Lindit toimivat 90-luvulla lääkäreinä maalaissairaalassa Keski-Nepalin kukkuloilla. Viimeisimmällä komennuksella tutuksi ovat tulleet Kathmandun saasteet ja haastava hankehallinto.
Elina Lind saapui Nepaliin ensimmäisen kerran vuonna 1985, jolloin lääkäriopiskelija suuntasi 3–4 päivän jalkapatikalla Okhaldhungan sairaalaan syrjäiseen Itä-Nepaliin. Silloinen poikaystävä Juha Lind tuli harjoittelun päätteeksi ”hakemaan” Elinan takaisin Suomeen, mutta sitä ennen he ehtivät viettää kuusi viikkoa Nepalissa.
Jotain taikaa maassa oli, sillä vuonna 1992 pari saapui uudestaan Nepaliin, tällä kertaa molemmat sairaalalääkäreiksi Amppipalin kylään Gorkhan seudulle. Sitä ennen oli käyty yhdessä lähetyskurssi sekä trooppisten tautien kurssilla Liverpoolissa.
Lääkäreiden työkausi päättyi vuonna 2000, kunnes Nepal kutsui jälleen 16 vuoden jälkeen, tällä kertaa hankehallinnon parissa. Juha on työskennellyt nyt neljä vuotta Nepalin ja Pakistanin aluepäällikkönä, Elina kirkollisen työn koordinaattorina.
Nyt viimeinen työkausi Nepalissa on päättymässä. Sen kunniaksi Lindit vastaavat seitsemään kysymykseen työvuosistaan Himalajan juurella.
Millä mielellä odotatte Suomeen paluuta?
J: Olo on helpottunut. Samalla paluuseen liittyy myös haikeutta. Koen, että olen enemmän lääkäri kuin hallintoihminen. Nämä neljä vuotta, tässä iässä, ovat olleet uuden työn opettelua. Samalla tämä on ollut upea näköalapaikka nähdä Nepalin muutosta 80-luvulta nykypäivään.
E: Palaaminen on kivaa, mutta lähteminen on aina vaikeaa. En olisi ihan valmis vielä lähtemään ja toivonkin, että voisin työskennellä vielä jotenkin Nepalin parissa. Kun vuonna 2000 palasimme Suomeen, meillä oli koko ajan ajatus, että kun lapset ovat tarpeeksi isoja, voisimme palata Nepaliin. Nyt sitä takaporttia ei enää ole.
Nämä viimeiset neljä vuotta eivät ole olleet helppoja. Silti on ollut hienoa päästä päivittämään itselle se, mitä täällä on tapahtunut kehityksessä ja ihmisten elämissä. En vaihtaisi sitä pois. Uskon ja toivon, että Nepal säilyy elämässämme loppuun asti. Ja jäähän Lauri-poikamme näillä näkymin tänne opettajan töihin.
Miten koronatilanne on vaikuttanut työkauden loppuun?
J: Nyt lentokentät on suljettu ja Nepalissa on voimassa ulkonaliikkumiskielto. Emme tarkalleen tiedä, koska palaamme, mutta jos korona sallii, toivoisimme, että pääsisimme alkukesästä Suomeen. Työmatkani Pakistaniin peruuntui ja Elina olisi halunnut käydä vielä Mugussa ja Morangissa. Silti kotityöskentely sujuu hyvin Kathmandussa.
E: Onneksi ehdimme käydä Okhaldhungassa juuri ennen matkustus- ja liikkumisrajoitusten voimaan tuloa. Ainakin minulle se matka oli jonkinlainen ympyrän sulkeutuminen.
Mitä mieleenpainuvia muistoja Nepalista on jäänyt käteen?
J: Ystävämme Matrika Devkota sairasti 90-luvulla masennusta eikä pystynyt tekemään töitä. Hän on antanut luvan jakaa tämän tiedon ja kertoo sairaudestaan itse rohkeasti julkisuudessa. Psykososiaalisesti sairaat ovat kaikkein heikoimmassa asemassa täällä yhteiskunnassa. Matrika kuitenkin toipui ja perusti Koshish-nimisen yhdistyksen, joka auttaa ihmisiä psyykkisten sairauksien kanssa ja on jopa valittu Nepalin parhaaksi sosiaalijärjestöksi. Lähetysseura tukee Koshishin työtä. On ollut hienoa nähdä, mitä hyvää ihmisen toipumisesta voi kasvaa.
E: Kävelyt ja upeat luonnon maisemat etenkin 80–90-luvuilla ovat jääneet mieleen, ne kävellen kuljetut jopa päiväkausien etäisyydet ja tietenkin nepalilaiset ihmiset matkan varrella. Sekä Nepalin kirkon kasvu. Se on ollut omaleimaisesti paikallinen asia, ei ulkomaalaisten perustama kirkko.
J: Myös se, kuinka nepalilaiset ystävät välittävät. Elina sairastui vakavasti Suomessa ja muistan, kuinka ystävät täältä asti soittivat sinne kalliita puheluita.
Mikä on ollut haastavin tilanne, josta olette löytäneet itsenne Nepalissa työskennellessä?
J: Elämä on hauras. Sitä näki paljon 90-luvulla sairaalassa ja kun kylässä lähiympäristössä eli perheitä, joilla ei ollut tarpeeksi ruokaa. Sama hauraus näkyy nyt koronatilanteessa. Jos epidemia puhkeaisi kunnolla Nepalissa, sen hoito vakavasti sairaille olisi käytännössä mahdotonta. Nyt kun länsimaissa korona tulee lähelle, sielläkin tajuamme, että elämä on haurasta. Silti ajattelen, että elämä on hauras, mutta Jumala on hyvä. Jumalan hyvyys näkyy ihmisissä, jotka välittävät. Niissä nepalilaisissa, jotka soittavat Suomeen asti, että mitä teille kuuluu.
E: Amppipalin vuosina kaikista kipein kysymys oli köyhyyden kohtaaminen. Yhtenä aamuna kylässä meidän ovelle koputti tuntematon nainen, jonka talo oli palanut ja hän pyysi meiltä uutta taloa. Se olisi ollut iso, mutta ei mahdoton summa meille. Vaikeinta oli valta päättää: synnytänkö avun riippuvuutta auttamalla, vai jos en auta niin jääkö lapsi ilman ruokaa? Emme kuitenkaan ruvenneet rakentamaan ihmisille taloja. Niinhän sanotaan, että opeta ihmiset kalastamaan, älä anna kalaa. Mutta entä jos ihmisillä ei ole kalastamismahdollisuuksia?
Nyt näyttää siltä, että maa on vaurastunut, mutta meillä on näkökulmaharha täällä pääkaupungissa. Taloudellisesti onkin vaurastuttu ja se on paljon siirtotyöläisten ansiota. Silti pienituloiset Kathmandussa ovat yhä pulassa, jos he vaikka sairastuvat. Suomalaisen yhteiskunnan edullinen terveydenhuolto ja ilmainen koululaitos näyttävät täältä katsottuna entistäkin arvokkaammilta. Täällä on helppo ymmärtää, kuinka paljon eriarvoisuutta ylläpitää se, että koulutus ei ole ilmaista.
Mistä Nepalin työn tuloksista olette erityisen ylpeitä?
J: Tukemamme työ Nepalissa on hyvin laaja-alaista. Meillä on hyviä kumppaneita, jotka saavat aikaan muutosta. Nykyhankkeista lasten mielenterveystyön edistäminen herättää ylpeyttä. Raija Kiljunen oli mukana perustamassa hanketta, silloin nähtiin selvä tarve pureutua lasten mielenterveyshäiriöihin. Sitten löytyi hyvä kumppani, jonka jälkeen mietittiin, miten lapset saavutetaan. Vastaus oli koulujen kautta. Hankkeelle tehtiin hyvä pohjatyö ja opimme, että kun lapset voivat henkisesti paremmin, viihtyvät he myös koulussa paremmin. Nepalin viranomaiset ovat olleet mukana tiiviin yhteistyön muodossa, muun muassa kehittämässä manuaalia koulukuraattoreille.
E: Minua ilahduttaa Mugun dalit-tyttöjen kummihanke, jossa Lähetysseuran panos on ollut vahva jo pitkään. Tämä työ alkoi jo Kirsti Kirjavaisen aloitteesta, kun havaittiin, että dalit-tytöt keskeyttävät koulun herkästi. Ensimmäisenä vuonna budjettia varattiin sataa tyttöä varten, mutta mukaan löytyi vain 37 tyttöä. Alku oli hidas, mutta nyt alueella on hienosti dalit-tyttöjen koulunkäynti yleistynyt ja lapsiavioliitot vähentyneet. Myös Lähetysseuran Nepalin vammaistyö on ollut uraauurtavaa.
Miksi Lähetysseuran työtä Nepalissa tulee yhä jatkaa yli 40 vuoden jälkeen?
E: Ruohonjuuritasolla avun tarve on edelleen olemassa. Paljolti Kirstin, Riitta-Leena ja Markku Voutilaisen ja monien pitkäaikaisten pioneerien ansiosta Nepalin työllä on vankka kannatus Suomessa ja seurakunnissa. Vastavuoroisuuteen liittyy jotain siunausta, että työllä on olemassa vahva tuki Suomessa ja myös tukijat voivat rikastua tästä yhteydestä.
J: Meillä on hyvät kumppanit, joiden kanssa Lähetysseuralla on pitkät suhteet. Jos lähtisimme nollasta, nämä suhteet pitäisi luoda uudelleen. Kansainväliset järjestöt eivät saa enää tehdä Nepalissa omaa työtä, vaan paikalliset kumppanit ovat jalkamme ja kätemme täällä.
Minkälaisia muutoksia toivoisitte näkevänne vielä Nepalissa?
E: Toivoisin, että koulutusjärjestelmä saataisiin sellaiseksi, että se olisi oikeudenmukainen ja valtiojohtoinen. Että kaikilla olisi tasa-arvoisesti mahdollisuus laadukkaaseen koulutukseen kohtuullisin hinnoin. Myös työpaikkojen luominen on tärkeää. Sitten on tiukentuva uskonnonvapaustilanne: haluaisin nähdä uskontojen välillä kunnioittavaa vuoropuhelua ja että kaikki saisivat elää uskoaan todeksi vapaasti.
J: Niin, perinteisiin uskontoihin synnytään täällä ja kääntyminen on ollut shokki, se järkyttää vallan tasapainoa. Ja kun köyhät sairastuvat vakavasti, toivoisin, ettei heidän tarvitsisi ottaa hoitoa varten lainaa. Myös naisten ja vammaisten aseman parantumista, kastilaitoksen häviämistä. Kasti vaikuttaa yhä syvällä yhteiskunnassa, vaikka siinä onkin tapahtunut jo paljon hyvää muutosta.
Teksti Mimosa Hedberg
Elina ja Juha Lind tarjoavat ensi sunnuntaina virtuaaliset kirkkokahvit Nepalista. Voit liittyä heidän seuraansa Lähetysseuran Facebook-sivulla klo 11.
