Kun Ashok Kumar Lama syntyi 1960-luvun lopulla pieneen kylään Dolakhan piirikuntaan, syrjäiseen Kaakkois-Nepaliin lähelle Tiibetin rajaa, kylään ei kulkenut lainkaan autotietä. Saman katon alla asuivat eri sukupolvet: vanhemmat, isoisä, sedät ja tädit sekä kuusi lasta.
”14-vuotiaaksi asti oleilin vain kotona, sillä kylässäni ei ollut silloin yhtäkään koulua”, Ashok kuvailee.
Nepal oli köyhä maanviljelyksestä elävä hindukuningaskunta, jossa vuonna 1960 bruttokansantuote asukasta kohden oli vaivaiset 50 dollaria.
Viimein pieni koulu perustettiin myös Ashokin kylään, ja hän pääsi 14-vuotiaana opiskelemaan muun muassa nepalin kirjoittamista ja lukemista. Oman nimensä hän oppi kirjoittamaan 15-vuotiaana. Viidessä vuodessa Ashok opiskeli vauhdilla 10. luokalle asti, jolloin hän siirtyi kyläkoulusta kauemmas ja asui setänsä luona.
”Elämä oli tuolloin vaikeaa. Piirikunnan pääkaupunkiin kesti kylästämme 6–7 tuntia, sillä sinne ei tullut lainkaan bussia. Koska säännöllinen opiskelu oli hankalaa, lopetin koulunkäynnin 10. luokalle. En osannut ajatella tuolloin muuta tulevaisuutta kuin kuljettajana työskentelyä.”
Matkustajia katolla, maanvyörymiä tien tukkeena
Ashok muutti Nepalin pääkaupunkiin Kathmanduun 19-vuotiaana, suoraan koulun penkiltä – ja siitä alkoi kuljettajan ura. Ensimmäisen vuoden nuorukainen toimi apukuskina muille bussikuskeille. Nepalissa apukuskit keräävät lippurahat matkustajilta ja huutavat matkustajia kyytiin bussin ovensuusta milloin mihinkin kohteeseen.
Kun apukuskina oli kertynyt hieman kokemusta, Ashok työskenteli 11 pitkää vuotta linja-auton kuljettajana Nepalin mutkaisilla maanteillä. Tämän jälkeen 10 vuotta kului ajaessa yöbusseja Itä-Nepaliin. Yöbusseilla kulkeminen on pahamaineisen turvatonta Nepalissa: öisin huonosti valaistuilla serpentiiniteillä onnettomuusriskit kasvavat ja juoppojakin on enemmän liikenteessä.
”Noihin aikoihin Nepalin tiet eivät olleet samanlaisia kuin nykyisin. Bussit olivat suuria, mutta tiet olivat kapeita ja heikossa kunnossa. Juhlapyhien aikaan bussit olivat täyteen ahdettuja ja matkustajat istuivat katoilla. Nepalissa oli ylipäätään vähemmän ajoneuvoja, joten matkustajia busseissa oli enemmän”, Ashok kertoo.
Eivät vuoristoisen Nepalin tiet nykyisinkään ole hyvässä maineessa, sillä vuosittainen sadekausi aiheuttaa jatkuvia maanvyörymiä ja muuta takapakkia teillä. Silti moneen kylään vie nykyisin jo jonkinlainen tie.
Ashok antaa esimerkiksi Jirin kunnan Dolakhasta, jonne on Kathmandusta noin 180 kilometrin matka.
”Ennen matka Jiriin kesti 16–24 tuntia. Nykyisin se kestää enää 7–8 tuntia.”
Kristinusko toi toivoa vaikealla hetkellä
Yksi Ashokin elämän vaikeimpia hetkiä oli, kun hänen vaimonsa sairastui vakavasti. Tuohon aikaan buddhalainen Ashok ja hänen vaimonsa kääntyivät kristinuskoon.
”Ravasimme monta kertaa viikossa sairaalassa. Kävimme myös paikallisilla parantajilla. Asuinalueellamme sijaitsi kirkko, josta saimme tukea.”
Kirkon työntekijät ja seurakuntalaiset kutsuivat pariskuntaa mukaan, ja niin he alkoivat käydä kirkossa säännöllisesti.
”Minulla ei ole mitään vanhaa uskoani vastaan. Mutta kristinuskossa on toivoa, ja on vain yksi Jumala. Hän pitää meistä huolen.”
Ashok ja hänen vaimonsa ovat perheensä ainoat kristityt. Kun he käyvät miehen kotikylässä, uutta uskoa ihmetellään, mutta syrjintää he eivät ole kokeneet.
Nyt kylästä löytyy jo muutama muukin kristitty. Nepalissa kristinusko on yhä vähemmistöuskonto, johon kuuluu arviolta vain muutama prosentti maan väestöstä. Suurin uskonto on hindulaisuus, johon kuuluu yli 80 prosenttia nepalilaisista.
Suomalaisten isoveli
Noin 3,5 miljoonaa nepalilaista työskentelee tällä hetkellä siirtotyöläisinä, monet Lähi-idässä. Myös Ashok lähti urallaan kahdeksi vuodeksi Saudi-Arabiaan tienaamaan rahaa linja-auton kuljettajana. Siellä ajaminen tuntui helpolta Nepalin jälkeen: oli tienviittoja ja selkeät tiellä liikkumisen säännöt.
Ikävä kotimaahan jäi. Ashok palasi Kathmanduun ja alkoi kasvattaa kanoja sekä viljellä vihanneksia, koska alkuun palkkatöitä oli vaikea löytää.
Vuonna 2010 Ashok aloitti Suomen Lähetysseuralla, alkuun osa-aikaisena kuljettajana. Pian töitä riitti jo kokoaikaisesti, sekä Suomen Lähetysseuran Nepalin-toimiston työntekijöitä että sen paikallisen kumppanijärjestö Forward Lookingin työntekijöitä kuljettaen.
Suomalaisten kanssa Ashok on siis ehtinyt työskennellä pian jo 15 vuotta. Hän on Lähetysseuran Kathmandun toimiston vanhin ja pidetty työntekijä, jonka kyytiin astutaan mielellään. Leveästi hymyilevää Ashokia kutsutaankin toimistolla Ashok-daiksi, isoveljeksi.
Mikä on ollut parasta Lähetysseuralla työskentelyssä?
”Suomalaiset työtoverit, kuten Kirsti Kirjavainen ja Mia sekä Ben Westerling, puhuivat aina todella hyvää nepalia. Itse en englantia juuri puhu, joten se oli minulle helpotus. Oli hienoa päästä työskentelemään suomalaisten kanssa, jotka puhuvat niin hyvin kieltä”, Ashok kiittää. Hän työskentelee nepaliksi edelleen.
Jumissa hotellissa vierasjoukon kanssa
Ashokille on jäänyt eräs erityinen muisto työvuosistaan. Lähetysseuran Nepalin toimistolle saapui takavuosina joukko suomalaisvieraita, jotka vietiin käymään Itä-Nepaliin. Ashok oli tietysti kuskina. Matka ajoittui yhden Nepalin suurimman juhlapyhän, valonjuhla Tiharin aikaan.
”Paluumatkalla yövyimme eräässä majapaikassa syrjäseudulla. Hotellin omistaja antoi meille huoneet, mutta sen jälkeen hän katosi viettämään Tiharia ja lukitsi portit mennessään. Emme saaneet illalla edes ruokaa. Aamulla meidän oli tarkoitus lähteä kello viideltä ajamaan, mutta omistaja oli edelleen kateissa ja portti lukossa.”
Muutaman tunnin odottelun jälkeen omistaja saapui paikalle ja seurue pääsi viimein lähtemään matkaan. Suomalaisvieraat olivat tietenkin turhautuneita ja huolestuneitakin.
”Lähetysseuran työntekijä Elina Lind lohdutti vieraita, että ei ole hätää: tällaiset tilanteet kuuluvat elämään Nepalissa. Elina ymmärsi kulttuuriamme. Kyseessä oli tärkeä juhlapyhä, jota omistaja vietti perheensä kesken. Muistan, kuinka Elina rauhoitteli kaikkia tilanteessa.”
Kaikki päättyi hyvin, pientä viivästystä lukuun ottamatta. Suomalaisilta Ashok kertookin oppineensa täsmällisyyttä. Ashok on huomannut, että suomalaisten kanssa matkustaessa matkakumppanit saattavat olla aluksi hieman jännittyneitä ja seurata tiiviisti Ashokin ajoa. Aina jonkin ajan kuluessa he kuitenkin rentoutuvat ja nukahtavat kyytiin.
”Se kertoo, että he luottavat taitoihini.”
Paluu kotikylään isän luokse
Ashokin ensivuodet Lähetysseuralla olivat vaikeita. Tuolloin Nepalin tiet olivat yhä hyvin heikossa kunnossa. Auto jäi usein jumiin esimerkiksi maanvyörymien takia, eivätkä matkalaiset saapuneet kohteisiin sovitusti. Joskus loppumatka oli käveltävä.
Silti noin 40 vuoden ajovuoden aikana Ashok ei ole kertaakaan joutunut onnettomuuteen teillä. Se kertoo jotain miehen ammattitaidosta.
”Rukoilen Jumalalta, ettei onnettomuuksia tapahtuisi jatkossakaan.”
Pian on uuden elämänvaiheen aika. Ashok on jäämässä eläkkeelle. Hänen 83-vuotias isänsä asuu yksin kaukaisessa kotikylässä, jonne myös Ashok kaipaa.
Vielä vuoden hän toivoo pystyvänsä jatkamaan Lähetysseuralla. Hän tukee rahallisesti kolmen sukulaislapsen koulunkäyntiä ja haluaa auttaa heitä koulujen päättymiseen asti. Nepalin yhteisöllisessä kulttuurissa, jossa täysin ilmaista koulutusta tai sosiaaliturvaa ei juuri tunneta, perhe kantaa vastuuta – ei vaan ydinperheestä, vaan myös serkuista, tädeistä ja sedistä sekä heidän lapsistaan.
”Mutta kun eläköidyn, haluan palata kotikylään auttamaan isääni. Olen istuttanut sinne jo avokadopuiden taimia, kiiwiä, omenaa ja saksanpähkinää. Haaveenani on, että voin kasvattaa kylässä taimia ja tuoda ne myyntiin Kathmanduun.”
Ashok on Lähetysseuran toimistollakin tunnettu viherpeukalo. Hän pitää huolta toimiston upeista kukista, ja työmatkoilla hankekyliin ei ole tavatonta, että Ashok tuo takaisin mukanaan jonkun erikoisen kasvin taimen. Kotikyläänsä hän on istuttanut jo 250 taimea.
”Isä tulee olemaan iloinen, että poika palaa kotiin. Näin aion viettää loppuelämäni.”
Fakta: Ashok Kumar Lama
- 58-vuotias Lähetysseuran Kathmandun toimiston autokuski
- Työskennellyt Lähetysseuralla vuodesta 2010
- Syntyi pieneen kylään Dolakhan piirikuntaan, joka sijaitsee syrjäseudulla Kaakkois-Nepalissa, lähellä Tiibetin rajaa.
- Mitä syöt aamuisin? Juon aamuisin ensin vettä ja sitten käyn kävelyllä. Vasta sen jälkeen syön pienen aamiaisen: yleensä roti-leipää ja maissia. Juon mausteista maitoteetä.
- Mieluisin hengellinen laulusi? Pidän monista kristillisistä lauluista. En muista niiden nimiä, mutta pidän erityisesti eräästä laulusta, jossa sanotaan: ”Minä kuljen Kristuksen takana.”
Teksti ja kuvat: Mimosa Hedberg, viestinnän asiantuntija, Nepal
