Siirry suoraan sisältöön Siirry alapalkkiin

Kohteita ja kohtaamisia Pariisissa – Mauri pyöräilee Espoosta Espanjaan, osa 6

Keskiviikkona matka taas jatkui.

Lentokirjekuori, jossa piiroskuvia Pariisin nähtävyyksistä

Reitti

Ke Pariisi – Chartres 95 km, To Chartres – Saint-Hillaire-la-Gravelle 70km, Pe Saint-Hillaire-la-Gravelle – Tours 70km, La Tours – Chatellerault 86km, Su liikkuminen Chatelleraultissa 18km, yhteensä 339 km. Espoosta alkaen 2 339 km. 

Pyykkituvalla

Lauantai on pyykkipäivä. Ja hikipyykkiähän tällä polkemisella viikossa kertyy aimo kassillinen. Olen varautunut nyrkkipyykkiinkin, mutta sen ongelma on pyykin kuivattaminen pienissä hotellihuoneissa. Kerran olen senkin tällä reissulla tehnyt.

Pariisissa itsepalvelupyykkitupa löytyi korttelin päästä hotellistani. En ollut ihan varma, miten laitteita käytetään. Onneksi paikalla istui oman lastinsa käyntiä odottamassa nuorehko mies, jonka apuun tukeuduin. Kaiken lisäksi hän puhui sujuvaa englantia, joten pyykkini olivat koneessa tuota pikaa.

Kysyin miehen nimeä ja hän sanoi olevansa Muhammed. Syntyi mukava ja lämmin henkinen juttutuokio. Muhammed kertoi olevansa nuorena Algeriasta Ranskaan muuttaneiden vanhempien poika. Hänen isänsä työskentelee diplomaattina Ranskan ulkoministeriössä, minkä vuoksi hän vietti osan lapsuudestaan Saudi-Arabiassa ja Tansaniassa. Muhammedilla on maisterintutkinto Grenoblen yliopistosta ja hän työskentelee koodarina Pariisissa, jonne hänet veti siellä asuva tyttöystävä.

Keskustelimme mm. Algerian sodan aikaisten haavojen näkymisestä tämän päivän Ranskassa sekä jännitteistä kantaranskalaisten ja muslimitaustaisten, eri arabimaista Ranskaan muuttaneiden välillä ja toisaalta uskontoaan harjoittavien ja siitä luopuneiden muslimien kesken.

”Minä en ole muslimi”, vastasi Muhammed, kun kysyin hänen omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan. ”Uskon kyllä jumalaan, mutta jotenkin mystisellä tavalla enkä kannata institutionaalisia uskontoja.” Suomen kontekstissa Muhammed kuuluisi siihen joukkoon, joka vastaa gallupeissa, että ”uskon kyllä jumalaan, mutta en niin kuin kirkko opettaa”. Muhammed, aikamme eurooppalainen. Kiitos kohtaamisesta. 

Rintakuvassa kaksi miestä pyykkituvassa
Muhammedilla ja Maurilla lauantai oli pyykkipäivä.

Kirkossa

Sunnuntai on kirkkopäivä. Tällä kertaa kirkoksi valikoitui – kielitaitoni perusteella – American Church in Paris. Suuri kirkko on rakennettu jo 1850-luvulla ja sijaitsee keskeisellä paikalla Quai d’Orsay -kadulla Seinen varrella, muutama sata metriä hotellista, jossa majoituin. Virsikirjojen perusteella seurakunta on presbyteerinen, mutta avoin kaikille, jotka haluavat osallistua sen toimintaan.

Jumalanpalveluksessa oli minulle paljon amerikkalaisten ”main stream” -kirkkojen elämästä tuttuja aineksia. Olen näet asunut Yhdysvalloissa kolmeen otteeseen yhteensä yli neljä vuotta, joista kolme vuotta kaksikielisen seurakunnan pappina Floridassa. Tupa oli täysi ja mukana myös paljon lapsia klo 11 alkaneessa ns. perinteisessä jumalanpalveluksessa, jonka lisäksi seurakunnalla on ”contemporary service” klo 14.

Monesta tutusta elementistä huolimatta kokemus jätti minut hieman kylmäksi. Jäin kaipaamaan sakramentin salaisuutta, uskon mysteeriluonnetta ja elämän keskeneräisyyden vahvempaa tunnistamista. Parasta antia minulle oli tumman alttoäänen omaavan afroamerikkalaisen naisen ilman säestystä esittämä soolo ”Sweet Little Jesus Boy”.

Suomessa monella on käsitys, jonka mukaan maissa, joissa kirkko ja valtio on tiukasti erotettu toisistaan, valtio ei tue kirkollista elämää taloudellisesti. Sunnuntaisen kirkkokäyntini käsiohjelmasta selvisi, että Ranskassa kirkolle tehtävät lahjoitukset voi vähentää verotuksesta aina 20 prosenttiin saakka verotettavasta tulosta. Jos annat kirkolle sata euroa, sen oikea kustannus sinulle on verotuksen jälkeen 34 euroa, luin käsiohjelmasta. Yhdysvalloissahan on vastaava järjestelmä, minkä lisäksi siellä seurakunnat on useissa osavaltioissa vapautettu hankinnoissaan arvonlisäverosta. 

Kuva Johannesta ja Pietaria pääsiäisaamuna esittävästä taulusta
Johannes ja Pietari pääsiäisaamuna.

Epäilys ja toivo

Kirkosta suuntasin samaisella Seinen rantakadulla sijaitsevaan Musee-Orsay’hin, 1800- luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun alun kuvataiteen runsaudensarveen. On vaikuttava kokemus nähdä luonnossa niin suuri määrä taidetta, joka on tuttua jo lukion taidehistorian tunneilta. Ja onhan siellä myös vuonna 2020 museon kokoelmiin hankittu öljyväriversio Akseli Gallen-Kallelan Palokärjestä.

Ranskalaisten impressionistien ja mm. Van Goghin lukuisten maailmankuulujen teosten lisäksi itselleni painuivat mieleen muutamat 1800-luvun ranskalaisten mestarien työt. Eräs näistä puoleensa pitkäksi aikaa pysähtymään kutsuneista teoksista oli Eugène Burnandin vuonna 1898 maalaama suurikokoinen työ, jossa Pietari ja Johannes ovat kiiruhtamassa pääsiäisaamuna Jeesuksen haudalle kuultuaan haudan olevan tyhjä. He ovat vasta matkalla ja siksi miesten kasvoilta näkyy ihmisenä olemisen perusjännite, epäilys ja toivo.

Sattumalta samaiselta Seinen rantakadulta vastaan tuli myös kolmas kohde, jossa päädyin vierailemaan, kohde, joka sai minut syvien tunteiden valtaan. Kyseessä on paikalle vain viitisen vuotta sitten valmistunut Venäjän hengellinen kulttuurikeskus. Sen yhteydessä on näyttävä moderni ortodoksinen kirkko, jonka suuret kupolit kuitenkin hohtavat perinteisen kultaisina. Kulttuurikeskus on Ukrainan sotaan liittyneiden mielenosoitusten vuoksi eristetty poliisinauhoilla, sitä vartioivat vahvasti aseistautuneet poliisit ja sisään pääsee vain kulkemalla metallinpaljastimen läpi.

Astuin kirkkoon ja viivyin siellä pitkään. Kyyneleet valuivat silmistäni. Hämmennyin ja yritin tunnistaa, mistä nuo kyyneleet kertoivat. Ne eivät kertoneet vihasta. Ne kertoivat syvästä pettymyksestä ja surusta. Uskon, että Ukrainan sota on nostanut ennen kaikkea surun ja pettymyksen kyyneleet meidän suomalaisten silmiin. Erityisen suuri suru on siitä, että Venäjän kirkko – tuo kommunismin vainoista selvinnyt – on antautunut totalitaarisen ja nationalistisen valtakoneiston sylikoiraksi.

Olisin halunnut vuodattaa suruni paikalla olleelle papille, kertoa hänelle, että en ymmärrä hänen kirkkonsa linjauksia. Päädyin kuitenkin vain sytyttämään tuohuksen huokaukseksi, jossa kuuluvat minun epäilykseni ja toivoni. Epäilykseni Venäjän kyvystä koskaan muuttua. Toivoni ihmeestä, että se sittenkin vielä tapahtuu.

Venäjän hengellinen kulttuurikeskus Patriisissa, sipulikupolit ja takana Eiffelin torni
Venäjän ”hengellisellä” kulttuurikeskuksella (lainausmerkit minun) on keskeinen sijainti Seinen varrella.

Läkähdyttävä Louvre

Kävellä syyskuun puolivälissä shortseissa ja T-paidassa pari kilometriä, kun aamuinen aurinko lämmittää sekä miestä että mieltä samalla, kun se kimmeltää myös vieressä virtaavan Seinen pinnalla. Sanoisin, että ei huono.

Huono ei ole Louvrekaan, jonne askeleeni minut maanantaiaamuna johdattivat. Valtava se kuitenkin on, kertakäyntiä suurempi. Sillä aikaa, kun aurinko lämmitti ulkona säätä hellelukemiin, minä läkähdyin sisällä Louvren tarjonnan runsauteen.

Louvren kaltaisissa paikoissa tulee taideaarteiden ihastelun ohella pohtineeksi, miksi tuollaisia pompöösejä linnoja on joskus rakennettu. Ja etenkin, millä hinnalla.

Voin nyt kuitenkin todeta, että olen nähnyt Mona-Lisan. Vai pitäisikö noihin mestari da Vincin luomiin silmiin viitaten sanoa: Mona-Lisa on nähnyt minut.

Louvressa taulu vanhasta miehestä ja pojasta
Renesanssin maalauksissa pidän usein väreistä sekä ikkunoista, joista avautuu unenomainen maisema, taulu taulussa. Tämä Domenico Ghirlandaion työ ”Vanha mies ja poika” vuodelta 1490 kutsui luokseen Louvressa. Asetelmassa harvinaista on, että hellyyttä lapselle osoittaa mies. Puhuttelevaa on myös realismi, jolla miehen nenä on kuvattu. Iän myötä meihin tulee monenlaista.

Kirjailijatapaaminen

Määräänsä enempää ei ihminen pysty kerralla syömään. Eikä katsomaan taidetta yhdellä kattauksella. Omalla kohdallani kylläisyyspiste taiteen suhteen on kolmisen tuntia. Kun olin aloittanut Louvressa yhdeksältä, poistuin sieltä puolilta päivin ja suuntasin kulkuni yhteen Pariisin lukuisista kahviloista. Olin sopinut sinne lounastapaamisen kirjailija-kääntäjä-toimittaja Kira Poutasen kanssa.

Kira sai vuonna 2001 lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandia-palkinnon esikoiskirjastaan Ihana meri. Tuon jälkeen häneltä on ilmestynyt kahdeksan teosta, tuoreimpana Surun kartta vuonna 2021. Lisäksi hän on kääntänyt kymmeniä kirjoja ranskasta suomeen. Kiran voi silloin tällöin bongata myös MTV:n uutisten Ranskan-kirjeenvaihtajana.

Kiran isä Pertti ”Poku” Poutanen oli työtoverini Suomen Lähetysseurassa, kun toimin siellä koulutyön sihteerinä vuosina 1991–1994. Suomalaisen gospelin kultaisella 80-luvulla Poku oli mies monen merkittävän projektin taustalla. Hän mm. tilasi – ja kaiketi järjesti Lähetysseurassa myös rahoituksen – Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen yhteistyönä syntyneille Afrikkalaiselle gospelmessulle ja Liekit-musikaalille. Niiden parissa itseltänikin kului laulu- ja näyttelijähommissa suurin osa opiskeluvuosien vapaa-ajasta Suomea ja vähän Eurooppaakin keikoilla kiertäessä.

Kiran tapasin ensi kerran kesällä 1985, kun olin kesäteologina Suomen Lähetysseuran Jerusalemin työkeskuksessa ja Poutasen perhe vieraili luonamme. Sittemmin Kira kävi meillä kotona pianotunneilla. Sellainenkin ”yhteys” meillä on, että Kiran äidin isä Aleksi Vallisaari (1919–2005) oli aikoinaan minun isäni (1931–2010) rippipappi.

”Mun piti tulla tänne vain vuodeksi vaihtoon. Nyt olen asunut täällä 25 vuotta.” Kiran tarina on tältä osin tuttu lukuisten tapaamieni ulkosuomalaisten kertomuksista. Kirjoittamisen Kira kertoi olleen aina osa elämäänsä, mutta esikoiskirjan kirjoittamisen pontimena oli aikoinaan kaipaus suomen kieleen muutaman Pariisissa vietetyn vuoden jälkeen.

Myös ulkosuomalaisten lapset kasvavat usein kahden maan kansalaisiksi. ”Kun me ollaan Ranskassa, me kaivataan Suomeen. Kun me ollaan Suomessa, me kaivataan Ranskaan. Sellaisia ihmiset ovat.”, kertoi Kira nyt 8-vuotiaan tyttärensä tokaisseen nelivuotiaana perheen joka kesäisen Suomen-loman aikana. Elämä eletään erilaisissa jännitteissä. Ulkosuomalaisuuden jännite on kahden kotimaan välillä koettava kaipuu.

Monenlaista muutakin ehdimme lounastapaamisemme aikana haastella. Kun on kuukauden kulkenut yksin ja syönyt omassa seurassaan myös ateriansa, oli todella mukavaa, että Kiralla oli aikaa tälle tapaamiselle. Kiitos Kira.

Mies ja nainen kahvilapöydässä Pariisissa
Lounastreffit Kira Poutasen kanssa.

Flaneerausta

Loput maanantaista ja tiistain varasin Pariisissa flaneeraukselle eli päämäärättömälle kuljeskelulle kaupungilla. Toki päämääriä oli sen verran, että reittini varrelle sattui moni kuuluisa pariisilainen nähtävyys. Sään suosiessa mukavaa oli vain kuljeskella, katsella ihmisiä ja kaupunkia sekä pysähtyä välillä kahville tai muulle virvokkeelle.

Kuljin kaupunkia ristiin rastiin kolmen päivän aikana yhteensä noin 30 kilometriä. Kävellessäni huomasin, että Pariisi on ydinalueiltaan paitsi kaunis myös arkkitehtuurisesti ja kaupunkikuvallisesti hyvin yhtenäinen. Tuntui, että tallaan uudestaan ja uudestaan samaa katua, jota hallitsevat vaaleat, vinttihuoneistoidensa ikkunoista, ranskalaisista parvekkeista ja valkoisista ikkunaluukuistaan tunnetut talot. Niiden kivijalat ovat täynnä pikkuliikkeitä ja lähes joka korttelista löytyy kahvila tai kaksi sekä leipomo ja lihakauppa. Kiinnitin myös huomiota siihen, että puistoja on melko vähän ja nekin pieniä. Ehkä se selittää osaltaan kahviloiden määrän. Suuressa kivikylässä pitää olla kodin lähellä jokin paikka, johon voi mennä.

Yksi asia jäi vähän harmittamaan. Esa-Pekka Salonen johti Pariisin orkesteria keskiviikkoiltana, kun minä jouduin poistumaan kaupungista aikataulusyistä jo aamulla. Alkavalla viikolla orkesterin puikoissa on nuori 26-vuotias Klaus Mäkelä, joka on myös orkesterin taiteellinen johtaja. Vuosina 2006–2013 puolestaan Susanna Mälkki toimi pariisilaisen Ensemble InterContemporainin musiikillisena johtajana. Ja asuuhan kaupungissa myös säveltäjä Kaija Saariaho. Että sillä tavalla. 

Kampaaja leikkaa miehen hiuksia
Kypärä mahtuu taas paremmin päähän, kun Elodia siisti tukan.

Pariisista Chartresiin

Aurinko heräili yhdessä pariisilaisten kanssa, kun poljin aamuhämärässä ohi Eiffel-tornin, ylitin Seinen ja jatkoin Montmartren sivurinteitä ulos kaupungista. Ilma oli lämmin ja samettinen. Aikaisen lähtöni ansiosta vältin aamuruuhkan ja niin Pariisi jäi taakse.

Keskiviikon etappi oli reilu 90 kilometriä Pariisista Chartresiin. Matkan ensimmäinen puolikas oli kaupunkinauhaa, jossa vaihtelivat erilaiset lähiöt, puistot ja teollisuusalueet, mutta veipä reittini minut myös Versaillesin palatsin editse kohti maaseutua.

Jälkimmäinen puolisko päivän reitistä oli jo tutuksi käynyttä lakeutta, johon vaihtelua toivat pienet kaupungit ja kylät. Jo lähes 15 kilometriä ennen päämäärää näin lakeuden laidalta esiin nousevat Chartresin katedraalin tornit.

Chartresin katedraali valmistui vuonna 1220 ja se on suurin goottilainen kirkko Euroopassa. Se tunnetaan mm. lasimaalauksistaan, kuoriaidan 200 patsaasta sekä lattialabyrintistaan. Paikalla on ollut kirkko jo 300-luvulta, joten retkeni on vienyt minut nyt kirkkohistoriassa jo hyvin pitkälle. Mainittakoon, että tanskalaiset viikingit tuhosivat rosvoretkellään yhden paikalla ennen nykyistä katedraalia olleista kirkoista vuonna 858.

Pari vuosikymmentä viikinkien vierailun jälkeen tuolloin uuteen kirkkoon tuotiin sen tärkein reliikki, Sancta Camisa, joka on siellä yhä, vaikka kirkko ei enää sama olekaan. Sancta Camisa on tunika, jonka Marialla sanotaan olleen yllään Jeesuksen syntyessä. Uskokoon ken voi.

Joka tapauksessa kirkko on ollut ja on edelleen merkittävä pyhiinvaelluskohde. Vaikuttava se joka tapauksessa on ja vierailun arvoinen. 

Aamu Pariisissa, taustalla kohoaa Eiffelin torni
Auringon noustessa olin jo jättänyt Pariisin taakseni.

Pyhiinvaelluksesta

Pyhiinvaellukset ovat merkittävä osa uskonnonharjoituksen perinnettä kaikissa suurissa uskonnoissa. Tämä kertonee yleisinhimillisestä tarpeesta tehdä retkiä erityisiksi kohteiksi koetuille paikoille. Pyhiksi ne koetaan joko niiden itsensä tai sitten juuri joidenkin paikalla olevien esineiden kuten reliikkien vuoksi. Usein näihin reliikkeihin uskotaan kätkeytyvän parantavia voimia ja tietyt reliikit auttavat näiden uskomusten mukaan juuri tiettyihin sairauksiin tai elämän muihin vaivoihin.

Vierastan tällaisia uskomuksia. Minulle ne ovat osa uskontojen rajat ylittävää kansan uskonnollisuutta, johon sisältyy runsaasti maagisia uskomuksia. Kunnioitan ihmisten oikeutta näihin uskomuksiin. Itse suhtaudun niihin vieroksuen ja hymy nousee aina suupieliin, kun muistan Umberto Econ kuittauksen romaanissa Ruusun nimi, kun hän kirjoittaa eräässä luostarissa säilytettävästä Johannes Kastajan pääkallosta ajalta, jolloin tämä oli 12-vuotias.

Pyhiinvaelluksen teema ei kuitenkaan tyhjene reliikkeihin ja niihin liittyviin uskomuksiin. Pyhiinvaelluksessa on sisältöjä ja tasoja, joka on elvyttänyt ne viime vuosina myös Suomessa. Vanhoja pyhiinvaellusreittejä on avattu kuljettaviksi ja seurakunnissa järjestetään myös erilaisia muutaman tunnin temaattisia pyhiinvaelluksia. Niissä kuljetaan yhdessä jokin reitti, jonka varrella pysähdytään välillä pitämään pieni rukoushetki tai hartaus. Tärkeitä elementtejä näissä vaelluksissa ovat ymmärtääkseni yhdessä kulkeminen, luonnossa liikkuminen sekä yhteinen hartauden harjoitus.

Yhteisöllisen pyhiinvaelluksen ohella pyhiin voi vaeltaa myös yksin. Itse pidän näitä erilaisia pyöräretkiäni myös pyhiinvaelluksina. Liitän niihin aina jonkin hengellisen ulottuvuuden, joka tällä matkallani on tavoite osallistua joka sunnuntai jonkin erilaisen ulkomaisen seurakunnan jumalanpalvelukseen. Oleellista on samalla vaeltamisen – jonka minä siis teen pyörällä – tarjoama mahdollisuus matkaan omaan itseen. Ajattelen, että juuri näissä sisäisissä matkoissa on silta, joka liittää minut pyhiinvaeltajien vuosituhantiseen ketjuun, joka jatkuu myös minun jälkeeni.

Chartresin katedraali
Chartresin katedraali

Kovaa kyytiä

Chartresista lähdettyäni matka jatkui jälleen aukeilla ja tasaisilla lakeuksilla. Nämä nyt jo päiviä samanlaisina jatkuneet maisemat tuovat mieleen Puolan, jonka läpi kesällä 1984 autoilimme Ruacana-bändin kanssa keikkamatkalle Budapestiin Luterilaisen maailmanliiton yleiskokoukseen.

Pyörällä ei – onneksi – ajeta moottoriteillä. Ranskassa olen polkenut pääosin tieverkon toisella ja kolmannella tasolla. Kolmannen tason tiet seurailevat vanhoja tiepohjia kylästä ja kirkonkylästä toiseen. Niitä on mukavaa ja rauhallista polkea. Toisen tason tiet ovat kaiketi pääosin toisen maailmansodan jälkeen rakennettuja maanteitä, moottoriteiden edeltäjiä kuten Suomessakin. Ne kulkevat kaupungeista kaupunkeihin ja niillä on melko vilkas liikenne, joukossa myös paljon rekkoja.

Torstain 70 kilometrin etapista 50 kilometriä kulki toisen tason valtatie N10:llä. Viivasuora tie on vähän tylsääkin poljettavaa, mutta kesäisen aurinkoisessa säässä reippaassa myötätuulessa matka eteni joutuisasti. Nopeus lienee ollut keskimäärin 25–30 km tunnissa, mikä on kovaa kyytiä ottaen huomioon, että pyörässäni on normaalin levyiset renkaat, tarakalla reilu 15 kiloa tavaraa enkä polje lukkopolkimilla. Normaalisti matkavauhtini lienee noin 20 km tunnissa, mutta pahoina vastatuulipäivinä ennen Pariisia sai olla kiitollinen, jos pääsi 15 kilometriin tunnissa.

Luolamiehiä ja huorittelua Châteaudunissa

Vaihtelua päivän tasaisuuteen toi torstaina Châteaudunin kaupunki, asukasluku 13 000. Se sijaitsee Loire-joen rannalla. Jokiuoman läheisyydessä maa nousee jyrkästi ja niinpä jyrkänteen päälle on noussut keskiajalla linna, jonka ympäristöön sitten on rakentunut kaupunki.

Jyrkänne, jonka päällä linna sijaitsee, kätkee kuitenkin suojiinsa huomattavasti vanhempaa ihmisen historiaa. Pehmeään kalkkikiveen 300 000 vuotta sitten muodostuneista luolista on näet löydetty esihistoriallisen ihmiselämän jälkiä keski- ja myöhäispaleoliittisilta (250 000–10 000 eKr.) kausilta. Lisäksi luolan kalkkikiven kerrostumista on löytynyt mm. usean dinosauruslajin fossiileja yli 65 miljoonan vuoden takaa. Matkailija voi tutustua luolastoon, mutta valitettavasti selvisi, että syyskaudella se on avoinna vain viikonloppuisin.

Kun luoliin ei ollut pääsemistä, poljin kaupungin keskusaukiolle kahville. Kahvia terassilla nauttiessani todistin, kuinka ikääntynyt ja alkoholia reippaasti elämässään nauttinut pariskunta sätti toisiaan. Riita oli aika kovaäänistä, sillä he seisoivat kadun eri puolilla. En puhu ranskaa, joten en osaa sanoa, millaista sanailua pariskunta kävi. Mies kuitenkin huusi viimeiseksi sanakseen sanan, jonka tunnistin: ”Putään!!”

Kun ranskalainen huorittelee, hän sanoo putään. Se on sanan ääntämistapa, kirjoitusasu on putain. Samalla tavoin ääntyy ranskaksi myös Putin. Tämän vuoksi rankalaisessa mediassa Putinin nimeä ei kirjoiteta sen oikeassa muodossa, vaan Poutine, jolloin yhtäläisyys huoritteluun sanan ääntämisessä katoaa. Yhtä kaikki Vladimirkin myy nyt kalleintaan, omaa kansaansa ja sen tulevaisuutta samalla, kun hän raiskaa sukulaiskansaansa Ukrainassa.

Châteaudunin linna
Châteaudunin linna

Säväys syksyä

Perjantain ja lauantain etapit kuljettivat minua 156 kilometriä etelämmäksi. Lakeuttakin edelleen riitti, mutta myös vaihtelevampaa maastoa sekä pienempiä ja isompia kaupunkeja. Niistä mainitsen tässä vain viehättävän Vendômen, asukasluku 16 500 sekä suuren, metropolialueeltaan lähes 400 000 asukkaan mutta silti kodikkaan oloisen Toursin. Niissä molemmissa on upeat keskiaikaiset goottilaiset kirkot.

Aurinko paistoi ja myötätuuli siivitti edelleen menoani. Koska suuntana oli etelä, myötätuuli tarkoitti pohjoista puhallusta, jossa oli säväys syksyn tuntua. Lämpötila jäi molempina päivinä varjossa hieman alle 20 asteen ja aamulla polkemaan lähtiessä mittari näytti nippa nappa viittä astetta. Ensimmäistä kertaa retkeni aikana – paria sateista tuntia ennen Pariisia lukuun ottamatta – en tarjennut polkea pelkässä T-paidassa, vaan päälle oli puettava myös ajotakki.

Viimeiset kolme päivää matkasin Loiren laaksossa, jota kuivuus on tänä kesänä erityisesti koetellut. Koska joet ovat mutkaisempia kuin polkemani tiet, olen ylittänyt Loiren neljä kertaa. Lauantain päätteeksi saavuin pyhäpäivän viettoon Châtelleraultiin, reilun 30 000 asukkaan teollisuuskaupunkiin, joka sijaitsee Loiren sivujoen Viennen varrella.

Sitä vain ihmettelen, että olen polkenut toista viikkoa Ranskassa, mutta yhtään viinitilaa ei ole vielä sattunut kohdalle. Kenties alkavalla viikolla?

Teksti ja kuvat Mauri Vihko

———————-

Voit seurata matkani edistymistä viikoittain tällä alustalla ilmestyvästä blogistani. Samalla tänne linkittyy tarinoita ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä itse kukin voi omalla kohdallaan tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tähän minun matkaani liittyen voit olla mukana istuttamassa metsää Tansaniaan tekemällä lahjoituksen, johon ohjeet ovat ohessa.

Auta istuttamaan puita – Lahjoita tästä

Klikkaa lisätietoa oheisesta kuvasta (kuvaesitys etenee nuolinäppäimin):

Lue lisää:

Kaikki Maurin blogit
”Nyt he rakastavat puita” – Mwanamina Jumanne näki asenteiden muuttuvan Tansaniassa

#MauriPolkee