Rakas päiväkirja on juttusarja, jossa työntekijämme Mimosa Hedberg kertoo omakohtaisia kuulumisia koronapandemian keskeltä Kathmandusta.
Luen jälleen kyyneleitä nieleskellen nepalilaista sanomalehteä.
Tästä on tullut ikävä tapa, sillä mitä enemmän järkyttäviä uutisia tyttöihin ja naisiin kohdistuvista kamaluuksista luen, sitä enemmän herkistyn. Silti en halua sulkea silmiäni näiltä uutisilta.
”Oikeutta. Oikeutta. Oikeutta.”
Tällaisia iskulauseita on kuultu mielenosoituksissa eri puolilla Nepalia viimeisen kuukauden aikana. Sadat ja tuhannet naiset ovat osoittaneet mieltään, sillä Länsi-Nepalin Baitadissa 12. luokkaa käyvä tyttö löydettiin raiskattuna ja kuristettuna.
Nepalilaiset naiset vaativat syystäkin oikeutta, sillä maassa on yhä aivan liian yleistä, että naisiin kohdistuva rankka väkivalta jää tutkimatta ja syylliset tuomitsematta.
Kun muutin Nepaliin vuonna 2018, maata kuohutti toinen vastaava tapaus. 13-vuotias Nirmala oli pyytänyt äidiltään lupaa lähteä ystävänsä luokse muutaman kilometrin päähän kodistaan kotiläksyjä tekemään. Seuraavana päivänä tytön ruumis löytyi sokeriruokoviljelmän laidalta, raiskattuna ja murhattuna.
Liki kolme vuotta myöhemmin Nirmalan murhaajaa ei ole vieläkään löydetty, saatikka laitettu oikeuden eteen. Tämä iskee syvälle tunteisiin.
Naisille turvaa liikkumisen rajoituksilla?
Viime kuussa Nepalissa moni hieraisi silmiään luettuaan, että Nepal ehdottaa uutta naisten matkustamista rajoittavaa lakia. Lailla väitetään olevan hyvät tarkoitusperät: tyttöihin ja naisiin kohdistuva ihmiskauppa kukoistaa maassa, etenkin Intian avoimen rajan tuntumassa.
Uudessa laissa ehdotettiin, että kaikki alle 40-vuotiaat nepalilaisnaiset joutuisivat pyytämään matkustamiseen lupaa perheenjäseneltä sekä paikallisviranomaisilta. Ja jälleen naiset marssivat Kathmandun kaduilla.
Vaikka tarkoitusperä saattaa olla hyvä, moni nuori nepalilaisnainen pitää ehdotusta pöyristyttävänä ja ihmisoikeuksiaan rajoittavana. Toki monet Nepalin naiset ovat tottuneetkin kysymään perheen vanhimmilta – usein miehiltä – lupaa, oli kyseessä naimisiinmeno tai uuteen paikkaan muutto. Tai jopa matkalle lähtö.
Näin asiat yhä ovat patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa kastijärjestelmä ja sen tuomat haitalliset perinteet, kuten naisten kuukautiseristäminen, istuvat yhä sitkeään. Etenkin Nepalin syrjäseuduilla.
Seitsemän lasta, vaikka varaa ei olisi
Mikä on vaikeinta Nepalissa? Minulta kysytään usein samaa kysymystä ja vastaus on selvä. Suomalaiseen tasa-arvoon tottuneelle nuorelle naiselle on ollut haastavinta sietää ja käsittää sukupuolten eriarvoisuutta Nepalissa.
Muistan elävästi haastattelun, jonka tein nepalilaisessa maalaiskylässä Dhadingin piirikunnassa ennen koronakriisin alkua. Maanviljelyksestä elävän köyhän perheen äiti kertoi minulle, että hänellä on seitsemän lasta. Ensimmäinen kysymykseni oli:
– Kuusi tyttöä ja yksi poika?
Vastaus oli myöntävä. Tiesin ilman naisen selitystäkin, että lapsia oli yritettävä, kunnes perhe saisi perijäksi arvokkaan poikalapsen. Sillä perinteisesti poika jää kotiin pitämään huolen vanhemmista, kun tytöt naitetaan muihin perheisiin. Varaa ei olisi näin moneen lapseen ollut, mutta yhteisön painostusta ei ole helppo vastustaa.
Eikä ilmiö rajoitu pelkästään nepalilaiskyliin. Nepalilainen kollegani, koulutettu uranainen, kertoi minulle vastikään, kuinka häneltäkin kahden tyttölapsen jälkeen sukulaiset yhä utelevat, milloin tulee kolmas lapsi, se kauan odotettu poika.
Naisten tarinoita Nepalissa raportoineena en voi olla välillä ajattelematta: En haluaisi syntyä naiseksi Nepaliin. Mikä onni on ollut, että olen saanut syntyä tytöksi 1980-luvun Suomeen. Oman etuoikeuteni tunnistettuani en voi olla nostamatta hattua Nepalin rohkeille naisille, jotka osoittavat kaduilla mieltään oikeuden toteutumiseksi.
Nämä naiset – ja heidän kanssaan marssivat miehet – ovat niitä, jotka muuttavat Nepalin suunnan. He ovat rohkeampia kuin minun on koskaan tarvinnut olla.
