina ollut sitä tyyppiä, jonka pitää syödä säännöllisesti, jotta pysyn toimintakuntoisena ja hyväntuulisena. Olen vähän pelännytkin, että verensokeri laskee liian alas ja terveys kärsii, jos olen yhtään liian pitkään nälässä. Raamatun paastoamisesta olen lukenut täysin ulkopuolisen silmin ja pitänyt sitä menneen maailman erikoisuutena – vaikka paasto on kuulunut kristilliseen perinteeseen aina ja Jeesus itsekin paastosi. Eikä meille luterilaisille fyysisen paaston merkityksestä ole juuri mitään puhuttukaan.
Vasta kierrellessäni maailmalla ja tutustuessani esimerkiksi katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon, olen ymmärtänyt, että siellä kristilliseen vuosikelloon paasto kuuluu edelleen vahvasti. Pääsiäisenä ortodoksit ottavat ilon irti pääsiäisateriasta ihan erilaisella innolla kuin meikäläiset: pääsiäisyö päättää pitkän odotuksen jakson, joka on tuntunut niin sielussa kuin konkreettisesti ruumiissakin. Tähän ilonpitoon yhtyäkseni olen pidättäytynyt laskiaisesta pääsiäiseen lihasta, alkoholista ja karkeista – ja yrittänyt siirtää säästyneet rahat kolehtihaaviin. Ja kyllä, pääsiäinen on tuntunut paastonajan jälkeen tosiaankin kirkkovuoden suurimmalta juhlalta!
Ruuan määrää en kuitenkaan ole paastonaikana rajoittanut, vaan olen syönyt herkullista kalaruokaa, kasviksia ja kompensoinut makeisia runsaalla leivonnaisvalikoimalla ja perunalastuilla – eli täyttä paaston hengen kiertämistä, tunnustan.
Olin yllättynyt, kun tajusin, että kristityt ovat satoja vuosia paastonneet myös ennen joulua, ja perinne elää edelleen vanhoissa kirkoissa, erityisesti ortodoksisessa kirkossa. Adventti on myös katolilaisille jouluun valmistautumisen ja hiljentymisen aikaa, ja varsinainen joulun aika alkaa vasta jouluyönä. Vasta silloin lisätään Jeesus-lapsi seimiasetelmaan ja nautitaan jouluherkuista – pitkälle loppiaiseen saakka. Ortodoksit neuvovat pidättäytymään maito- ja lihatuotteista. Kalaa saa syödä, mutta ei kuitenkaan keskiviikkoisin eikä perjantaisin. Perusajatuksena on, että paastoruoan tulisi olla yksinkertaista ja edullista, ja säästetty aika tulisi ohjata hengelliseen toimintaan ja säästetyt rahat hyväntekeväisyyteen.
Katolinen kirkko ei nykyisin velvoita paastoon kuin kahtena päivänä vuodessa, tuhkakeskiviikkona ja pitkäperjantaina, mutta suosittelee sitä silti perinteisinä paastonaikoina. Paastota voi nykyään monin eri tavoin, mutta perinteisin tapa on syödä yksi normaali ateria päivässä ja sen lisäksi kaksi kevyttä ateriaa (collation), joihin sisältyy vain pieni määrä ruokaa. Koska pääsiäisenä olen kokeillut ortodoksitapaa, nyt haluan kokeilla tätä katolilaista perinneversiota ja rajoittaa ruuan kokonaismäärää – ensimmäistä kertaa elämässäni.
Aloitan paaston ensimmäisen adventin jälkeisenä maanantaina, (koska sunnuntaisin ei tietenkään paastota!) ja syön perinteisestä aamupalastani vain puolet: puoli lasia mehua, puolikas puuropussi mustaherukoilla ja kupillinen rooibosteetä. Aamiaisen jälkeen olo on jotenkin ryhdikäs ja valpas, eikä lounasnälkä tule yhtään aiemmin kuin normaalistikaan. Lounaan syön normaalisti ja täytän lautasen kukkuroilleen lounasruokalan notkuvan buffetpöydän antimilla, sillä se on se ”päivän normaali ateria”. Iltapäivällä syön perheen kanssa kotona päivälliseksi savusiikaa ja perunaa, mutta otan lautaselle vain pienen määrän siitä mitä normaalisti.
Iltapalan jätän väliin – ja se kirpaisee, sillä muut ympärilläni paahtavat leipää ja kauhovat suuhunsa jugurtteja, hedelmiä ja karkkiakin. Itsekseni en tällaiseen kieltäymykseen yltäisikään, mutta jotenkin tuo kirkon vuosisatainen perinne pitää minut ryhdissä – ja kun kerron siitä muille, minun on helpompi kieltäytyäkin. Pitää tietysti säilyttää kasvot, kun kerran tähän on ryhtynyt…
Seuraavana aamuna vatsa on melkein kuopalla, mutta nälkä ei ole. Nukuin kyllä tavallista huonommin ja päätän, että seuraavana päivänä karsin mieluummin aamupalan ja pidän iltapalan. Sen jälkeen alankin taas nukkua paremmin.
Paastoa on nyt takana reilu viikko, ja keho on tottunut uuteen rytmiin yllättävän hyvin. Paaston hengellistä puolta pidän yllä kuuntelemalla koiraa ulkoiluttaessa ja tiskikonetta täyttäessä englanninkielistä Raamattu vuodessa -sovellusta, joka tuntuu jotenkin yhdistävän minut globaaliin kirkkoon ja maailman kristittyihin. Oudosti tunnen eri tavalla ylpeyttä kristittynä elämisestä kuin pitkään aikaan.
Tiedän, että jo tämä blogi rikkoo paaston ajatusta siitä, että paastota pitää hiljaisuudessa ja ”voidella tukkansa” normaaliin tapaan, mutta ajattelen, että kokemukset paastosta ovat olleet niin rikastuttavia, että haluan ne jakaa – ja kun bloginkirjoitusvuoro on edessä, tämä asia on nyt mielen päällä päällimmäisenä. Ja lisäksi toivoisin, että me luterilaisetkin saisimme kuulla adventtiajan varhaisesta merkityksestä, tavoista ja pohtia, voisiko se merkitä meille edelleen muutakin kuin jouluvaloja ja itsen hemmottelua.
Tämä teksti on täysin henkilökohtainen ja kertoo kirjoittajan omista kokemuksista eikä suosittele ravinnon vähentämistä tai muuta rajoittamista. Kokeilu yhdistelee vanhaa kristillistä perinnettä, mutta ei noudata ensisijaisesti eikä kirjaimellisesti mitään niistä. Ortodoksien ja katolisten joulunaikaan valmistautumisesta saat parhaiten tietoa heidän omista seurakunnistaan. Jos paastoaminen mietityttää tai siitä nousee kysymyksiä, siitä kannattaa neuvotella terveysalan ammattilaisten kanssa.
Teksti ja kuva: Laura Häkli
