Siirry suoraan sisältöön Siirry alapalkkiin

Mää ja muut

Kansainvälisyyskerhon matkassa

Kuuden kerran materiaali käytettävissä itsenäiseen työskentelyyn, tai ryhmänä sitten, kun se on mahdollista. Materiaali on suunnattu varhaisnuorisotyöhön.

Tervetuloa matkalle maailman eri kolkille!

Tarinat: Kiisi Isotalo

 

Työskentely itsekseen:

*Bisnu Maya, nepalilainen dalit-tyttö

(Videon pituus 2 min 43 s)

Bisnu Maya on nepalilainen dalit-tyttö. Nepalissa ihmiset jaetaan eri luokkiin eli kasteihin. Virallisesti kasteja ei enää ole, mutta silti niitä käytetään. Dalitit kuuluvat alimpaan luokkaan. Bisnu Mayan elämä on kuitenkin hyvällä mallilla, sillä hän pääsee kummituen ansiosta kouluun. Tutustu Bisnu Mayaan katsomalla video ja vastaamalla kysymyksiin.

 

  • Mikä kylän tyttöjen elämässä on muuttunut vuosien aikana?
  • Miten Bisnu Mayan elämä eroaa sinun elämästäsi?
  • Miten koulunkäynti on muuttanut tyttöjen elämää Nepalissa?

*Ganga, alakastinen tyttö, Nepal

(Videon pituus 1 min 23 s)

Käy vierailemassa Nepalissa, Gangan kodissa. Ganga on alakastinen tyttö. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset on jaettu yhteiskunnassa arvojärjestykseen. Alakastisena on mm. vaikea päästä kouluun.

 

Vastaa kysymyksiin:

  • Miten Gangan elämä eroaa omasta elämästäsi?
  • Millainen koti Gangalla on?
  • Mikä mahdollistaa Gangan kouluun pääsyn?
  • Mitä arvelet kouluun pääsystä seuraavan Gangan elämään?

*Tehtävä kiitollisuudesta

Tarvitset kirkkaan lasipurkin, ison kourallisen pestyjä kiviä ja peitevärit tai maaleja. Maalaa pieniä kiviä erivärisiksi. Mieti jokaiselle kivelle jokin hyvä asia elämässä, josta olet kiitollinen. Laita kuivat kivet purkkiin ja kerro jollekin, mitä kivet merkitsevät. Purkissa on helppo nähdä, kuinka paljon on hyviä ja tärkeitä asioita elämässä.

Työskentely sitten, kun taas voi kokoontua ryhmissä:

*Järistys

Tarvitaan liimatikkuja ja pöytä. Jaetaan ryhmä pareihin, joiden tehtävän on yhteistyössä kukin yhtä sormea käyttäen rakentaa tikuista tornia. Pari voi siis käyttää yhteensä kahta sormea. Kun tornit ovat hyvässä vaiheessa, ohjaaja tulee ja tärisyttää yllättäen pöytää, jolloin tornit hajoavat. Jutellaan siitä, mitä maanjäristys oikeassa elämässä tarkoittaa. Miltä tuntuisi, kun tulisi kotiin ja kotia ei enää olisi?

Kaikki koossa

Ansa ja Eelis istuivat Lapasen mummon tuvan portailla. Oli syyskuun alku. Puissa näkyi jo syksyn värejä. Lapasen mummo oli koko kylän kuuluisuus. Hän oli tehnyt ikänsä lähetystyötä ja aina kotimaan lomilla käynyt kertomassa työstään ja elämästään kouluissa, päiväkodeissa ja monessa muussa paikassa. Siksi hänet ja hänen mökkinsä, joka oli pienen mäen päällä, tiesivät kaikki. Lapasen mummo oli oikealta nimeltään Alli. Sitä ei käyttänyt kukaan, vaan aina hän oli ollut Lapsasen mummo ja oli edelleen, vaikka hänen kuolemastaan oli jo muutamia vuosia. Alli oli jättänyt tupansa perinnöksi seurakunnan lapsille ja nuorille ja nyt se toimi mm. kerholaisten toimitilana. Tupa oli pieni. Siinä oli vain tupa ja kammari. Tuvassa oli pirtinpöytä ja sen ympärillä oli mukava puuhailla. Kammarissa oli vain patjoja ja tyynyjä. Ne saatiin myös pinoon seinän viereen ja silloin siellä oli mukava leikkiä erilaisia leikkejä. Ansa ja Eelis olivat kerhonohjaajia ja tänään heillä oli jännittävä hetki edessä. He aloittaisivat uuden kerhon, josta olivat vastuussa ja nyt he odottivat kerholaisia. Aurinko lämmitti ja portailla oli hyvä istua.

  • Mitäs sitten, jos kerhoon ei tule ketään, sanoi Ansa.
  • No, me tehdään uusi ilmoitus ja viedään kouluille ja yritetään saada lehteen puffi.
  • Mikä?
  • Se on sellainen ennakko ilmoitus tai juttu, jossa vähän mainostetaan tulevaa, selitti Eelis.
  • Ei tarvii, sanoi Ansa.
  • Miten niin?
  • No katos tonne mäkeen, sanoi Ansa.

Eelis katsoi. Ei tarvittu puffia. Mäkeä ylös kiipesi lauma lapsia. Osa käveli ja osa talutti pyöriä. Heitä oli yhteensä kahdeksan. Kun kerho sitten alkoi, niin mukaan ilmestyi vielä neljä uutta. Heitä istui siis yhteensä 14 vetäjät mukaan luettuna pöydän ympärillä.

  • Tervetuloa! sanoi Ansa.
  • Mukavaa, että tulitte, jatkoi Eelis.
  • Meidän on tarkoitus kokoontua yhteensä kuusi kertaa. Kerhon nimi on Mää ja muut. Se tulee siitä, että maailma on täynnä teidän ikäisiänne lapsia ja meidän ajatus oli, että tutustuisimme vähän heidän elämäänsä tämän kerhon puitteissa. Miltä kuulostaa?
  • Mihin maihin me tutustutaan? kysyi Edith.
  • Se on salaisuus. Ajattelimme, että se olisi yllätys joka kerta.
  • Joko me tänään tutustutaan johonkin maahan? kysyi Atte.
  • Joo, aloitellaan kyllä, vastasi Eelis. Mennään tuonne kammarin puolelle. Ottakaa jokainen yksi tyyny per heppu. Käykää lattialle rinkiin ja menkää pitkällenne niin, että varpaat osoittavat keskustaa. Pistäkää tyynyt pään alle ja rauhoittukaa.
  • Siis mitä piti tehdä? kysyi Atte silmät ymmyrkäisinä. Mä unohdin jo.
  • Sori, totesi Eelis, taisi tulla liian monta ohjetta kerralla. Noh, mennään siis tuonne kammariin ja ottakaa jokainen itsellenne tyyny.

Tuolit kolisivat, mutta Eeliksen ohjeiden mukaan oli sakki pian pitkällään kammarin lattialla ringissä, tyynyt pään alla ja varpaat kohti keskustaa.

  • Laittakaa vielä silmät kiinni, pyysi Ansa.

Pienen tönimisen ja hihittelyn jälkeen kammarissa oli ihan hiljaista. Korviin kantautui hiljaista musiikkia, joka ei kuulostanut tutulta. Aino alkoi kertoa.

Kaukana täältä, vuoren rinteellä on pieni talo. Siinä on vain kaksi huonetta ja toisen huoneen keskellä on tulisija, missä valmistetaan ruokaa. Talossa asuu perhe, johon kuuluu isä, äiti ja 9-vuotias Una. Isä on kotona harvoin, sillä hän on töissä kaukana kotoa. Unan äiti on ollut pitkään sairaana. Una tekee töitä sekä kotona että lähellä olevassa isossa talossa, jossa hän siivoaa. Unan elämä on aika erilaista kuin meidän täällä. Unalla on haave. Hän haluaisi kouluun. Jos hän osaisi lukea, laskea ja kirjoittaa, niin hänestä voisi tulla isona sairaanhoitaja. Sellainen, joka kiertäisi pienissä kylissä ja auttaisi ihmisiä, joilla on pitkä matka lähimpään lääkäriin tai sairaalaan.

Sinä aamuna Una heräsi samaan aikaan kuin aina ja puristi silmänsä tiukemmin kiinni. Maa tärisi hänen allaan. Kattilat kilisivät ja tulisijan ympärillä olevat kivet irtosivat ja poukkoilivat sinne tänne. Una etsi pimeässä vaatteitaan ja yritti pukea niitä päälleen.  Se kävi hitaasti ja vaivalloisesti. Pukeuduttuaan hän hiipi äidin viereen ja äiti otti hänet kainaloonsa. Yhdessä he kävelivät kodista ulos. Juuri nyt ei voinut tehdä mitään. Oli vain odotettava, että tärinä loppuisi. Maanjäristykset olivat heille tuttuja. Tämä onneksi tuntui sellaiselta pieneltä. Mutta olivat he kokeneet sellaisenkin, että koko kylän talot romahtivat ja oli aloitettava ihan alusta, kun jäljelle ei jäänyt juuri mitään.

Kuului kukon karhea kiekaisu. Unaa ja äitiä hymyilytti. Kukko se kiekui ajallaan. Se ei kai ollut huomannut koko järistystä. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta naapurin Alawan kukko piti huolen siitä, että koko kylä heräsi. Una epäili, että kukko oli joskus hotkinut ruokansa ja sen seurauksena siemen oli jäänyt sen kurkkuun kiinni. Kukolla ei nimittäin ollut mikään tavallinen ääni, vaan se rahisi kuin vanha mies.

Tärinä loppui ja alkoi kuulua ääniä. Koko kylä oli hereillä. Oli aika lähteä töihin. Suurin osa heistä oli töissä kylän lähellä olevassa isossa talossa. Lähtiessään Una huomasi, että ämpäri oli tyhjä. Äiti ei voisi vettä hakea, se piti siis vielä hoitaa ennen lähtöä. Ei muuta kuin ämpäri käteen ja juoksuksi. Una juoksi kovaa vauhtia mäkeä alas ja siinä samassa hänen jalkansa osui johonkin liukkaaseen. Una kaatui pepulleen ja valui alaspäin, tömähtäen lopulta johonkin pehmeään.

  • Auts, sanoi se pehmeä, joka kääntyessään paljastui naapurin Alawaksi. Kylläpäs tärisytti.
  • Niinpä. Ei olisi pitänyt juosta, mutta unohdin hakea eilen vettä ja nyt tuli kiire.
  • Ei se haittaa, ei tässä käynyt kuinkaan, sanoi Alawa. Ja kuule, lähde sinä töihin, niin minä vien veden äidillesi. Minulla on hyvin tässä aikaa.
  • Niinkö, kysyi Una hämmentyneenä.
  • Siksihän naapurit ja ystävät ovat, että auttavat toisiaan.
  • Niin, tosiaan. Kiitos. Jos minä sitten tästä menen, kun sinä…
  • Mene jo. Mene rauhassa. Hyvää tätä päivää, huikkasi Alawa Unan perään, kun tästä näkyi enää musta letti, joka roikkui hänen selässään.

Päivä oli Unalle raskas. Maanjäristys, vaikka pieni olikin, oli sekoittanut paikat isolla talolla ja koko päivä oli mennyt paikkojen kuntoon laittoon. Aurinko oli painunut jo mailleen, kun Una tuli kotiin. Hän säikähti. Ovesta näkyi, että joku oli laittanut nuotioon tulen ja sisältä leijui herkullinen ruuan tuoksu.  Kun Una astui ovesta sisään, oli sisällä äidin lisäksi aivan vieraan näköinen ihminen. Nainen, jolla oli aivan valkoinen tukka ja niin siniset silmät, että ne tuntuivat Unasta ihan häikäiseviltä.  Arasti Una astui sisään ja tervehti hiljaa tulijaa.

  • Älä säikähdä, minä olen Henni. Olen tullut auttamaan teitä ja minulla on sinulle iloisia uutisia.
  • Niinkö? kysyi Una arasti.
  • Niin. Muistatko, kun edellisessä maanjäristyksessä teidän koulunne romahti, eikä ole ollut rahaa rakentaa uutta.
  • Muistan. Nyt ei ole ollut koulua vähään aikaan ja minun kohdaltani se loppuu muutenkin, kun sitä on vain kolmanteen luokkaan ja minä olen kohta käynyt sen.
  • Nyt siihen tulee muutos, sanoi Henni.
  • Mikä?
  • Me olemme saaneet rahaa, jotta tänne voidaan rakentaa uusi koulu ja uusi kaivo ja sinäkin saat käydä koulua vielä kolme vuotta lisää.

Una hyppäsi riemusta kiljuen äidin kaulaan ja kun hän oli rauhoittunut, hän katsoi vielä uudestaan Henniä ja kysy:

  • Onko tämä varmasti totta?
  • On se, sanoi Henni hymyillen.

Ja siitä hymystä Una tiesi, että se oli totta. Hänen unelmansa tulla sairaanhoitajaksi ja tehdä töitä samanlaisissa pienissä kylissä, missä hän itse asui, tuli askeleen verran lähemmäksi.

Kertomus loppui, mutta kammarissa oli silti vielä hiljaista.

  • Sillä Unalla oli ihan erilainen elämä kuin meillä, totesi Atte.
  • Ajattele, jos sunkin pitäisi mennä joka aamu töihin, etkä saisi käydä koulua, totesi siihen Edith.
  • Niinpä. Hassua, että meillä on vain yhden kirjaimen ero nimissä, sanoi Unna.
  • Joo ja musta tuntuu, etten mä vähään aikaan valita, että en jaksa mennä kouluun, sanoi Riku.
  • Just ni, sanoivat Atte ja Unna yhtä aikaa ja hymyilivät.

Toisinaan toisten elämästä kuuleminen saa ymmärtämään kuin monet asiat ovat omassa elämässä hyvin.  He tekivät yhdessä lehtiä seinällä olevaan puunrunkoon. Lehtiin kirjoitettiin asioita, jotka heidän elämässään olivat hyvin ja mistä he iloitsivat. Puu oli värikäs ja täynnä lehtiä. He totesivat sitä katsellessaan, että asioita oli paljon enemmän kuin he olisivat osanneet kuvitellakaan.

Unan tarina sai heidät toisenlaisiin puuhiin. Yhdessä tutkittiin, millaista elämä oli Nepalissa, missä Una asui. Heille selvisi, että tarinan Henni oli työssä Suomen Lähetysseurassa ja mitä kaikkea sen työntekijät siellä tekivät. Miten työssä oli haasteita, mutta myös unelmien ja haaveiden toteutumista. Eikä sitä työtä tarvinnut tehdä yksin. Oli työtovereita, oli kotimaassa esirukoilijoita ja ihmisiä, jotka keräsivät omalla työllään rahaa heille. Ja mikä tärkeintä oli Jumala, joka piti huolta, kun häneltä pyysi sitä ja sai luottaa siihen, että hänen työssään ja hänen huolenpidossaan oli turvassa.

 

Työskentely itsekseen:

*’Etiopialaisen kummilapsen tarina

Tarinassa senegalilainen Nuru pääsi kummilapseksi. Seuraavalla videolla pääset katsomaan, mitä kummilapsena oleminen merkitsee Etiopiassa. Katso video ja vastaa kysymyksiin.

Kaksi päivää (kesto 3:34)

 

  • Mitä samoja tarpeita kaikilla maailman lapsilla on?
  • Mitä kaikkea voit tehdä kummiesi kanssa?
  • Mitä toivot kummeiltasi?
  • Mitä kummilapsityön kautta kummit merkitsevät lapsille maailmalla?

*Kirjoita kirje tai kortti

Kirjoita kirje tai kortti kummeillesi tai muille sinulle tärkeille aikuisille ja lähetä se.

*Sarjakuva tai kuva

Tee sarjakuva tai yksi isompi kuva siitä, miten sinä voit auttaa lähellä olevia ihmisiä omassa arjessasi.

Työskentely sitten, kun taas voi kokoontua ryhmissä:

*Pullonkeräys

Kysykää kodeissanne, saatteko viedä tyhjät pullot kauppaan ja laittaa rahat lähetystyölle (tiedot löytyvät sivulta suomenlahetysseura.fi) tai erityisesti kummilapselle, jos sellainen on.

*Näytelmä

Tehkää näytelmä siitä, miten voitte auttaa lähellä olevia ihmisiä omassa arjessa.

Kummilapsi

Lapasen mummon pihalla kävi kuhina. Kerholaiset olivat tulleet ajoissa, mutta ohjaajia ei näkynyt missään.

  • Mitäs jos ne ei tulekaan, sanoi Atte.
  • No, sitten me pidetään kerho ite, totesi Unna.
  • Ai miten? kysyi Edith.
  • No, istutaan piiriin tohon nurmikolle ja lauletaan joku virsi ja luetaan vaikka Isä meidän- rukous.

Kyllä se hartaudesta kelpaa.

  • Joo, kyllä mä ton tiedän, eikä aina tarvi olla jotain tarinaa tai puhetta. Mutta mitä me sitten tehdään?
  • No, mietitään vaikka, että mitä me tiedetään lähetystyöstä ja jokainen voi…
  • Ei tarvii, sanoi Atte. Kattokaa tonne mäen alle.

Katseet kääntyivät ja mäen alla näkyi Ansa ja Eelis, jotka polkivat hurjaa vauhtia pyörillään mäkeä ylös.

  • Anteeksi, totesi Ansa. Tuli vähän kiire.
  • Ette, te oo myöhässä. Kello on vasta viittä vaille. Me oltiin ajoissa, totesi Atte.
  • No hyvä. Eiköhän mennä sisälle, totesi Eelis.

Pian olivat kengät kasassa eteisessä ja jengi istumassa tyynyillä kammarissa. Kun päiväkirja oli täytetty, niin katseet kääntyivät Ansaan.

  • Kerrotko sä taas jonkun tarina? Kerrothan, pyysi Edith.
  • Joo, tänään onkin vuorossa vähän kummijuttuja, vastasi Ansa.
  • Kummitusjuttuja! kiljaisi Atte. Miten ne liittyy näihin asioihin.
  • Ei, kun kummijuttuja. Käykääs nyt siihen selällenne ja varpaat keskustaan päin, niin mä pääse alkuun.

Eikä muuta tarvittu. Tyynyt sujahtivat päiden alle ja varpaat keskustaa päin ja pian kammarista kuului vain Ainon ääni ja kertomus, jossa…

Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta. Missään ei näkynyt edes pilvenhattaraa. Oli lämmin, oikeastaan kuuma, mutta mereltä käyvä tuuli helpotti oloa. Lapset istuivat rannalla ja heidän ympärillään oli aurinkovarjoja, joiden suojaa sai halutessaan mennä.

  • Joko saa mennä uimaan, kysyi Nuru.
  • Toki, minä tulen vahtimaan ja muistakaa, ettei saa mennä liian kauas. Tuuli nostattaa aaltoja ja ne voivat viedä sinut mennessään niin kauas, ettet jaksa uida rantaan, totesi Teija.
  • Tiedän, sanoi Nuru, mutta minä onneksi olen loistava uimari.

Pian lapset olivat rannassa kuka uimassa, kuka leikkimässä ja jokunen rakentamassa hiekkalinnoja. Nuru meni uimaan ja sai kaverikseen Onnin. He olivat hauskannäköinen pari. Onni valkoisilla hiuksillaan ja maidon vaalealla ihollaan sekä Nuru, mustalla kiharalla tukallaan ja kauniin ruskealla ihollaan.

  • Musta on ihan epäreilua, että sulla on ton värinen iho, sanoi Onni.
  • Miten niin? kysyi Nuru.
  • No, kun mun pitää laittaa aina pullo kaupalla kaiken maailman rasvoja, että kestän auringossa. Sä voit vaan mennä, eikä sun iho pala.
  • Totta, totesi Nuru, mutta en mäkään voi olla auringossa ihan kuinka kauan vaan.
  • Tää on oikeastaan aika hienoa, vai mitä? kysyi Onni.
  • Mikä?
  • No, se, että ollaan erilaisia. Ajattele, jos me kaikki oltaisiin samanlaisia, niin mistä meidät sitten erottaisi, selitti Onni.
  • Niin kuin eilenkin, totesi Nuru, kun oltiin siellä ikkunan takana.

Ja molemmat pojat purskahtivat nauruun.

Edellisenä iltana he olivat olleet pelaamassa jalkapalloa pimeään tuloon asti. Tullessaan takaisin, he olivat nähneet Teijan toimistossa, jossa oli valot ja verhot auki. He menivät yhdessä ikkunan taa ja Onni oli koputtanut ikkunaan. Teija tervehti iloisesti ja oli sitten kysynyt Onnilta, että missä Nuru oli. Nuru oli nauranut vieressä ja todennut, että tässä. Teija oli purskahtanut nauruun ja todennut, että loistavasti piilouduttu, sillä hän ei ollut nähnyt Nurua. Naurua oli riittänyt niin paljon, että joku oli jo tullut ovelle kysymään, että oliko heillä jokin hätä. No, ei ollut, jos ei nauruun kuolemista laskettu sellaiseksi.

Pojat juoksivat veteen ja roiskivat vettä toistensa päälle. Vesisotaan liittyi monta muutakin lasta ja pian Teijakin oli vaarassa kastua. Roiskuttelun keskellä Onni ei huomannut, että ajautui koko ajan kauemmas rannasta. Ja silloin tuli aalto, vähän isompi kuin aikaisemmat. Onni ei nähnyt sitä ja se tempaisi hänet mukaansa. Aalto painoi Onnin pinnan alle ja Onni ei nähnyt veden alla mitään. Sitten hän tunsi, kuin joku tarttui hänen käteensä kiinni ja veti. Mustekala, ehti Onni ajatella ja yritti riuhtaista kätensä irti. Silloin hän tunsi, että hänen toiseenkin käteen tartuttiin ja pian hänen päänsä oli pinnalla. Toisella puolella oli Teija ja toisella Nuru. Yhteisvoimin he pääsivät rannalle ja pian he istuivat hiekalla rintarinnan huohottaen. Muut kerääntyivät heidän ympärilleen.

  • Olipas onni, sai Teija sanottua.
  • Mitä? kysyi Onni.
  • Niin tuplasti, sanoi Teija.
  • Mitä? kysyi Onni.
  • Siis tuplasti onni. Sinä Nuru, kun tulit apuun ja onni, että huomasin aallon ja ehdin jo lähteä valmiiksi liikkeelle.
  • Ja kolmas onni on Jumala, totesi Nuru.
  • Mitä? sanoi Onni.
  • No, kun mä ehdin rukoilla, että auta, kun aalto vei sut, sanoi Nuru.
  • Mitä?
  • No, Jumalaa tietty, sanoi Nuru ja hymyili. Onko sulla enää muita sanoja?
  • Mitä, kysyi Onni.

Sillä seurauksella, että kaikkia hymyilytti. Ilo, se näkyi kaikkien kasvoilta. Ilo, että ystävät olivat lähellä ja ilo, että Jumala oli taas kerran kuullut rukouksen ja auttanut.

Nuru ja Onni jatkoivat uimista, mutta nyt vähän varovaisimpina ja Teija entistä valppaampana.

Nuru ja Onni olivat tunteneet jo toisensa muutaman vuoden. Onnin vanhemmat olivat lähetystyössä Senegalissa ja Nuru taas oli päässyt mukaan kummiohjelmaan. Se takasi, että hän sai käydä koulua ja hän sai siihen rahallista tukea. Niillä rahoilla ostettiin hänen koulupukunsa, kirjansa ja kaikki muukin mitä hän tarvitsi. Se oli parasta mitä hän tiesi. Ja vielä kaiken muun lisäksi, koska hän asui lähellä Onnia ja Onni oli hänen ystävänsä, oli hän päässyt mukaan perheleirille, jolla he juuri parhaimmillaan olivat. Elämä maistui hyvältä juuri nyt.

  • Joko se loppui, kysyi Atte.
  • Joo, tällä kertaa, vastasi Ansa.
  • Höh, mä olisin vielä kuunnellut, totesi Atte, vaikka tätä äiti ei kyllä ikinä uskoisi.
  • Miten niin? kysyi Edith.
  • No, kun se sanoo aina, että mä en pysy hetkeäkään paikallani. Enkä enää nyt pysykään, mitä tehdään seuraavaksi, jos kerran tarina oli tässä.
  • No, me ajateltiin, että…

Ja pian he olivat jo työn touhussa. Lattialla olevaan kartonkiin oli kirjoitettu Jeesuksen sanat… sen mitä olette tehneet yhdelle näistä pienemmistä, olette tehneet minulle. Eelis jakoi heidät kolmeen ryhmään ja jokainen sai tehdä pienen näytelmän siitä, että miten voisi olla auttamassa lähellä olevia ihmisiä. Millaisia niistä sitten tuli? Sen saat keksiä ihan itse tai vaikka kokeilla, sillä yhdessä tekeminen on hauskaa, niin kuin varmasti tiedät.

 

Työskentely itsekseen:

*Katso musiikkivideo Kellon ympäri (kesto 3:18)

 

Ilta-kohdassa lauletaan ”Hyvää yötä, Jeesus myötä, jääköön enkeli suojelemaan.” Mitä asioita voisit rukoilla eri puolilla maailmaa olevien lasten puolesta?

*Tiedä tai arvaa

Taiwanissa puhutaan mandariinikiinaa. Kiinan kielelle on tyypillistä, että useimmat sanat ovat pienemmistä sanoista muodostettuja yhdyssanoja. Esimerkkejä: ravintola (kirjaimellisesti: ruokahalli)

Seuraavassa leikkimielinen tietokilpailu. Oikeat vastaukset löydät tarinan jälkeen.

  1. Juna
  2. a) montavaunua
  3. b) tulikärry
  4. c) pitkäletka
  1. Orava
  2. a) koivukiipeilijä
  3. b) kuusikärppä
  4. c) mäntyhiiri
  1. Delfiini
  2. a) meriporsas
  3. b) hyppiväeläin
  4. c) lentäväkala
  1. Aviopuoliso
  2. a) ihanaihminen
  3. b) rakkaushenkilö
  4. c) kaikkeintärkein
  1. Tietokone
  2. a) sähkökone
  3. b) sähkölaatikko
  4. c) sähköaivo
  1. Viikko
  2. a) tähtijakso
  3. b) montapäivää
  4. c) viisikymmentäkaksi
  1. Jumala
  2. a) maan yläpuolella
  3. b) keisarin yläpuolella
  4. c) kaiken yläpuolella
  5. Kompassi
  6. a) etelää osoittava neula
  7. b) suuntahyrrä
  8. c) kulkijanapu

Työskentely sitten, kun taas voi kokoontua ryhmissä:

*Kiinalainen hippa

Leikitään kuten tavallista hippaa. Leikkijän, joka jää hipaksi, on pidettävä kättään siinä mihin hippa häntä kosketti, kunnes saa jonkun toisen kiinni. Hippa tietenkin yrittää koskettaa mahdollisimman hankalaan paikkaan kuten nilkkaan.

Läpäläpä

Lapasen mummon piipusta nousi savu. Mitä ihmettä? Sillä Edith ja Atte tiesivät, ettei uunin saanut laittaa tulta, ellei joku aikuinen ollut paikalla. Tämä siis tarkoitti sitä, että kerhossa olisi tänään vieras. Loppumatka menikin sitten juosten. Avatessaan oven, he huomasivat, että kaikki muut istuivat jo pöydän ympärillä ja pöydän päässä seisoi vieras nainen.

  • Anteeksi, että ollaan myöhässä, puuskutti Atte.
  • Ei haitta, sanoi nainen, minä taisin aloittaa vähän etuajassa. Tulkaa vaan istumaan, niin aloitellaan. Minun nimeni on Saara ja olen töissä Suomen Lähetysseurassa. Me asumme Taiwanilla ja ihan aluksi ajattelin kertoa teille erään tarinan. Se kertoo tytöstä Mo-Li.
  • Eikö me mennä kammariin, keskeytti Atte.
  • Anteeksi, sanoi Saara.
  • Ei siinä ole mitään anteeksi pyydettävää, totesi Atte. Meillä on tapana, että kun me kuunnellaan tarinoita, niin me maataan tuolla kammarin lattialla tyynyt pään alla ja varpaat keskustaan. Siinä on hyvä olla ja nyt uunissa on tuli, se olisi vielä hauskempaa. Ja anteeksi.
  • Mistä? kysyi Saara.
  • No, kun minä keskeytin, sanoi Atte.
  • Saat, sanoi Saara ja mennään vaan tuonne kammariin. Teidän perinne kuulostaa todella hyvältä.

Niin se kuulosti Ansasta ja Eeliksestäkin, että kahdesta kerrasta oli jo tullut perinne. Mutta niin usein hyville asioille kävi. Jo muutama kerran jälkeen niitä kaipasi ja odotti.

Kun tyynyt olivat pään alla ja varpaat kohti keskustaa Saara aloitti tarinan.

Mo-Li on 10-vuotias tyttö, joka asuu Taiwanilla. Hän asuu yhdessä äitinsä kanssa. Isänsä Li-Liangin hän on vain nähnyt valokuvassa, sillä hänen isänsä on vankilassa. Hän joutui sinne silloin, kun Mo-Li oli ihan pieni. Isä olisi halunnut, että asiat olisivat paremmin ja varasti. Kyllä hän tiesi jo niin tehdessään, ettei saisi, mutta houkutus oli ollut liian suuri. Isä jäi kiinni varkaudesta ja niin hän joutui vankilaan 12 -vuodeksi.  Mo-Listä tuntui joskus, että aika kului aivan liian hitaasti, eikä hän jaksaisi odottaa, että isä pääsisi pois. Toisinaan oli niin paljon tekemistä, että se unohtui. Mo-Lin äiti sai uuden työn. Se oli suomalaisella kirkon toimistolla, siellä missä minä ja mieheni ollaan töissä. Hänen tehtävänään oli auttaa kaikessa mahdollisessa, kun me tulimme töihin. Suomalainen kulttuuri on erilaista ja lisäksi arjessa oli monta muutakin asiaa, jossa tarvittiin paikallisten apua. Toisinaan Mo-Li tuli äitinsä mukana töihin ja niin minä tutustuin heihin. Mo-Li ja hänen äitinsä tutustuivat myös meidän lapsiin ja erityisesti Jennistä ja Mo-Listä on tullut hyvät ystävät keskenään. Erityisesti Mo-Li on iloinen siitä, että hän on päässyt Jennin kanssa samaan kouluun.

Eräänä aamuna Mo-Li odotti koulun portailla, kun Jenni tuli isänsä kanssa kouluun. Mo-Litä jännitti. Oli Paavon, mieheni ja Jennin isän vuoro kertoa luokassa, mitä hän teki työkseen. Mo-Li sanoi myöhemmin, että hänestä tuntui, että Paavo oli vähän hänenkin isänsä ja se tuntui meistä kaikista mukavalta, erityisesti Paavosta.

Luokassa joku kysyi, että miksi Paavosta oli tullut pappi. Paavo kertoi, että kun hän oli suunnilleen saman ikäinen kuin luokan oppilaat, oli hänen vaarinsa kuollut. Hautausmaa oli hänen kotinsa vieressä. Hautajaisten jälkeisenä päivänä hän oli istunut vaarin hautakummun vieressä ja itkenyt. Oli ollut ihan kauhea ikävä vaaria. Silloin paikalle oli tullut sama pappi, joka oli siunannut vaarin edellisenä päivänä. Hän oli pysähtynyt Paavon nähdessään ja istunut tämän viereen nurmikolle. Hän oli ollut pitkään ihan hiljaa. Siinä he olivat istuneet niin kauan, että Paavon kyyneleet olivat loppuneet.

  • Onko sinulla ikävä, oli pappi kysynyt.
  • On, sanoi Paavo.
  • Mitä erityisesti? kysyi pappi.
  • Kalaretkiä ja iltasatuja ja iltarukousta, vastasi Paavo.
  • Iltarukousta? kysyi pappi.
  • Niin, kun vaari opetti sen minulle ja me luettiin se aina yhdessä ja sitten vaari laittoi käden minun pääni päälle ja siunasi minut.
  • Ymmärrän. Tiesitkö, että se on aarre, joka sinulla on läpi elämän, sanoi pappi.
  • Miten niin? Paavo kysyi.
  • Sinä voit edelleen rukoilla sen rukouksen iltaisin ja vaarin siunaus kulkee mukanasi. Siunauksessa vaari pyysi taivaan Isältä juuri sinulle sopivaa hyvää. Se ei häviä, eikä taivaan Isä unohda sitä, vastasi pappi.

Sanoista tuli minulle hyvä mieli. Ikävä oli edelleen, mutta aina kun laitoin kädet ristiin ja rukoilin vaarin opettaman rukouksen, tuli minulle turvallinen olo. Vaari oli halunnut minun ymmärtävän, että hänen lisäkseen myös taivaan Isä pitää minusta huolta. Viisas vaari ja se rukous kantaa minua edelleen. Minä tykkäsin siitä, että pappi pysähtyi minun viereeni ja että hänellä oli aikaa jutella minun kanssani minulle tärkeistä asioista. Sen jälkeen huomasin usein ajattelevani, että minäkin haluaisin tehdä sellaista työtä ja kun sen aika tuli, minä valitsin papin ammatin, enkä ole katunut.

Kun Mo-Li oli meillä seuraavan kerran kylässä, niin me istuimme syömässä. Yhtäkkiä Paavo purskahti nauruun. Me muut katsoimme häntä ihmeissämme.

  • Saanko kertoa Mo-Lille, kun sinä pyysit minua kerran leikkimään jumalanpalvelusta, kysyi Paavo Jenniltä.
  • Saat, sanoi Jenni ja purskahti hänkin nauruun.
  • Kun Jenni oli pieni, niin hän pyysi kerran minua leikkimään jumalanpalvelusta. Hän sanoi minulle, että minun pitää istua rappusille ja että hän on pappi. Minä tein niin. Sitten hän sanoi, että lauletaan virsi ja niin me lauloimme virren Jumalan kämmenellä. Sen jälkeen Jenni otti käteensä kirjan, selasi sen sivuja ja sanoi, sitten pappi sanoo läpä läpä läpä läpä läpä läpä läpä lää, lauletaan virsi. Minä istuin rappusilla ja hymyilin ja ymmärsin, että lapsen on kovin vaikea ymmärtää, mitä pappi tekee.
  • Hassua, sanoi Mo-Li. Niin sitä onkin, kun sinä teet niin paljon kaikenlaista. Minä uskon, että sinä teet kuitenkin paljon tärkeitä asioita. Sinulla on aikaa jutella tärkeistä asioista ja sinä autat ihmisiä, kun heillä on murheita. Sinä opetat, ettei murheiden kanssa tarvitse olla yksin, vaan meillä on toinen toisemme ja Jumala, joka pitää meistä huolta. Ja sinä olet matkustanut tosi kauas kotoa, että voit kertoa siitä myös meille, jotka emme ole tietäneet siitä mitään.
  • Totta, sanoi Paavo. Ja tiedätkö, että tässä on parata se, että minä saan tehdä tätä paikallisten kanssa, sinun äitisi ja monen muun. Sinä olet ymmärtänyt todella paljon. Niin on Jennikin, kun on kasvanut isommaksi. Silloin kun tämä tapahtui, hän oli vasta 3-vuotias.

Ja tiedättekö, että minä tutustuin viime keväänä Mo-Lin isään, sillä minun työhöni kuuluu käydä vankiloissa opettamassa Raamattua yhdessä Kangin ja Hu’n kanssa, jotka ovat taiwanilaisia. Li-Liang on minun innokkain oppilaani. Minusta tuntuu kyllä, että taivaan Isä pitää tästä perheestä erityistä huolta.

Kun Saara oli lopettanut kertomuksensa, oli kammarissa hetken aikaa ihan hiljaista.

  • Kuule, aloitti Edith, mikä siellä on kaikkein vaikeinta, kun on töissä kaukana kotoa?
  • Hyvä kysymys. Aluksi uuden kielen opetteleminen ja samalla myös se, että siellä monet asiat tehdään niin eri tavoin. On tärkeää oppia kunnioittamaan toisen kulttuuria. Sama asia se on täällä meilläkin.
  • Miten niin, kysyi Atte?
  • Eri perheillä on erilaisia tapoja ja niitä pitää oppia kunnioittamaan. Samoin meillä täällä asuu eri kulttuureista tulleita ihmisiä ja he tuovat tullessaan omia tapojaan. On tärkeää tutustua, jotta oppii ymmärtämään ja kunnioittamaan toista.

Ja siitä se lähti, sen päivän puuhat. Tutustuttiin taiwanilaisiin tapoihin. Mietittiin omia. Juteltiin erilaisuudesta ja erityisesti toisen kunnioittamisesta. Kun sinä päivänä lopuksi luettiin Herran siunaus yhteen ääneen, se tuntui jotenkin erityisen hyvältä. Sillä siinähän pyydettiin taivaan Isältä sitä hyvää, mikä juuri jokaiselle oli tarpeellista. Se oli jokaisen kohdalla erilaista ja hyvä niin.

Oikeat vastaukset tietokilpailuun:

1B  2C  3A  4B  5C  6A  7B  8A

 

Työskentely itsekseen:

*Katso Hänen valtakunnassaan -musiikkivideo (kesto 3:17)

 

  • Oletko osallistunut johonkin toimintaan seurakunnassa, esim. kerho, pyhäkoulu tai leiri?
  • Mitä seurakunta merkitsee sinulle?
  • Mitä seurakunta voi merkitä senegalilaiselle?
  • Mikä on lähetystyön ja koko kirkon viesti?

*Yhteinen maailma -kuvakorttitehtävä lähetystyöstä

Lataa kuvakorttitehtävä:

https://felm.suomenlahetysseura.fi/wp-content/uploads/2020/03/yhteinen-maailma-kuvakorttitehtava.pdf

*Ystävyyden talo

Piirrä A3 kokoiselle paperille/kartongille/tapetille talon ääriviivat.

Talossa on kivijalka, seinä, ovi, ikkuna, katto ja savupiippu.

Mieti, mitä kaikkea tarvitaan, että ystävyyden talossa on hyvä olla kavereiden kanssa.

Kivijalka: Mikä on ystävyyden tärkein asia?

Seinä: Mikä auttaa ystävyyttä pysymään?

Katto: Mikä suojaa ystävyyttä?

Savupiippu: Miten ystävän kanssa selviää, kun on erimieltä tai tulee riitoja? Mitä silloin tarvitaan?

Ovi: Mitä uusia asioita voi oppia ystävän kanssa?

Ikkuna: Miten ystävän kanssa voi tuulettaa asioita?

Sanoja voivat olla esim. kunnioitus, auttaminen, yhdessä tekeminen jne.

Työskentely sitten, kun taas voi kokoontua ryhmissä:

*Kaikki kuvassa

Tehdään kuva, johon kaikki ryhmän jäsenet osallistuvat. Ohjaaja antaa ohjeen, että mene kuvaan vasta sitten, kun edellinen on kertonut mitä kuvassa esittää. Ei ole kiire. Hiljaa hyvä tulee. Ohjaaja antaa kuvalle teeman. Esim. auto jumissa. Yksi kerrallaan ryhmän jäsenet menevät keskelle ja kertovat, mitä he esittävät kuvassa. Ei ole olemassa vääriä vaihtoehtoja. Kuva on valmis, kun kaikki ovat mukana.

Tulvaa

”Ystävyys on yhteistä työtä, kumpikin antaa ja saa, ystävyys on yhteistä työtä, Jumalan antamaa…” laulu raikui niin, että Lapasen mummon mökin seinät tuntuivat pullistuvan.

Oli Mää ja muut kerhon viikoittaisen kokoontumisen aika. Porukka istui tyynyillä ja lauloi. Atte oli aina sanonut, ettei osaa laulaa, mutta porukassa se onnistui, kun kukaan ei kuullut hänen ääntään. Nyt Atte kuitenkin puuttui. Kun laulu oli laulettu, sen huomasivat muutkin.

  • Missäs Atte on? kysyi Ansa.
  • Mä tiedän, vastas Unna. Atella on vesirokko. Mä kuulin, kun sen sisko sanoi opettajalle tänään. Siksi Atte ei ollut koulussakaan.
  • Kiitos kun kerroit. Onpas kurja juttu. Ja kun Atte pitää niin kovasti tarinoista. No täytyy keksiä hänelle jotain. Nyt te, jotka olette paikalla, ottakaapa hyvä asento, niin kerron tämän päivän tarinan.

Ja kuin salamana olivat tyynyt pään alla ja varpaat kohti keskustaa.

Sade ropisi kattoon. Se ropisi jo toista päivää. Kummallista, sillä sadekaudella vettä tuli kyllä joka päivä, mutta sitä tuli vain tietyn ajan. Nyt tuntui siltä, että taivas oli revennyt ja vettä tuli kaatamalla, aivan kuin se ei loppuisi koskaan. Se pelotti, sillä vaikka sadekautta aina odotettiin, niin jos sitä tulisi liikaa, se aiheuttaisi monenlaista mieliharmia.

Omari oli päättänyt, ettei antaisi silti periksi. Hän oli luvannut mennä pitämään jumalanpalveluksen hänen alueensa kauimmaiseen seurakuntaan ja niin hän tekisi, satoi tai paistoi. Ada, hänen tyttärensä halusi lähteä mukaan ja se tuntui Omarista erityisen hyvältä. Silloin kun Omari luki papiksi, hän joutui olemaan pitkiä aikoja pois kotoa. Se oli raskasta aikaa ja hänellä oli kova ikävä vaimoaan ja Adaa ja poikaansa Bakaria. Hän iloitsi jokaisesta mahdollisuudesta viettää aikaa lastensa kanssa kahden ja jutella rauhassa. Hän oppi heiltä niin paljon ja toivoi, että hekin oppisivat häneltä.

Auto oli pakattu. He veisivät mukanaan myös ruokaa ja vaatteita, sillä kylä oli kaukana ja sieltä oli vaikea päästä pois sadekautena.

Omarin auto oli lava-auto. Koppiin mahtui kolme ihmistä, mutta tänään kokoonpano oli erilainen. Autossa istuivat Omari, Ada ja heidän koiransa Baloo. Oli mukava ajaa, kun tiet eivät pöllynneet niin paljon sateen jälkeen. Ada katseli maisemia ja lauloi. Omaria hymyilytti, kun Ada oli mukana, ei tarvittu radiota. Ada nautti isän seurasta. Hänestä oli mukavaa, että isä oli pappi. Hänen mukanaan pääsi monenlaiseen paikkaan. Erityisesti hän piti jumalanpalveluksista. Ihmiset tulivat niihin kaukaa. Yhdessä oleminen, laulaminen ja rukoileminen tuntui hyvältä ja lisäksi isä oli maailman paras kertomaan Raamatun kertomuksia. Kaiken lisäksi hän näki ystäviään ja ehti leikkiä heidän kanssaan.

Siinä samassa auto alkoi heittelehtiä. Äkkiä se pysähtyi. Sateen jäljiltä tie oli savinen ja sen etupyörät jäivät siihen kiinni. Isä yritti peruuttaa ja ajaa eteenpäin, mutta auto tuntui vain uppoavan syvemmälle. Lopulta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin nousta autosta ja kävellä perille. Onneksi matkaa oli jäljellä enää muutama kilometri.

Ihan ajallaan ei kaikki sinä päivänä mennyt, mutta se ei haitannut ketään. Heillä kun ei niin katsottu kelloon vaan aloitettiin sitten, kun kaikki olivat paikalla. Jumalanpalveluksen jälkeen syötiin yhdessä. Sen jälkeen lähti joukko marssimaan kohti Omarin ja Adan autoa. Yhteistyössä oli voimaa ja siinä todellakin oli. Isä meni ratin taakse. Osa meni työntämään ja osa veti autoa irti köydellä, joka oli sidottu etupuskuriin. Adakin halusi olla avuksi ja meni köyden päähän. Yksi toimi huutajana ja kun hän huusi hop, niin muut vetivät ja työnsivät yhtä aikaa. Hetki siihen meni. Juuri silloin kun auto irtosi, irtosi myös Adan ote ja lensi savilammikkoon peppu edellä. Pärskis ja roiskis ja siinä istui mudassa yltä päältä. Ensin Adaa nolotti, mutta sitten hän purskahti nauruun ja se nauru tarttui. Hyvä mieli. Auto oli irronnut, päivän työt oli tehty ja olipahan kertomista äidille ja Bakarille, kun he pääsisivät kotiin. Siinä samassa Baloo tuli Adan viereen ja nuori hänen kasvonsa puhtaiksi. Niin, kaikilla meillä on omat tehtävämme, ajatteli Omari ja hymyili.

Kun Ada sinä iltana meni nukkumaan, hän risti vielä kätensä ja jutteli Jumalalle näillä sanoilla: ”Kuule Jumala, kiitos tästä päivästä. Kiitos, että sain olla isän kanssa retkellä. Kiitos ystävistä ja kiitos, että saatiin kyläläisten kanssa auto irti mudasta. Opin tänään, kuinka tärkeää on auttaa toista ja kuinka paljon on enemmän voimaa, kun tehdään asioita yhdessä. Siunaa meitä. Nyt nukuttaa. Aamen.

  • Eelis hei, ootteko te miettineet, että voitaisiinko me tehdä jotain yhdessä täällä kerhossa, kysyi Unna.
  • Ollaan me ja ajateltiin, että tänään voisimme miettiä sitä yhdessä.
  • Ja mulle tuli mieleen, että samalla kun mietitään sitä, niin tehdäänkö Atelle parane pian kortti ja laitetaan tän päivän tarina siihen mukaan, niin Atte voi lukea sen itse, ehdotti Ansa.
  • Joo ja kun tehdään lopuksi sisaruspiiri, niin voidaanko pyytää Atelle siunausta, kysyi Edith.
  • Totta kai, sanoi Ansa. Todella hyvä ajatus, sillä siunausta ei voi pyytää kenellekään koskaan liikaa.

Kortti valmistui ja hyviä ideoita syntyi. Ensimmäiseksi päätettiin, että kysyttäisiin vanhainkodilta, voisiko sinne mennä viettämään aikaa ikäihmisten kanssa. He voisivat vaikka pelata, lukea tai muuten vain jutella. Päätöksestä tuli hyvä mieli ja tytöt lupasivat viedä kotimatkalla Aten kortin ja tarinan perille.

Illalla Ansan puhelin soi.

  • Atte täällä hei, kuului Aten ääni.
  • Hei, vastasi Ansa.
  • Kuule, voisitko sä lukea sen tarinan mulle ääneen puhelimessa. Se on paljon parempi niin, kuin, että mä luen sen itse.
  • Totta kai voin. Odota hetki, niin kaivan sen esiin koneelta, sulla kun on se mun paperiversio.
  • Joo.

Ja hetken kuluttua Aten korviin kantautui Ansan ääni ja sanat. Sade ropisi kattoon. Se ropisi jo toista päivää. Atte sulki silmänsä ja hymyili. Juuri näin oli hyvä.

 

Työskentely itsekseen:

*Katso Oernin tarina

 

  • Mitä samaa on Oernin ja sinun elämässäsi? Entä mitä eroja?
  • Miksi Oern käy kirkolla?
  • Mistä ammateista Oern haaveili? Mikä on sinun toiveammattisi?

*Voit katsoa myös preziesitystä, johon video Oernista kuuluu.

*Paperitähti

Sinä olet tähti. Sinä kelpaat sellaisena kuin olet, juuri sinuna.

Voit askarrella tähden ja valmiina laittaa vaikka pöydälle tai tehdä monta ja muodostaa niistä nauhan. Tähden tehtävä on muistuttaa sinua omasta tähteydestäsi.

Tähden malli löytyy osoitteesta YouTube DIY One Minute Paper Star Christmas Ornaments

*Perinteitä

Meillä on erilaisia perinteitä. Niissä ei ole oikeaa eikä väärää, on vain erilaisia. Perinne on asia, joka toistuu tietyn väliajoin tai esim. kerran vuodessa, kun on joku juhla tai muu tietty päivä. Toiset kulkevat sukujen mukana ja toiset syntyvät omassa perheessä, esim. muurikkalettukestit kerran vuodessa tai onkiretki kesälomalla tai suvun joulu 2 adventtina.

Mieti, millaisia perinteitä meillä on esim. kesällä, jouluna, pääsiäisenä, hiihtolomalla tai ihan arjessa, siivouspäivä torstaisin, pizzaa perjantaisin ja sauna lauantaisin jne.

Onko sinulla jo omia traditioita? Esim. perjantaina, kun koulujutut on tehty tai kun olet saanut kirjan luettua?

Minkälaisen tradition sinä haluaisit kehittää.

Työskentely sitten, kun taas voi kokoontua ryhmissä:

*Kuunnelkaa musiikkivideo Siunaa koko maailmaa (kesto 4:17)

 

Miettikää, millaisiin tilanteisiin sopii hyvin?

Mikä kohta tässä esityksessä on kaikkein puhuttelevin?

Tehkää oma koreografia lauluun.

*Katso edeltä tehtävä perinteistä. Jutelkaa yhdessä niistä. Millaisia uusia perinteitä sinä haluaisit luoda? Entä teidän ryhmänne yhdessä, mitä traditioita teillä on, mitä uusia haluaisitte kehittää?

Muurahaisia

Atte ja Leevi istuivat Lapasen mummon talon portailla. He tiesivät tulleensa ajoissa, mutta aurinko lämmitti vielä, vaikka syksy oli jo pitkällä, ja siinä portailla oli mukava istua.

Pihassa oli omenapuu, jossa oli vielä omenoita. Ne olivat aika korkealla, mutta Leevi oli hyvä kiipeämään, ja niin hän kiipesi puuhun ja pudotti sieltä Atelle muutamat omenat. Pian rappusilta kuului vain ääni, kun hampaat pureutuivat omenaan kiinni.

Yhtäkkiä Leevi pomppasi ilmaan ja kiljaisi sillä seurauksella, että pala omenaa meni väärään kurkkuun. Hän tanssi ja yski samalla. Atte hätääntyi, meni Leevin luo ja löi tätä selkään. Hyvä niin, sillä isku irrotti omenanpalasen ja olo helpottui hieman. Tanssi jatkui silti vielä.

  • Mikä sulla oikein on? kysyi Atte.
  • En tiedä, mutta puntissa kutittaa ihan kamalasti, sanoi Leevi.
  • Mikä? kysyi Atte.
  • No en tiedä, sanoi Leevi jo vähän tuskastuneena. Näkyykö muita? kysyi Leevi.
  • Ei, miten niin? kysyi Atte ihmeissään.
  • No mee tonne tielle kattomaan, sanoi Leevi. Atte meni, sillä Leevin ääni oli sellainen, että hän todella toivoi sitä.

Atte katsoi tielle, ja huusi Leeville, että ei täällä ketään näy. Silloin Leevi otti pitkät housut jalastaan ja ravisteli niitä ja laittoi ne sitten takaisin jalkaan. Hän istahti takaisin rappusille ja purskahti nauruun. Atte juoksi hänen luokseen ja totesi:

  • Muut on jo tulossa, mutta mitä ihmettä sä oikein naurat?
  • Muurahaisia, kuului naurun seasta.
  • Ne tuli varmaan tosta omenapuusta, nauroi Leevi. Muurahaisia, totesi Atte ja purskahti hänkin nauruun.

Siitä muut heidät löysivät tullessaan nauramasta portailta. Kun he kyselivät naurun syytä, pojat katsoivat toisiaan ja nauroivat lisää. Syy kuitenkin taisi pysyä heidän salaisuutenaan.

Pian oli todettu, että kaikki olivat paikalla ja sen jälkeen ilman erityisiä kehotuksia makoilivat he jo kammarin lattialla tyynyt päiden alla, jalat kohti keskustaa.

  • Jaahas, ja sitten mennään, sanoi Ansa.
  • Mihin, kysyi Atte ihmeissään. -Just kun mä sain hyvän asennon.
  • Tarinoiden maailmaan, totesi Ansa. -Ei sen kauemmaksi, ole rauhassa. Kuului pientä hihitystä, mutta se lakkasi, kun Ansa aloitti.

Oli tammikuun toinen sunnuntai, lasten päivä. Kirsi, Lähetysseuran lähetystyöntekijä, istui bussissa. Bussi oli matkalla Sikhiuhun, joka sijaitsee koillis-Thaimaassa. Hän odotti perille pääsyä kovin, sillä sillä Sikhiun seurakunta oli yksi hänen seurakunnistaan, ja siellä järjestettäisi jumalanpalvelus ja yhteinen illanvietto lasten päivän kunniaksi.

Matka ei sujunut ihan ongelmitta. Tie oli kuoppainen ja yhtäkkiä bussi pysähtyi. Matkustajat nytkähtivät, mutta onneksi kaikki kuitenkin pysyivät penkeillään. He nousivat ulos autosta ja totesivat, että siitä oli mennyt rengas. No, ei hätää, sillä olihan autossa vararengas, mutta kuinka ollakaan, kun se otettiin esiin, huomattiin, ettei sekään ollut kunnossa. Sekin oli puhki. No, onneksi melko lähellä oli rengasliike, josta löytyi uusi rengas, joka toki oli sekin vanha, mutta se oli ehjä. Niin saatiin rengas vaihdettua ja matka saattoi jatkua.

Päivä oli onnistunut, väkeä oli paljon liikkeellä. Lapset ja aikuiset nauttivat tekemisestä ja olemisesta. Ohjelmaan kuului esityksiä, kilpailuja, lauluja ja leikkejä. Suomalaiset olivat valmistelleet askartelupisteen, jossa sai askarrella naamarin, helmirannekorun ja paperitähden. Askartelu oli niin suosittua, että monet jäivät ruuankin ajaksi askartelemaan, sillä tapahtuma päättyi lounaaseen. Kirsin matka jatkui. Hän kävi muiden matkalaisten kanssa katsomassa Sikhiun nähtävyyksiä. Yksi hauskimmista oli se, kun eräs mies oli puussa keräämässä punamuurahaisia ja niiden munia. Kirsi oli kuullut, että ne ovat suurta ja kallista herkkua juuri siellä, Sikhiun ympäristössä. Siinä kohtaa Atte ja Leevi purskahtivat raikuvaan nauruun. Ansa keskeytti tarinan ja katsoi poikia ihmeissään. Naurun seasta pojat saivat kerrottua, mitä oli tapahtunut Leeville juuri ennen kerhon alkua, ja sitten nauroi jo koko porukka.

  • Olisikohan ne pitänyt kerätä ja myydä johonkin ravintolaan?
  • Niinpä, sanoi Eelis. -Eikö ole jännää, että eri puolilla maailmaa eri asiat ovat esimerkiksi herkkua? Thaimaassa se on muurahaiset ja meillä se on vaikka salmiakki, josta monet eivät todellakaan pidä.
  • Niin, ja me otetaan kengät pois jalasta, kun mennään sisään, ja jossain maissa ollaan aina kengät jalassa, sanoi Edith.
  • Joo, ja meidän äiti on sanonut, että Afrikassa on maita, jossa ei saa katsoa vanhempia ihmisiä silmiin, kun niille puhuu, ja meillä sanotaan, että pitää katsoa.
  • Totta, sanoi Ansa.
  • Ja siksi on tärkeää, että me tutustumme ihmisiin ja heidän tapoihinsa, ja perinteisiin. Ei se, että ne ovat erilaisia, tee niitä vääriksi, tai ihmisiä omituisiksi. Me olemme erilaisia, ja se pitäisi nähdä rikkautena, selitti Ansa.
  • Minusta Jumala on antanut meidät toinen toisillemme lahjaksi, että oppisimme toinen toisiltamme ja voisimme olla toistemme tukena ja apuna. Jumalan työkavereina, ei harmiksi.
  • Hei, voitaisiinko me täällä tutustua erilaisiin tapoihin ja perinteisiin ympäri maailmaa? Eikö meidän kerhon nimi ollut Mää ja muut?
  • Kyllä, ja se oli tänään ajatuksenakin, mutta jaksatteko nyt kuunnella tarinan loppuun? kysyi Ansa. Ja ennen kuin Ansan lause oli lopussa, niin porukka oli jo hiiren hiljaa.

Reissun jälkeen oli aika palata arkiseen työhön, joka sekin oli mukavaa. Oli taas aika käydä vierailemassa niissä seurakunnissa, jotka kuuluivat Kirsin alueeseen. Pääsiäinen lähestyisi ja koska oli kysymys juhlasta, niin he voisivat tehdä pieniä näytelmiä pääsiäisen tapahtumista ja samalla kertoa ihmisille Jumalan rakkaudesta. Kirsillä oli vielä yksi pyyntö. Se ei vie paljon aikaa, ei maksa mitään, mutta se on aina iloksi. Voitte yhdessä laittaa kädet ristiin ja pyytää hänen työlleen siunausta, sillä sitä ei voi koskaan olla liikaa. Ja niin he tekivät. Jäi olo, että sitä pitäisi tehdä enemmän, ja jokainen voisi tehdä sitä myös itsekseen, ja pyytää sitä myös itselleen. Sillä siunaus oli lahja, joka kuuluu ihan jokaiselle. Lahja, joka lisääntyy käyttämällä, ja lahja, joka oli jokaiselle hyväksi.

 

Työskentely itsekseen: 

*Katso video isoäideistä Zimbabwessa (kesto 2:51)

  • Mitä isoäidit tekevät ja opettavat?
  • Mikä on tärkeää, mikä saa heidät toimimaan?
  • Mikä on Gladysin viesti suomalaisille?

*Kastelu

Tässä on sinulle linkki, jossa neuvotaan miten voi tehdä pullosta kasteluautomaatin. (Videon pituus 0:31)

Muista keskustella aikuisen kanssa siitä, mikä voisi olla sellainen kasvi, johon sitä voi kokeilla tai voiko sen tehdä esim. kasvimaalla tai pihakukilla.

*Katso video Mitä on kehitysyhteistyö?

(Videon pituus 2 min 27 s)

Tätä et todennäköisesti tiennyt kehitysyhteistyöstä! Asiasta liikkuu paljon vääriä käsityksiä. Katso, mitä Suomi oikeasti tekee maailmalla ja vastaa kysymyksiin.

  • Mitä kehitysyhteistyö on?
  • Miksi sitä tehdään?
  • Millä eri tavoilla sitä tehdään?

Työskentely sitten, kun taas voi kokoontua ryhmissä:

*Isovanhemmat rules

Jutelkaa siitä, mikä juuri sinun isovanhemmissasi tai muussa vanhemmassa sukulaisessa on parasta. Mikä sinulle on tärkeää.? Kannustakaa kerholaisia kertomaan myös nämä ajatukset isovanhemmille ja sukulaisille, sillä kukaan ei koskaan saa liikaa hyvää palautetta.

Mummoilua

Unna ja Edith istuivat Lapasen mummon rappusilla. Päivä oli pilvinen, mutta lämmin. He olivat tulleet ajoissa. Molemmilla oli reput mukana ja niissä herkkuja. Unnalla oli korvapuusteja, joita hän oli leiponut äidin kanssa edellisenä iltana. Edithillä oli suolatikkuja ja porkkanoita, sekä dippikastike.

  • Ihan hölmöä, tuhahti Edith.
  • Mikä?
  • No, kun tää on jo viimeinen kerta.
  • Totta. Tää on ollut kiva kerho, totesi Unna tyytyväisenä.
  • Niin on. Hei, mitä luulet, jos me pyydetään, että Ansa ja Eelis vielä jatkaisivat tätä.
  • Joo, me voidaan ehdottaa. Mä luulen, että muutkin haluaa, innostui Unna.
  • Kato, tuolta ne tuleekin, mutta mitä ihmettä Eeliksellä on tarakalla, ihmetteli Edith.
  • Jos se on tuonut vähän enemmän herkkuja meidän nyyttäreihin, ehdotti Unna.

Ansa ja Eelis pääsivät pihaan ja laittoivat pyöränsä nojalleen talon seinustalle. Ansa otti repun selästään ja Eelis ison laatikon pyörän takatelineeltä.

  • Onko siinä herkkuja, kysyi Unna innokkaana.
  • On, mutta vähän toisenlaisia kuin kuvittelette. Kohta näette, totesi Eelis ja meni ovesta sisään, hymyillen salaperäisesti.

Pian tulivat muutkin. Herkut laitettiin pöydälle valmiiksi, mutta ilman mitään kehoitusta, kerholaiset menivät pitkälleen kammarin puolelle. Laittoivat tyynyt päänsä alle ja jalat kohti keskustaa, odottaen, mihin maahan tänään mentäisiin. Ansa aloitti tarinan.

Oli aikainen aamu. Taivaan ranta oli värjäytynyt punaisen eri sävyillä. Se oli erityisen kaunis. Hope katseli sitä ja toivoi, että taivas mustuisi. Se tietäisi sadetta ja sitä oli odotettu jo pitkään. Oli niin kovin kuivaa. Niin tähän aikaan vuodesta oli aina, mutta nyt se oli kestänyt erityisen pitkään. Naapurissa aikuiset olivat huolissaan siitä, miten ruoka riittäisi ennen seuraavan sadon valmistumista. Aikuisten huolet tarttuivat myös hetkittäin lapsiin.

Hope istui kotinsa edessä. Hän asui siinä kaksin veljensä kanssa. Hän oli juuri lakaissut sen sisältä, pedannut oman petinsä ja laittanut myös veljen petaamaan omansa. Nyt oli aika tarkistaa, että kasvimaa voi hyvin.

Hope huomasi, että kastelupulloissa oleva vesi alkoi olla vähissä. Tänään olisi siis kaksinkertainen matka hakea vettä. Toinen elämiseen ja toinen kasteluun. Mutta jos hän saisi veljensä mukaan, niin selvittäisiin yhdellä matkalla. Juuri silloin Hope kuuli askelia ja näki Lydia mummon tulevan kohti hänen taloaan.

  • Huomenta, tervehti Lydia, kun tuli pihaan.
  • Huomenta, vastasi Hope.
  • Mitä kuuluu? Miten voit, kysyi Lydia.
  • Hyvin. Koti on siivottu ja vettä pitäisi hakea, kertoi Hope.
  • Ehdithän kouluun, kysyi Lydia.
  • Ehdin. Haen veden vasta sen jälkeen. Haluatko nähdä puutarhani?
  • Toki, mielelläni, totesi Lydia.

Yhdessä he menivät puutarhaan. Lydia kehui sitä, kuinka hienosti Hope oli pitänyt huolta puutarhastaan. Oli varmaa, että he saisivat siitä vähän satoa. Hope riemuitsi uutisesta, sillä hän tiesi, että se helpottaisi elämää. Erityisesti Lydia kehui kastelujärjestelmää, jonka Hope oli tehnyt. Se oli tehty juuri ohjeiden mukaan. Kehut saivat Hopen hymyilemään ja purskahtavan nauruun. Hän kertoi, että sitä oli kyllä pitänyt ensin harjoitella. Sitä rakentaessaan, yksi pullon korkki oli mennyt huonosti kiinni ja vesi levinnyt. Juuri silloin pikkuveli Anyway oli juossut ohi, liukastunut veden kostuttamaan maahan ja lentänyt pepulleen. Housun takamus oli ollut aivan kurainen. Sellainen oli kuitenkin niin harvinaista, että se oli saanut heidät vain nauramaan kippurassa.

  • Miten te olette muuten pärjänneet, tiedusteli Lydia.
  • Hyvin, vaikka on minulla ikävä äitiä, sanoi Hope apeana.
  • Niin, minä ymmärrän sen.
  • Onneksi meillä on teidät mummot. Ilman teitä, olisimme joutuneet lähtemään täältä jonnekin muualle ja ehkä orpokotiin.
  • Te olette meille todella rakkaita ja tärkeitä, totesi Lydia ja halasi Hopea. Tulepas Anyway tähän toiseen kainaloon, pyysi Lydia Hopen pikkuveljeä. Halaus päivässä auttaa jaksamaan.

Heillä oli siinä hyvä ja rauhallinen hetki. Lydian syli oli suuri, pehmeä ja lämmin. Se hehkui välittämistä ja rakkautta. Se antoi voimia juuri, kun ne olivat tarpeen.

  • Minulla on sinulle Hope yllätys ja Anyway, sinulle muutaman viikon päästä.
  • Mikä, kysyi Hope innoissaan.
  • Katsopas, mitä täällä minun laukussani on, sanoi Lydia ja kaivoi laukustaan tutun näköisen sinisen mekon.
  • Onko se koulupuku, kysyi Hope varovasti.
  • On.
  • Onko se minulle, hän henkäisi.
  • On.
  • Ihanaa, riemuitsi Hope. Saanko heti kokeilla.

Hope sai puvun käsiinsä ja meni taloonsa. Pian hän tuli uusi koulupuku yllään ulos ja hymyili aurinkoisesti. Tätä hän oli kaivannut ja odottanut. Tänään yksi unelma oli toteutunut ja oli jotenkin helpompi uskoa myös muihin unelmiin.

Kammarissa oli hiljaista. Oli hyvä hetki. Luulen, että kerholaisten ajatukset lähtivät lentoon ja he miettivät hetken omia unelmiaan.

  • Ansa, kysyi Leevi. Asuiko ne lapset siinä talossa kaksin?
  • Niin minä ymmärsin ja luulen, että heidän äitinsä oli kuollut.
  • Mutta missä niiden isä oli, kysyi Atte.
  • Sitä tarinassa ei kerrota.
  • Miksi se mummo kävi katsomassa niitä, vaikka se ei ollut niiden oma mummo, ihmetteli Edith.
  • Minä luin Lähetysseuran sivuilta, että Zimbabwesta, josta tarina kertoi, on sellaisia isoäitiryhmiä, jotka pitää huolta lapsista. He tekevät ruokaa ja opettavat monia asioita, esim. puutarhanhoitoa, siivoamista, ruuan laittoa ja montaa muuta.
  • Wau, totesi, Unna, mutta on varmasti raskasta, jos elää vaan veljen kanssa. Kyllä me tarvitaan aikuisia.
  • Totta, sanoi Eelis, mutta jos niitä ei ole, niin hienoa on, että isoäidit ovat keränneet voimansa ja auttavat. Ja se oli minusta hauskaa, että he opettavat tarinankerronnalla.
  • Niin hän tekin teette, totesi Edith.
  • Totta, niin taidetaan tehdä, hymyili Ansa. Me muuten saatiin tänään mummopaketti.
  • Mikä, kysyi Atte.
  • Mummopaketti. Lapasen mummon siskon tyttö oli kuullut meidän kerhosta ja oli kutonut meille kopallisen villasukkia, joita voidaan käyttää kerhossa, kun täällä on kuulemma laittiat joskus kylmiä.
  • Näytä heti, kiljaisi Leevi.

Niin kaivettiin paketti esiin ja jokaiselle riitti sukkapari. Ne kokeiltiin heti ja tyytyväinen mumina alkoi kuulua kammarista. Sinä päivänä juteltiin vielä siitä, mikä omissa isovanhemmissa oli ihan parasta. He opettelivat miten Hopen kastelujärjestelmä toimi ja huomasivat samalla, että se oli hyvä tapa kierrättää muovia ja huolehtia sen uusiokäytöstä. Pieni, mutta tärkeä ilmastoteko. Pienistä kasvoi yhdessä suurta.