Kuka sinulle tulee mieleen ilmastonmuutoksesta? Minulle tulee kaksi suomalaista poronhoitajaa, jotka kertoivat ilmastonmuutoksen luovan epävarmuutta työlleen ja tulevaisuudelleen. Muuttuneet säät saattavat sulattaa lunta, joka jäätyy uudelleen, eivätkä porot saa enää kovan jääkerroksen alta ravintoa.
Muistan hyvin, kun Tansaniassa ystäväni Seba katsoi vakavana, kun hänen vaimonsa soitti ja kertoi maissin hinnan nousseen torilla jo kolminkertaiseksi. Puhuimme sitten ilmaston muuttumisesta.
Vuonna 2011 tapasin Mama Popoten, joka kertoi, ettei heillä ollut jäljellä kuin viisi kanaa, kun sato oli menetetty. Samaan aikaan tapasin Danielin, jonka kylässä joka toiselta oli jo ruoka loppunut. Meatussa eräs perhe oli menettänyt sadon hankalien sääolojen vuoksi ja syönyt jo jonkin aikaa vain mukillisen velliä päivän ruokana.
Kuulin ilmastonmuutoksesta ensimmäisen kerran jo yläasteella. Siitä reilusti eteenpäin vuonna 2006, kun kirjoitin kirjaa oikeudenmukaisuudesta, olin kahden vaiheilla siitä, otanko mukaan koko ilmastonmuutosta. Asiaista puhuttiin tuolloin vielä aika vähän.
Kun seuraavana vuonna muutimme Tansaniaan, olin yhtäkkiä ilmastonmuutoksen keskellä. Ihmiset puhuivat kahvipöytäkeskusteluissa Kilimanjaron hupenevista lumista ja maaseudun seurakunnissa hankaloituneesta maanviljelystä. Kukaan ei enää tiennyt, milloin kylvötyöt pitäisi tehdä.
Kaikkein kovimmin asia tuli vastaan, kun olin vuonna 2012 mukana autokolonnassa, joka vei ruoka-apua Kishapun naapurimaakuntaan Meatuun. Ruoka-apua saaneet ihmiset noukkivat maahan varisseet jyvätkin talteen.
Kristityn vastuu luomakunnasta
Ilmastonmuutos on kriisi. Sen vaikutukset ovat kovimmat niille, jotka ovat vähiten sitä aiheuttaneet. Ilmastonmuutos ei ole pelkkä ympäristöä koskeva kysymys. Kukaan ihminen ei ole riippumaton luomakunnasta. Me synnymme, syömme, juomme, hengitämme, pukeudumme, rakennamme ja elämme, sairastamme, paranemme ja kuolemme paljon sen mukaan, mitä ympäristömme meille tarjoaa.
Huoli luomakunnasta on kysymys, johon me voimme ragoida nimenomaan kristittyinä. Aluksi ihmiset asetettiin viljelemään ja varjelemaan maata. Se minkä Jumala oli luonut, oli hyvää. Juutalaisessa raamatunselityskirjallisuudessa Jumala varoittaa Aadamia: ”Pidä varasi, ettet pilaa ja tuhoa luomaani maailmaa, sillä jos sen teet, sinun jälkeesi ei tule ketään korjaamaan sitä ennalleen” (Weisman, Alan 2013).
Kristinuskossa on paljon aineksia huokaavan luomakunnan kohtaamiseen. Viljelemisen ohella meitä on kehoitettu kohtuuteen ja välttämään ahneutta. Kristittyinä meidät on kutsuttu toisia kunnioittavaan, ei-materialistiseen ja yksinkertaiseenkin elämään. Halutessamme meillä voisi olla oma älä osta mitään päivämme – sunnuntai, kuten ekopappi Ilkka Sipiläinen on joskus muistuttanut.
Paastonaikana meitä kutsutaan pohtimaan omaa kulutustamme esimerkiksi ekopaaston merkeissä. Kristus kohdataan lähimmäisessä. Onko hän nälkäinen, janoinen tai huolissaan toimeentulostaan? Luther kehoitti tarttumaan toimeen, jos lähimmäisemme on uhattuna. ”Jos tiedät yhdenkään keinon auttaa vaarassa olevaa lähimmäistäsi, käytä sitä.”
Toivo saa tarttumaan toimeen
Me, ihmiskunta, olemme tehneet asioita huonosti, ja luomakunta huokaa raskaasti. Toisaalta tässä juuri piilee se yksinkertainen mekaniikka, jolla voimme nyt vaikuttaa. Tarvitsemme hyviä päätöksiä maailmanlaajasti ja paikallisesti. Samalla jokainen voi tehdä parhaansa omalla paikallaan.
Luonnonvaroja käytetään loppujen lopuksi juuri sen verran kuin me ihmiset niitä haluamme käyttää. Autoilla ajetaan sen verran, kuin me niillä ajamme, ja puita istutetaan sen verran, kuin me ihmiset haluamme istuttaa. En ehkä voi vaikuttaa muiden tekemisiin, mutta voin itse tehdä parhaani ja olla ehkä esimerkkinäkin.
Ja nyt tulemme toivoon. On paljon esimerkkejä siitä, kuinka maailmaa on voitu muuttaa paremmaksi ja miten paljon hyvää on tapahtunut myös ympäristöongelmien kohdalla. Otsoniaukko ei enää kasva vaan pienenee. Entä milloin viimeksi olemme kuulleet puhetta happosateista? Jyväsjärvessä voi nykyisin kalastaa ja uida, vaikka se oli jo päässyt pahoin saastumaan. Työalueellamme Pohjois-Tansaniassa esimerkiksi Kishapun alueen kylien hyvillä hankkeilla on saatu ihmisille vettä, uutta toimeentuloa ja toivoa.
Nyt on taas tullut aika kääriä hihat ja tarttua toimeen. Ja miksipä ei, juuri siksi, koska rakastan Jumalaani ja lähimmäistäni ja luomakuntaa, jossa elämme.
Kishapun maakunnassa ihmiset ovat hyvänä esimerkkinä meillekin. He ovat jo alkaneet istuttaa puita, jotta sateet tulisivat takaisin. Epätoivo lamaannuttaa ja lannistaa, mutta toivo saa ihmiset toimimaan!
Teksti: Mikko Pyhtilä, lähetystyöntekijä (teksti perustuu Lähetysjuhlilla ja Kirkkopäivillä 18.5. pidettyyn puheenvuoroon)
