Omasta postiluukustani tuli Suomen Lähetysseuran keräyskirje. Ajattelin, että tiedän, mistä siinä kerrotaan ja mitä siinä pyydetään, kun käsittelen samoja asioita päivittäin omassa työssäni Lähetysseurassa. Kirjeeseen nostetaan lukuisten valintojen joukosta se, mikä on vaatinut erityishuomiota. Aiheista ei ole puutetta.
Erityishuomio syntyy siitä, mitä työntekijämme maailmalla toteavat yhdessä kumppanikirkkojen työntekijöiden kanssa. Huomio koostuu arjen tiedosta. Huomion tarve kertyy siitä, mitä todetaan työssä havaitun kautta, usein hiljaisesti esiin tulevana todellisuutena. Huomioitava todellisuus on sitä, mikä on vastassa, minkä ohi ei pääse, jota ei voi kiertää tai jättää siihen reagoimatta.
Avasin kirjeen ja päätin tutustua siihen kunnolla, kuten minulle henkilökohtaisesti tulleeseen postiin. Kuoresta ilmestyi nepalilainen lukiolainen Radhika, joka haaveilee jatko-opinnoista, kuten moni tuttu nuori Suomessakin. Kirjeen aiheena oli vammaisten ihmisten mahdollisuudet kouluttautumiseen. Koulujen alkaessa Suomessa aihe nostaa päätään.
Myös työntekijöidemme mielissä pyörivät kouluasiat – omien ja työssä kohdattujen lasten elämä on ajoittain yhtä lähellä. Kun asuu tai työskentelee lähellä ihmisiä, joiden arkeen kuuluvat päivittäiset taistelut perusasioista, kuten vammaisen lapsen mahdollisuus tai mahdottomuus saada opiskella, on päivänselvää, että se on kirkon työntekijöidenkin yksi suurista taisteluista. Ei voi olla tekemättä sitä, minkä tekemättä jättäminen tekee rakkaudesta puhumisen helposti vain kauniiden sanojen puhumiseksi.
Kummityöntekijä tasoittaa koulutien
Koko lähetystyö on usein rahakysymys, mutta rahakysymysten arki yllättää. Suomessakaan eivät apuvälineet ilmaannu ilmaiseksi, eikä opettajien täydennyskoulutuksia tehdä hyvällä tahdolla. Koulukyydit eivät järjesty ilman järjestelyä, eikä lukiolaisen opiskelu tapahdu ilman päteviä opettajia.
Maailmalla kirkon tai muun yhteistyökumppanin työntekijä toimii määrätietoisena puskurina, joka etsii lapselle tai nuorelle sopivaa koulua kävellen, ajaen taksimopolla tai ilmajunalla ja neuvottelee opettajan kanssa yhteistyöstä.
Työntekijät selvittelevät kodin ja koulun välillä olevia kysymyksiä henkilöllisyyspapereista tai syntymätodistuksista. Työntekijä luultavasti auttaa kouluun vaadittavissa paperitöissä, matkustaa ehkä oppilaan kanssa kaukana sijaitsevaan erityiskouluun tai neuvoo kärsivällisesti perheenjäseniä, kuinka kouluttautuminen on mahdollista, vaikka se tuntuisikin aivan mahdottomalta.
Työntekijä ostaa aurinkokennovalaisimen sähköttömään asuntoon, ettei läksyjen teko esty valonpuutteeseen. Työntekijä voi olla se, joka sopii koulupukujen ostamisesta tukkumyyjän kanssa.
Aina työ ei ole mutkatonta tai kaikille osapuolille edes mieluista. Työntekijä vahvistaa epäluuloisesti koulutukseen suhtautuvia tahoja ja vakuuttaa henkilökohtaisesti kouluikäisen vanhempaa, että koulutus kuuluu myös sinun lapsellesi. Työntekijä ottaa vastaan epäilyt, väsymykset ja luovii esitettyjen kysymysten viidakossa.
Työntekijä näkee myös valtavan tahdonvoiman, voimakkaat asiaansa ajavat opettajat, lapsiaan kannustavat vanhemmat ja yleisen innostuksen, jota yhteistyökin tuottaa. Kaikesta tästä tehdään johtopäätöksiä ja tulevaisuudensuunnitelmia.
Yllättävä puheenvuoro lukutaidon puolesta
Kaikki maksaa. Rahalla tehtävät tai sillä epäsuorasti saavutettavat asiat ovat usein suora vastaus ihmisen rukouspyyntöön. Voimakkaimman koulutusta puolustavan puheenvuoron olen kuullut sairaalassa.
Spontaanin puheen sairaalan portaalla istuen piti lukutaidoton, kirkon kummilapsiohjelman tuella peruskoulua käyvän lapsen äiti. Äiti oli tullut hakemaan hänelle kuuluvia ilmaisia epilepsialääkkeitä, kun lapsi oli lukenut ilmoituksen lääkehoidosta äidilleen ääneen.
Vuosikausiin sitä ennen, äiti ei ollut tiennyt saavansa ilmaista hoitoa. Kirkon työntekijä oli äidin tukena vierailemassa vieraassa sairaalassa ensimmäisellä kerralla. Siinä he nyt istuivat ja äiti puhui kaikille ohikulkijoille koulutuksen, erityisesti lukutaidon puolesta.
Erilaiset tarpeet tarvitsevat käytännön ratkaisuja: pyörätuoliramppeja, oppimista tukevia välineitä, koulukuljetuksia ja erityisruokavalioita. Kyse on tiedosta ja todellisesta panostuksesta, jonka jäljet jäävät ja muuttavat asioita. On opittava laajemmalla asteikolla uusia toimintamalleja ja tavoiteltava tasa-arvoisempaan elämään tähtääviä muutoksia.
Useammin on kyse siitä, millaiseksi olemme maailman rakentaneet. Sitä voi onneksi kehittää, käytäntö kerrallaan. Eri tavoin haasteiden edessä olevan ihmisen mahdollisuus koulunkäymiseen ei ole vain taloudellinen kysymys. Se on tehtävä, jossa arvot ja ihmiskäsitys punnitaan, ja asia, jota ei voi ohittaa. Sitä voi miettiä omalla kohdallaan myös kirjeen esittämällä kysymyksellä. Olenko koskaan miettinyt, millaista elämäni olisi ollut ilman koulua?
Pia Pyhtilä, lähetystyön asiantuntija
