Reitti
Ma Eindhoven – Lier (Belgia) 88km, ti Lier – Kruishoutem 100 km, ke Kruishoutem – Petit Forét (Ranska) 75 km, to Petit Forét – Peronne 75 km, pe Peronne – Compiénge 65 km, la Compiénge – Pariisi 85 km, yhteensä 488 km, Espoosta alkaen 2000 km.
Alavilla mailla ei hallan vaaraa
Kun lähes kolme viikkoa sitten saavuin Tanskaan, päädyin alaville maille. Niiltä ei sitten ole ollut nousua, vaikka valtiot ovat välissä vaihtuneet. Tanska, pohjoinen Saksa, Hollanti sekä Belgia makaavat matalalla ja makuulla ovat myös niiden maisemat.
Suomessa alavilla mailla lienee ollut jo pakkasta tai ainakin hallaa. Retkeni alangoilla niistä ei ole ollut vaaraa, päinvastoin. Helteisin päivä oli viime maanantai, kun poljin Hollannin Eindhovenista sata kilometriä Belgian Lieriin. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja mittari näytti varjossa +32. Ei mikään ihme, että päivä päättyi kovaan ukkoseen ja sateeseen, mutta onneksi vasta puoli tuntia sen jälkeen, kun olin saapunut majapaikkaani. Sama toistui sitten tiistaina, kun sade ja ukkonen saapuivat vähän sen jälkeen, kun päivän etappi oli poljettu. Tiistaina lämpötila kuitenkin onneksi palasi tasolle, jolla se on ollut aivan retkeni alun helteitä lukuun ottamatta koko reissuni ajan eli reiluun +20 asteeseen.
Helteessä pitää olla tarkkana nesteytyksen suhteen. Pakkaan joka aamu mukaan 2,5 litraa vettä, mutta kuumimpina päivinä nestettä on mennyt viisikin litraa. Hellepäivän ja lämpimän päivän eron tunnistaa mm. siitä, että hellepäivänä on paljon harvemmin asiaa pusikkoon, vaikka juomaa kuluu enemmän kuin lämpimänä päivänä.
Tasaisia teitä riitti aina viimeiseen majapaikkaani Belgiassa. Kun sitten keskiviikkoaamuna jatkoin matkaa kohti Ranskaa, alkoi tie jo muutaman sadan metrin jälkeen nousta loivasti ylöspäin. Nousua jatkui sitten joitakin kilometrejä niin, että yhtäkkiä huomasin olevani korkealla mäellä, josta avautui joka suuntaan kymmenien kilometrien näkymät. Tuossa hetkessä havahduin huomaamaan, kuinka olinkaan tiedostamattani jo kaivannut korkeuseroja ja niiden mukanaan tuomia näköalapaikkoja. Karjalais-hämäläiselle sielulle, joka on viettänyt suuren osan lapsuuttaan Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa, tämä teki hyvää. Pohjalainen ei kenties tätä kaipausta olisi tuntenut.
Muutos maisemissa tarkoitti myös lajin vaihtoa matkanteossa. Tasamaiden poljeskelu vaihtui polkemiseksi, jossa loivat, mutta pitkät ylämäet kutsuivat käyttämään pienempiäkin vaihteita ja saivat polkijan aika ajoin myös puuskuttamaan. Ylämäkien hyvä puoli on, että niitä yleensä seuraa alamäki – paitsi vuoristossa, jossa nuo alamäet tuppaavat olemaan turhan jyrkkiä, pitkiä ja siten pelottavan kovavauhtisia.
Belgia – Euroopan sydän?
Siirtymä Hollannista Belgiaan olisi ollut yhtä huomaamaton kuin Saksasta Hollantiin, jos tien vieressä ei olisi ollut suurta kylttiä. EU:n sinisellä – joka on Neitsyt Marian sininen kuvaten kristinuskon merkitystä Euroopassa – taustalla oli EU:n pyöreän tähdistön keskellä sana Belgia.
Rajan ylityksen jälkeen kielikään ei liikennemerkeissä tai kauppojen mainoksissa vaihtunut, sillä reittini vei minut Flanderiin, hollantia puhuvien flaamien asuttamaan osaan Belgiaa. Uskonnolliselta taustaltaan protestanttiset flaamit eivät ole mikään pieni joukko. Heitä on yli kuusi ja puoli miljoonaa, suurin osa Belgiassa, vähäisessä määrin myös Ranskan puolella.
Eteläistä Belgiaa asuttavat, ranskaa puhuvat ja uskonnolliselta taustaltaan katoliset vallonit puolestaan muodostavat Belgian toisen merkittävän kansallisen ryhmän. Heitäkin on lähes neljä miljoonaa. Valloni on Ranskan murre, joka kuitenkin poikkeaa merkittävästi ”perusranskasta”, ja valloneista itsestäänkin suurin osa puhuu nykyisin äidinkielenään ranskaa eikä vallonia. Vallonilla, jossa itsessään on neljä eri murretta, on kuitenkin Belgiassa virallinen vähemmistökielen asema. Valloniassa on myös pieni joukko ihmisiä, jotka puhuvat picardia, joka sekin on ranskan läheinen sukukieli. Saksaan rajoittuvassa itäisessä Valloniassa on lisäksi pieni saksankielinen vähemmistö.
Belgia onkin liittovaltio, jonka hallinto on melko monimutkainen. Kaksikielinen Bryssel on koko maan, mutta myös Flanderin pääkaupunki.
Brysselissä sykkii myös EU:n hallinnollinen sydän. Itse ajattelen, että Belgian monikulttuurisuus tekee siitä myös symbolisesti EU:n sydämen. Belgian kansalliset ryhmät, joilla on oma kielensä, kulttuurinsa ja uskontonsa, ovat ikään kuin Eurooppa pienoiskoossa. Toimeen on tultava ja yhdessä elettävä, vaikka välillä sopiminen on vaikeaa, niin Belgiassa kuin EU:ssakin. Toki tälle hitaalle neuvottelujen, kompromissien ja sopimisen tielle, jossa myös vähemmistöillä on oikeutensa, on olemassa vaihtoehto. Sitä Vladimir Putin nyt meille tarjoaa.
Makaava ja metsätön maisema
Viimeisenä päivänä Belgiassa olin iloinnut reitillä pitkästä aikaa vastaan tulleista korkeuseroista. Torstaina, ensimmäisenä kokonaisena päivänä Ranskassa, sain kuitenkin todeta maiseman taas makaavan. Ei aivan tasaisena, vaan lievästi kumpuilevana peltomaisemana, jossa näkyvyyttä oli niin kauas kuin silmä siintää.
Edelliset pari viikkoa olin polkenut maissipeltojen keskellä. Nyt niitä oli vain siellä täällä. Enimmäkseen viljasato oli jo korjattu talteen. Sain ihailla okran värisiä puituja peltoja silmänkantamattomiin, sillä täällä myös multa on paikoin keltaista ja okraa.
Perunannosto oli parhaillaan menossa. Pommes frites löytyy siis ranskalaispöydistä tänäkin talvena, jos vain töpselistä tulee sähköä rasvakeittimeen.
Näissä metsättömissä maisemissa pohdin ihmisen vaikutusta ympäristöön. Usein ajattelemme, että ihminen on merkittävällä tavalla vaikuttanut ympäristöön ja sen myötä ilmastoon vasta teollisen vallankumouksen jälkeen. Näin on, jos muutosta tarkastellaan sen nopeuden näkökulmasta. Siirtyminen keräilijämetsästäjistä maanviljelijöiksi oli kuitenkin ympäristön ja ilmaston kannalta myös merkittävä muutos. Aikoinaan Eurooppa oli lähes kauttaaltaan metsän peitossa. Nyt EU:n alueella suurin osa metsistä on kaukaista menneisyyttä. Varsinaista ikimetsää on jäljellä vain pieni alue Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Suomessakin suuri osa siitä, mitä kutsumme metsäksi, on istutettua puupeltoa. Keskisessä Euroopassa ei ole juuri sitäkään.
Tilan raivaaminen maanviljelykselle merkitsi aikoinaan suurta muutosta ympäristölle ja ilmastolle. Tuon ajan raivaajat eivät kuitenkaan tienneet mitään ekosysteemistä. Me tiedämme. Siinä on suuri ero.
Tänään metsiä kaadetaan säälimättä Etelä-Amerikan sademetsävyöhykkeellä, jotta saadaan laidunmaita lihakarjalle. Afrikassa puolestaan kasvava väestö tuhoaa metsiä saadakseen polttoainetta, jolla lämmittää ruokansa. Juuri tämän vuoksi iloitsen, jos voit olla mukana istuttamassa metsää Tansaniaan tämän blogin lukemisen lisäksi. Istutushankkeeseen liittyy samalla koulutusta, jolla paikallisia ihmisiä koulutetaan kestävään metsänhoitoon sekä ymmärtämään metsien merkitys heidän oman, ihmiskunnan ja koko luomakunnan tulevaisuuden kannalta.
Riemullinen hetki ranskalaisessa ravintolassa
Saksassa polkiessani huomioni kiinnittyi vaurauteen ja siisteyteen. Ranskassa vaikutelma on vaatimattomampi. Talot ovat keskimäärin pienempiä, autot vanhempia ja pihapiirit hoitamattomampia kuin Saksassa. Selittäviä tekijöitä lienee monia. En arvota asiaa. Totean vain, että tämä on vaikutelma, jonka minä sain.
Pihoihin ja puutarhoihin liittyen kysymys voi olla myös kiinnostuksen kohteista. Ehkä ranskalaiset vain viihtyvät paremmin keittiössä kuin pihalla ja puutarhassa. Kyllähän hapankaali, braatvursti ja olut minullekin maistuvat, mutta saksalaisesta keittiöstä en juuri muista kuulleeni. Ruokakulttuurin tärkeydestä ranskalaisille uutisoitiin kuluneella viikolla myös Suomessa, kun kerrottiin, millainen mekkala maassa nousi, kun vihreä naispoliitikko arvosteli ranskalaisten miesten grillaustapoja.
Myös pyöräilykulttuuri muuttui saapuessani Ranskaan. Ensinnäkin pyöräteitä on vain satunnaisesti. Myöskään arki- ja retkipyöräilijöitä, joita Tanska, Saksa, Hollanti ja Belgia olivat tulvillaan, ei juuri näy. Ranska on kuitenkin pyöräilymaa – kilpapyöräily. Ajetaanhan täällä maailman kuulu Tour de France. Kun poljen autojen seassa teillä, joilla ei juuri piennarta ole, luotan siihen, että ranskalaiset autoilijat kyllä kunnioittavat pyöräilijöitä, jotka ovat tässä kulttuurissa myös arvostettuja urheilusankareita. Kaiken varalta – kuten aina pyöräillessäni – pukeudun kuitenkin kirkkaisiin vaatteisiin ja kypäräni niskapuolella vilkkuu punainen valo
Torstai toi tullessaan muutoksen säähän. Lämpömittari kohosi nippa nappa 20 asteeseen ja päivä valkeni harmaana kovan tuulen antaessa kyytiä pilville. Valitettavasti tuuli ei antanut kyytiä minulle, sillä se oli vastainen. Niinpä 75 kilometrin etappiin meni enemmän aikaa kuin aiempina päivinä sataan kilometriin. Kun polkee aukeissa maisemissa kovaan vastatuuleen, saa alamäessäkin tehdä töitä ja loivakin ylämäki laittaa vaihtamaan pientä ratasta eteen ja isoa taakse. Sadettakin sain kokea, mutta vain kuuroina, koska kova tuuli loi rakoja pilviin. Siitä kuitenkin iloitsin, että näkemäni sadat tuulivoimalat pyörivät lavat vinkuen. Toki ne olisivat pyörineet, vaikka tuuli olisi ollut myötäinenkin. Mutta sitähän se on ollut minulla suuren osan matkaa, joten eipä ole varaa valittaa.
Tuohon torstaihin sisältyi myös riemullinen hetki ravintolassa, johon pysähdyin lounastamaan. Ravintolan nuori henkilökunta oli jotenkin tohkeissaan käynnistäni, kun heille selvisi, että olin liikkeellä polkupyörällä ja tullut Suomesta saakka. Kun päivä sattui olemaan vaimoni Minnan syntymäpäivä, pyysin tuota henkilökuntaa laulamaan videolle onnittelulaulun ranskaksi Minnalle. He olivat heti valmiita ryhtymään leikkiin. Voi kuinka hauska ja riemullinen tuosta videosta tulikaan. Samalla tuli testattua googlekääntäjän pätevyys, sillä minä en puhu ranskaa ja yksikään tuon henkilökunnan edustaja ei puhunut englantia. Hyvin pelitti.
Masentavia muistoja
Poljettuani tunnin verran tuosta lounaspaikasta päädyin aivan toisenlaiseen tunnelmaan. Huomioni kiinnittyi ensin sotilashautausmaahan. Se osoittautui ensimmäisen maailmansodan aikaiseksi brittiläisten sotilaiden hautausmaaksi. Sen viereen oli maan alle, ikään kuin juoksuhaudoista ja bunkkereista muistuttamaan, tehty tuolla alueella käytyjen taisteluiden muistomuseo.
Ajettuani vähän matkaa eteenpäin huomioni kiinnittyi lipputankorivistöön, jossa oli useiden maiden liput. Paikalla oli muistomerkki, jonka nimi oli ”Monument to the Nations of the Battle of Cambrai”. Se sijaitsee kukkulalla, jolta avautuu lähes silmänkantamaton näkymä. Seudun pelloilla käytiin yksi ensimmäisen maailmansodan hirveimmistä taisteluista, Cambrain taistelu, marras-joulukuussa 1917. Kahden viikon otatus päättyi ratkaisemattomana, mutta sen tuloksena 100 000 nuorta miestä kuoli, haavoittui tai joutui vangiksi. Lisäksi lähiseutujen kylät tuhoutuivat, asukkaat niistä olivat toivottavasti paenneet paikalta jo aiemmin.
”Länsirintamalta ei mitään uutta.” Mieli hiljeni pitkäksi aikaa, kun ajattelin kaikkia niitä miljoonia nuoria miehiä, jotka kaatuivat tuon sodan aikana noiden peltojen liejuun ja mutaan. Varjomme on harmaa, kollektiivinen varjomme usein sysimusta.
Ensimmäisen maailmansodan erilaisia muistomerkkejä ja eri maiden kaatuneiden hautausmaita riitti myös perjantaille. Sää puolestaan oli reissuni toistaiseksi huonoin. Vastatuuli oli torstaitakin kovempi ja lounastauon jälkeen vettä vihmoi vaakatasossa toista tuntia. Matkanopeus ei juuri ylittänyt kymmentä kilometriä tunnissa, mutta onneksi hyvät sadevarusteet pitivät miehen kuivana ja lämpimänä, sillä lämpötila sateessa ei liene ylittänyt 15 astetta ja kova tuuli lisäsi kylmän tuntua. Visiirikypärä osoitti jälleen oivallisuutensa, sillä sateessa polkeminen ilman visiiriä on silmille koettelemus. Päivän päätteeksi toivoin, että lauantaina olisi parempi sää, kun saavun Pariisiin.
Viimeisen yöni ennen Pariisia vietin Compiéngessä, asukasluku 42 000. Kaupunki tunnetaan kahdesta aselevosta, joista aiempi päätti ensimmäisen maailmansodan marraskuussa 1918. Toinen merkitsi Ranskan antautumista Saksalle kesäkuussa 1940, jolloin Hitler vaati, että aselepo allekirjoitetaan samassa paikassa kuin edellinen, joka merkitsi Saksan häviötä.
Majoituin aivan viehättävän kaupungin keskustassa Oise-joen rannalla kulahtaneeseen hotelliin, jonka tähtiluokitus lienee joskus ollut enemmän kuin nykyiset kaksi. Tuulahdus matkailua 1960-luvulta. Kävi vähän sääliksi hotellin omistajaa, joka kertoi hankkineensa paikan viikkoa ennen pandemian alkua. Vaikutti siltä, että mies pyöritti paikkaa lähes yksinään ja teki töitä kellon ympäri. Kun aamupalapöydästä alkoi patonki loppua, hän kipaisi ranskalaiseen tapaan hakemaan lisää lähikulman pikku leipomosta.
Tuntemattomia teitä, käymättömiä kaupunkeja
Olen matkustanut elämässäni koko lailla paljon, vieraillut yli 30 maassa ja asunutkin muissa maisemissa yhteensä lähes viisi vuotta. Hollannissa ja Belgiassa en kuitenkaan ollut ennen tätä matkaani käynyt muuten kuin vaihtanut konetta Amsterdamissa ja Brysselissä. Nuo kaupungit jäivät nytkin näkemättä, joten niihin on mukava vielä joskus suunnata kaupunkilomalle.
Myös Ranska on minulle melko tuntematon. Nizzassa olemme vaimoni Minnan kanssa pari kertaa lomailleet ja kerran olen käynyt siellä myös työn merkeissä. Pariisissa en ole kuitenkaan koskaan käynyt. Tämä siitäkin huolimatta, että Minnalla, joka on tehnyt uransa musiikinopettajana, on myös ranskanopettajan pätevyys ja hän on opintoihinsa liittyen viettänyt aikanaan pitkiä aikoja Pariisissa. Jostain syystä lukuisat kaupunkilomamme eivät vielä ole vieneet meitä Ranskan pääkaupunkiin. Olinkin melko tohkeissani, kun viikon viimeinen 85 kilometrin etappi veisi minut Pariisiin, jossa viettäisin muutaman lepopäivän jatkaen matkaa vasta keskiviikkona.
Lauantaiaamuna taivas oli edelleen pilvistä harmaa, mutta ei onneksi enää laskenut mitään alleen. Alkuun sain polkea yli kymmenen kilometriä joen rantaa seurailevalla pyörätiellä, minkä jälkeen edellispäivien kaltaista lakeutta riitti vielä jonkin matkaa. Vähitellen maisemaan tuli myös metsäisiä saarekkeita, kyliä ja pieniä kaupunkeja sekä mäkiä, joita kelata ylös ja rullata alas.
Pariisissa on 2,2 miljoonaa asukasta, mutta sen metropolialueella, joka on väkiluvultaan Euroopan unionin suurin, väkeä on lähes 12 miljoonaa. Yhtenäinen kaupunkinauha alkoi noin 35 kilometriä ennen keskustaa. Pyörällä oli taas mielenkiintoista saapua suurkaupunkiin ja nähdä kaupunkirakenteen eri kerrostumia. Matkalla oli myös värikkäitä kaupunginosia, joissa maailma on tullut kylään pysyvästi. Noita kulmia ei varmaan keskiverto kaupunkilomalainen juuri tule nähneeksi.
Kulku kaupunkiin pyörällä vaati huomattavaa keskittymistä, kun pyöräteitä oli täälläkin vain satunnaisesti. Löysin itseni välillä kirjaimellisesti puskasta puolen metrin levyisellä polulla, jota polkiessa saatoin vain ihmetellä, kuka sen on navigaattorin tekoälylle osannut syöttää. Seuraavassa hetkessä tähtäsin lujaa liikkuvien autojen seassa kaksikaistaiseen liikenneympyrään singotakseni sitten itseni ulos oikealla kaistalla oikeaan suuntaan. Keskustan viimeinen viisi kilometriä olivat puolestaan kuin täpötäysi tanssilava, jossa ei auttanut kuin yksi ajatus: Sekaan vaan!
Taivaan tummuessa ja päästellessä myös jokusen pisaran saavuin vihdoin perille hotelliini, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä Eiffel-tornista.
Mitä Pariisissa sitten tapahtui? Siitä kerron seuraavassa blogissani.
Teksti ja kuvat Mauri Vihko
———————-
Voit seurata matkani edistymistä viikoittain tällä alustalla ilmestyvästä blogistani. Samalla tänne linkittyy tarinoita ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä itse kukin voi omalla kohdallaan tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tähän minun matkaani liittyen voit olla mukana istuttamassa metsää Tansaniaan tekemällä lahjoituksen, johon ohjeet ovat ohessa.
Auta istuttamaan puita – Lahjoita tästäKlikkaa lisätietoa oheisesta kuvasta (kuvaesitys etenee nuolinäppäimin):
Lue lisää:
Kaikki Maurin blogit
Satoja tuhansia puita Tansaniaan – Näin se tehdään
#MauriPolkee
