Vuorilta alas laaksoon
Viikko sitten lauantaina saavuin Andalusiaan ja nousin reilun 800 metrin korkeuteen Sierra Morenan vuoristossa. Andalusian alue ulottuu idästä Portugalin rajalta Gibraltarin kautta pitkälle Välimeren rannikkoa idässä. Andalusian rannikkoa kutustaan Costa del Soliksi, Aurinkorannikoksi, joka on tuttu myös suurelle osalle suomalaisista.
Joka kuudes espanjalainen – noin 8,5 miljoonaa – on andalusialainen. Itsehallintoalueen pääkaupunki on Helsingin kokoinen Sevilla. Moni suomalalainen on lentänyt etelän lomallaan Malagaan, joka sekin on lähes Helsingin kokoinen metropoli.
Maanantaina polkeminen jatkui Andalusian pohjoisosasta kohti etelää. Etapin ensimmäiset kymmenen kilometriä olivat eräät kauneimmat matkani aikana. Sain lasketella ilmaista kyytiä alas loivaa serpentiinitietä vehreillä ja vihreillä vuorilla, minkä jälkeen laskuvoittoinen matka jatkui vielä parikymmentä kilometriä. Tämän laskettelun myötä jätin Sierra Morenan vuoriston ja saavuin Guadalquivirin laaksoon, joka on saanut nimensä alueen läpi virtaavasta Andalusian suurimmasta joesta.
Laaksossa maisema makasi olematta kuitenkaan tasainen. Enimmäkseen kumpuilevaa maastoa, joka pyöräilijälle tarkoitti pitkiä loivia nousuja ja laskuja. Joka puolella vaikutti olevan oliivipuita silmän kantamattomiin. Ei siis ihme, että kolmannes Euroopassa käytetystä oliiviöljystä on peräisin Andalusiasta.
Reilu kilometri ennen saapumistani maanantain majapaikkaani huomasin, että pyöräni ohjaus viipottaa oudosti. Missä vika? Etukumi puhki. Eipä muuta kuin pois satulasta ja lyhyt loppumatka taluttaen.
Olisi reissu kyllä voinut sujua loppuun asti ilman rengasrikkoa, ajattelin, kun näin pitkälle olin jo päässyt. Onni onnettomuudessa oli, että se tapahtui niin lähellä majapaikkaa ja hyvässä säässä. Kumia majapaikassani vaihtaessa kiittelin reilun viikon takaista päätöstäni ostaa varastettujen työkalujeni tilalle juuri sisäkumi, pumppu ja renkaan vaihtotyökalut. Nyt ne tulivat tarpeeseen.
Ongelmaksi rengasta vaihtaessa ilmeni, että en monista yrityksistä huolimatta saanut uutta sisäkumia asettumaan ns. vanteelle, vaan se jäi pullistamaan venttiilin kohdalta. Tuollaisella renkaalla voi kyllä ajaa, mutta pyörän jokaisella pyörähdyskerralla se pompahtaa ikään kuin tiessä olisi kupru. Siinä myös piilee riski sisäkumin vahingoittumisesta. ”Näillä mennään” päätin ja kävin levolle. Unta odotellessa kuitenkin toivoin, että kohdalle sattuisi pyöräkorjaamo, jossa ongelma fiksattaisiin.
Ihme juttu
Tiistain 87 kilometrin etappi alkoi vajaan kymmenen kilometrin pätkällä valtatien varressa reilun sadan tuhannen asukkaan Jaénin kaupungin liepeille. Sinne päästyäni yritin löytää Googlemapsin hakutoiminnon avulla pyöräkorjaamoa, jossa rengasongelmani lisäksi voitaisiin kiristää takajarrun vaijeri, minkä jo parin viikon ajan olin kokenut tarpeelliseksi. Haku ei tuottanut tulosta kuten ei aiemmatkaan vastaavat hakuni Espanjassa. Ruotsissa ja Saksassa haku oli tuottanut hyviä tuloksia, mutta Espanjassa sain aina vain lähimmäksi korjaamoksi madridilaisen pajan, joka ei missään vaiheessa ollut lähellä reittiäni.
Eteenpäin siis ilman huoltopysähdystä. Ensin vajaa kymmenen kilometriä Jaënin laidoilla, kunnes päädyin Vias Verde del Aceitelle, jalankulkijoille ja pyöräilijöille varatulle reitille, jota tiistaina oli tarkoitus polkea 70 kilometriä.
Poljettuani Vias Verdellä noin 25 kilometriä, reitti kulki muutaman sata metriä erään kaupungin kadulla jatkuakseen sitten taas pelkkänä kevyen liikenteen väylänä pitkin asumatonta maaseutua. Tuossa kohdin päivän etappi oli puolessa ja päätin, että on lounasaika. Pysähdyin ja katselin ympärilleni ja huomasin kadun toiselle puolella ravintolan, jossa voisin lounastaa. Mutta mitä olikaan tuon ravintolan vieressä? Pyöräkorjaamo!
Minun nauttiessani lounasta ystävällinen Antonio fiksasi sekä renkaan että kiristi venyneen jarruvaijerin. Ihme juttu.
Oliiveja, oliiveja – ja pelottavia siltoja
Etukäteen olin kuvitellut, että Vias Verde del Aceitelle olisi uudehko kävelijöille, vaeltajille ja pyöräilijöille rakennettu reitti. Todellisuudessa se on 1800-luvun lopulla rakennettu rautatie, jolta on poistettu kiskot ja joka on erotettu vain kevyelle liikenteelle. Väylä, jota ajoin tiistaina 70 kilometriä ja keskiviikkonakin lähes 25, on kylätien levyinen ja suurelta osin päällystetty. Pyöräilijän kannalta sen hyvä puoli on, että maaston korkeuserot on tasoitettu alamäkien osalta pengerryksin ja ylämäkien osalta leikkauksin. Jäljellä olevat ylämäet olivat kilometrien pituisia ja lähes huomaamattomia, alamäet vastaavasti pitkiä ja maltillisia, joissa riitti polkaisu silloin toinen tällöin.
Useassa kohdin laaksojen – tai noilla kohdin pikemminkin rotkojen – ylittämiseen ei riittänyt penger, vaan silta. Ne osoittautuivat minulle jonkin asteisiksi haasteiksi. Minulle on näet vanhemmiten kehittynyt korkean paikan kammo. Reitin varrella oli pelkästään tiistaina reilu tusina ranskalaisen firman 1880- ja 90-luvuilla rakentamaa kapeaa teräsrunkoista siltaa. Ne ylittivät parhaimmillaan – tai minun kokemukseni mukaan pahimmillaan – jopa 50 metrin syvyisiä rotkoja ollen pisimmillään 200 metriä pitkiä. Niiden kannet oli tehty siten, että puisia ratapölkkyjä, joista osa näytti minun silmääni jo lähes lahoilta, oli pantu sillalle poikittain. Minusta ei ollut ajamaan noiden siltojen yli, vaan katse tarkasti horisonttiin kiinnitettynä talutin pyöräni niiden ylitse. Siltojen pituudet ja rotkojen syvyydet lukivat tauluissa, joissa kukin näistä historiallisista silloista esiteltiin.
Vias Verde del Aceitelle kulkee nimensä mukaisesti vihreässä maisemassa. Mutta millaisessa? Jo maanantaina olin polkenut useita kymmeniä kilometrejä halki oliivipuuviljelmien. Tiistaina sama meno jatkui koko päivän. Kuten aiemmin totesin, niin Andalusia tuottaa kolmanneksen Euroopan käyttämästä oliiviöljystä. Mutta millä hinnalla? Totaalisen yksipuolisella, luonnon monimuotoisuuden tuhoavalla ja maaperän eroosiolle altistavalla hinnalla. Kumpuileva maisema on sinänsä kaunis, mutta yksitoikkoinen. Oliivipuut ovat suorissa riveissä eikä mitään muita kasveja ole – ei myöskään aluskasvillisuutta. Jäljistä päätellen puurivistöjen välit lanataan säännöllisesti samoin kuin puiden alustat. Maaperä on kuivaa ja on selvää, että sateiden tullessa, merkittävä osa pintakerroksesta huuhtoutuu veden mukana alas rinteitä. Tämä ei voi olla kestävää.
Polkeminen Vias Verde del Aceitalla oli helppoa, kun korkeuserot oli tasoitettu pengerryksin, silloin ja leikkauksin. Tiistain päätteeksi sain kuitenkin kohottaa pulssia oikein kunnolla. Majapaikkani sijaitsi näet vuoren rinteellä Zuheros-nimisessä pittoreskissa kylässä. Sille leimallisia ovat Välimeren alueelle tyypilliset valkoiseksi kalkitut talot, mutta siellä on myös linnoitus, jonka arabit alun perin rakensivat valvomaan alla aukeavaa laaksoa jo 800-luvulla.
Vähitellen Guadalquivirin laakso oli jäämässä taakse ja edessä oli vuorisysteemi, joka idempänä Andalusiassa on nimetty Sierra Nevadaksi (suomeksi lumihuippuiset vuoret), joilla on useampi yli kolmeen kilometriin yltävä huippu. Minun tieni kulkisi kuitenkin huomattavasti matalammilla vaiheilla ennen kuin torstaina laskettelisin alas meren rantaan.
Kansallispäivä
Vuosi 1492 oli Iberian niemimaan historiassa merkittävä – ainakin voittajien näkökulmasta. Tuolloin viimeisetkin arabit karkotettiin alueelta, kun heidät häädettiin Afrikan puolelle myös Andalusiasta. Samalla niemimaan kuningaskunnat – Portugalia lukuun ottamatta – yhdistyivät yhdeksi valtioksi. Kehityksen takana oli osaltaan Kastilian kuningattaren Isabella I:n ja Aragonin kuningas Ferdinand II:n avioliitto.
Joitakin vuosia aiemmin Isabella ja Ferdinand olivat rahoittaneet italialaisen, Lissabonissa asuneen Christophorus Columbuksen hankkeen löytää läntinen meritie Intiaan. Lokakuun 12.1492 Columbus rantautui saarelle, joka nykyisin on osa Bahamaa. Tämän perusteella 12.10. on Espanjan kansallispäivä, joka on myös yleinen vapaapäivä.
Kansallispäivänä espanjalaiset muistelevat menneisyyttään suurvaltana ja erityisesti espanjalaisen kulttuurin ja kielen vaikutusta myös maan ulkopuolella. Päivä on juhla- ja vapaapäivä myös suuressa osassa Latinalaista Amerikkaa, mikä kertoo, että espanjalaiset eivät ole aivan väärässä juhliessaan historiallista ja kulttuurista vaikutustaan maailmassa.
Lokakuun 12. on myös espanjan kielen päivä, kielen, joka on maailman neljänneksi puhutuin heti kiinan, englannin ja hindin jälkeen. Espanjaa puhuu äidinkielenään arviolta 534 miljoonaa ihmistä. Suomessakin on yli 8 000 henkilöä, joiden äidinkieli on Espanja.
Vapaapäivän lisäksi espanjalaiset juhlistavat kansallispäiväänsä valtakunnallisin ja paikallisin paraatein. Minä en sellaista kuitenkaan päässyt näkemään, sillä keskiviikolle osunut kansallispäivä meni suurelta osin polkiessa kaupunkien ulkopuolella.
Päivän 80 kilometrin etappi Zuherosta Antequearaan jakaantui polkemisen kannalta kolmeen erilaiseen jaksoon. Ensimmäinen kolmannes oli helppoa, lievästi alaspäin viettävää poljeskelua Vias Verde del Aceitalla, jota olin polkenut jo edellisenä päivänä. Keskimmäinen kolmannes oli yksi retkeni haastavimmista. Runsaasti nousuja ja laskuja, joista nousut olivat osin lyhyitä, mutta jyrkkiä otatuksia, osa pitkiä, mutta siinä määrin vaativia, että niissäkin tiuhaan rytmiin pumppasivat sekä sydän että jalat. Onneksi väliin mahtui myös palauttavia pitkiä laskuja. Osa laskuista oli kuitenkin niin jyrkkiä, että kiitin mielessäni Antoniota, joka oli edellisenä päivänä säätänyt takajarruni vaijerin kireämmälle, mikä teki vauhdin säätelystä alamäissä helpompaa.
Viimeinen kolmannes oli sitten tasamaata lukuun ottamatta lopun kahta kilometriä, joilla nousua oli 70 metriä kauniin Antequeran kaupungin keskustaan majapaikkaani. Yksi yhteinen tekijä etapin kolmella jaksolla kuitenkin oli. Etäisyyteen avautuva avara maisema, jossa edelleen näkyi vain oliivipuita – loputtomasti.
Antequeraan saavuttuani olo oli jotenkin epätodellinen. Jäljellä olisi enää yksi päivä polkemista. Olin melkein maalissa.
Loppunousu ja -luisu
Torstain viimeiselle etapille minulla oli valittavana kaksi vaihtoehtoa. Lyhyempi 81 kilometriä, jossa ensimmäisen kymmenen kilometrin matkalla olisi nousua yli 400 metriä. Toinen vaihtoehto oli pidempi, 91 kilometriä, mutta siinä nousua alkumatkasta olisi vain noin 200 metriä. Loppumatka molemmissa vaihtoehdoissa olisi pääasiassa laskettelua vuorilta alas kohti merta. Aiempien nousukokemusten perusteella minun oli helppo valita pidempi matka vähemmällä nousemisella.
Lähdin liikkeelle auringon kajastaessa ensi säteitään Antequeran kaupungin läheisten vuorien takaa. Lähtökorkeus oli noin 500 metriä, josta alkuun oli siis noustava serpentiinitietä reiluun 700 metriin. Siinä me sitten kiipesimme ylöspäin, aurinko ja minä. Vähitellen päivä valaisi kunnolla upean vuoristomaiseman, jossa tällä reitillä korkeimmat rinteet ulottuivat reiluun kilometriin.
Puuskuteltuani itseni etapin lakipisteeseen saatoin ryhtyä nauttimaan ilmaisesta menosta. 50 kilometriä laskettelua vuorten rinteillä tiellä, jonka pinnoite oli korkeintaan vuoden vanhaa. Uusi asfaltti helpotti vauhdikasta menoa, kun ei tarvinnut pelätä mahdollisia rengasta leveämpiä railoja, joita huonommilla teillä olin Espanjassa oppinut varomaan. Toki reitillä oli muutama tykyttävä nousukin, mutta pääasiassa reipasta laskua kohti päämäärää.
Olin onnellinen, että sain kulkea viimeisen etappini hyvässä säässä ja yhdessä retkeni kauneimmista maisemista. Iloitsin siitäkin, että vaihteeksi rinteillä ja laaksoissa kasvoi muutakin kuin oliivipuita. Mitä noilla pelloilla kasvoi, sitä en osaa sanoa, sillä sato oli jo korjattu.
Viimeiset 30 kilometriä päivän etapista olivat selviytymistä vilkkaassa Aurinkorannikon kaupunkiketjun liikenteessä. Olin saapunut yhteen maailman suurimmista turismiteollisuuden keskittymistä. Näiden rantojen muutos pienistä kalastajakylistä massiivisiksi hotellien, apartomentosten, pienasuntojen, kerrostalojen, kauppa- ja huvikeskusten, teiden ja katujen viidakoksi on tapahtunut minun elinaikanani. ”Maailma muuttuu Eskoseni.” Kyllä. Mutta millä vauhdilla ja kuinka paljon se onkaan muuttunut – ja muuttuu. Ihan kaikessa.
Vihdoin kaarsin suomalaisten suosiman Fuengirolan kaupungin rannalle, olin saapunut perille. Fuengirolan – tai Fugen, kuten suomalaiset sitä kutsuvat – rantakadulla ei ole vaikea erottaa, ketkä ovat suomalaisia. Kyllä meidät tunnistaa. Niinpä pysäytin pyöräni neljän nuoren suomalaisen kohdalla ja pyysin yhtä heistä ottamaan kuvan itsestäni. Toki juteltiinkin tovi, sillä juttua syntyy aina, kun mainitsen pyöräileväni Espoosta Espanjaan. Nyt uutta oli se, että saatoin kertoa pyöräilleeni. Retkeni oli siirtynyt nykyisyydestä menneisyyteen.
Veljellinen vastaanotto
Lapsuuden perheessäni meitä oli neljä sisarusta. Vuosina 1953–56 syntyivät ensin veljeni Juhani ja hänen jälkeensä siskoni Terhi ja Outi. Minä ilmestyin sitten kuopuksena – tai vähäpoikana kuten yksi enoistani minut nimesi – vuonna 1960. Olen kuitenkin sanonut sisarilleni olevani 50-lukulainen minäkin, sillä olen syntynyt huhtikuussa, joten alulle panoni on tapahtunut vuoden 1959 puolella.
Veljeni Juhani – tai Jukka kuten häntä on aina kutsuttu – on jo eläkkeellä. Sattui sitten niin mukavasti, että Jukka ja hänen samoin jo eläkkeellä oleva vaimonsa Raija olivat päättäneet viettää tämän lokakuun Fuengirolassa. Niinpä minulla oli varsin veljellinen vastaanotto saapuessani perille. Torstai-iltana juhlimme retkeni onnistumista ja jälleennäkemistä yhteisellä illallisella. Aika kiva sattuma.
Iltapäivä seurakunnassa ja huutokauppa
Fuengirolassa ja sen lähiseudulla arvioidaan talvisin asuvan noin 30 000 suomalaista. Iso osa heistä on alueella ympärivuotisesti, sillä kyse ei enää ole vain eläkeläisistä, vaan yhä useammin myös työikäisistä perheineen. Uusin, pandemian jälkeinen trendi on tulla alueelle etätöihin talvisin muutamaksi kuukaudeksi. Kesällä seudulle suuntautuu paljon myös viikkoturismia. Alueella saa suomeksi monenlaisia palveluita ja sen suomalaisessa peruskoulussa ja lukiossa on satoja oppilaita.
Fuengirolassa on toiminut jo vuosia myös Aurinkorannikon suomalainen seurakunta. Seurakunta on minulle tuttu työni kautta, sillä se on osa kirkon ulkosuomalaistyön verkostoa, jonka johtajana olen toiminut viimeiset reilut kuusi vuotta.
Seurakunta ei ole – kuten eivät mitkään muutkaan ulkosuomalaisseurakunnat – osa Suomen kirkkoa. Se on itsenäinen Espanjaan rekisteröity uskonnollinen yhdistys. Sillä on suuri joukko vapaaehtoisia ja merkittävää omaa varainhankintaa. Se omistaa suurehkon seurakuntakodin Fuengirolassa ja pienen toimitilan myös Torremolinoksessa.
Seurakunnan kaksi ympärivuotista pappia ja osa-aikainen talvikanttori ovat johtamani Kirkkohallituksen ulkosuomalaistyön yksikön palveluksessa. Työntekijäresurssinsa seurakunta saa – kuten moni ulkosuomalaisseurakunta maailmalla – siis Kirkkohallitukselta ja maksamme seurakunnalle vuosittain myös toiminta-avustusta. Läheisessä työyhteydessä seurakunnan kanssa toimii kaksi määräaikaista sosiaalikuraattoria, joiden työnantaja on Suomen Merimieskirkko. Sosiaalikuraattoritoiminnan rahoittajana on STEA eli entinen RAY.
Aurinkorannikon lisäksi suomalaisia seurakuntia, joiden työntekijöiden työsuhde on Kirkkohallituksessa, on Manner-Espanjassa Torreviejassa sekä Kanarian saarilla Gran Canarialla ja Teneriffalla. Torreviejan ja Kanarian saarten seurakunnat toimivat vain talvisin ja niiden palveluksessa olevat työntekijät ovat osa- ja määräaikaisia, useimmiten eläkkeellä tai vuorottelu- tai virkavapailla olevia pappeja ja kanttoreita.
Työyhteyteni vuoksi oli luontevaa, että sovin Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan kanssa, että järjestämme yhdessä tilaisuuden matkaani liittyen. Lauantai-iltapäivänä tarjolla oli hernekeittoa ja pannukakkua, minkä jälkeen siirryimme kirkkosalin puolelle, jossa kerroin retkestäni sanoin ja kuvin. Lopuksi pidettiin huutokauppa, jossa polkupyöräni myytiin eniten tarjoavalle. Kaikki tilaisuuden tuotto – ateriamaksut, kolehti sekä pyörästä maksettu hinta – meni lyhentämättömänä puiden istuttamiseen Tansaniassa Suomen Lähetysseuran kautta, hankkeeseen, jota olen näillä blogeillanikin halunnut tukea. Illan tuotto oli yhteensä 700,12 euroa, mistä suuri kiitos kaikille mukana olleille. Kiitos myös pastori Jarmo Karjalaiselle sekä lukuisille vapaaehtoisille, jotka tartuitte toimeen, kun sitä teiltä pyysin.
Miksi tällainen reissu?
Miksi tehdä tällainen matka ja mitä siitä jäi käteen? Näin tuoreeltaan ei varmasti osaa arvioida kaikkea ja osa jäänee ikuiseksi arvoitukseksi alitajuntaani mieleni mullaksi.
Seikkailunhalu on ilmiselvästi yksi syy. Matkapyöräilyharrastukseni myötä olen vuosien varrella ymmärtänyt, että tämä on minulle sopiva tapa seikkailla, mutta myös leikkiä. Ihminen on leikkimään luotu, homo ludens. Reissu oli totisesti leikkiä ja seikkailua parhaimmillaan.
Varmasti kysymys on myös omien rajojensa testaamisesta, sekä henkisten että fyysisten.
Olen törmännyt usein kysymykseen, teenkö matkani todellakin yksin. Minulle itsekseni oleminen ei ole koskaan ollut ongelma. Tarpeeni sosiaalisiin kontakteihin on suhteellisen vähäinen, vaikka kaiketi niissä ihan hyvin pärjäänkin. Perustaltani olen kuitenkin enemmän erakkouteen taipuvainen, joten matkan taittaminen omissa oloissani ei ollut minulle ongelma.
Turvallisuuden näkökulmasta toki viisaampaa voisi olla kulkea yhdessä jonkun toisen tai toisten seurassa. Entäpä jos kaatumiseni Espanjan syrjäseudulla olisi aiheuttanut jotain vakavaa? Miten olisin selvinnyt tilanteesta yksin?
Kun yksin olo ei ole ongelma ja kun mitään vakavaa tai isosti ikävää ei matkalla tapahtunut, niin henkistä kanttiani matka ei koetellut merkittävästi laisinkaan. Jokainen päivä oli uusi seikkailu, näin uusia maisemia, maita ja paikkoja. Tutustuin uusiin ihmisiin. Lopulta en myöskään ollut matkassa aivan yksin. Minna kulki mukanani, sillä 1–3 päivittäistä videopuhelua ja moninaiset tekstiviestit pitivät tuntuman yllä toisiimme ja mahdollistivat molemminpuolisen jakamisen kunkin päivän tapahtumista ja tunnelmista.
Fyysisiä rajoja retki koetteli vähemmän kuin ennakkoon arvioin. Reitti oli Skånesta eteläiseen Ranskaan maastoltaan lähes tasaista. Sen kuin poljeskeli menemään. Espanjan puolella oli jonkin verrankin sykettä reippaasti kohottavia nousuja, joiden vaikutusta helle vielä lisäsi. Pari viimeistä päivää tuntuivat jo melko raskailta. Ehkä siihen vaikutti toisaalta kahden kuukauden yhtä mittaisen polkemisen kumulatiivinen kasautuminen ja toisaalta tietoisuus päämäärän lähestymisestä. Täytyy todeta, että perille päästyä oli paitsi pää pyörällä myös kroppa koko lailla väsynyt.
Viimeisen etappini lounastauolla torstaina minut tavoitti suru-uutinen. Suomalainen matemaatikko, historioitsija ja kirjailija, professori Osmo Pekonen oli kuollut edellisen päivän vastaisena yönä. Uutinen tuli erityisellä tavalla kohti, sillä Pekonen oli menehtynyt yöllä nukkuessaan kesken pyörävaelluksen Ranskassa. Osmo Pekonen oli syntynyt 1960 kuten minäkin.
Uutisen kuultuani päätin tilata Fuengirolassa siellä toimivalle suomalaiselle lääkärille ajan sydämen kuunteluun ja sydänfilmiin. Onneksi minun kohdallani kaikki oli hyvin, mutta ei vara venettä kaada.
Osmo Pekosen kohtaloa miettiessäni löydän myös kolmannen syyn tällaisen matkan tekemiseen. Se on ajan rajallisuus. Kukaan meistä ei tiedä etukäteen elämänsä kestoa, mutta tässä iässä kuoleman varjo on läsnä eri tavoin kuin nuorempana. Hyvin usein kuulee ikäviä uutisia ikätovereista. Kenellä on todettu syöpä, kuka on saanut Parkinson- diagnoosin, jollakin on varhainen dementia ja jotkut – kuten Osmo Pekosen – kuolema korjaa jo tässä iässä.
Millaisia asioita vielä haluaisin tehdä? Millaiset asiat vielä ovat minulle mahdollisia nyt, mutta eivät ehkä enää kymmenen vuoden kuluttua, mikäli saan elää? Johonkin tällaiseen kehykseen retkeni tekeminen myös liittyy. Samalla se on oman tulkintani mukaan osa prosessia, jossa olen siirtymässä elämänvaiheesta toiseen.
Siirtymäriitti
Matkassani on minulle kysymys myös elämänkaareen liittyvän murroskauden ilmentymästä. Jo parin vuoden ajan olen kokenut kulkevani kohti uutta vaihetta, jossa tämä retki palveli ikään kuin tuohon prosessiin liittyvänä siirtymäriittinä.
Mitä tällä tarkoitan?
Ihminen on kehollinen kokonaisuus. Meitä muokkaavat geenimme, kokemuksemme ja elintapamme. Tähän liittyen on olemassa paljon tutkimusta ja pohdintaa muokkaantumisemme eri vaiheista. Painotetaan lapsuuden merkitystä, puberteettia, formatiivisia vuosia ja vähittäistä aikuistumista. Puhutaan keski-iästä ja kirjoitetaan vanhuudesta. Mutta mitä on keski-iän ja vanhuuden välissä?
Olen 62-vuotias ja jonkin aikaa kokemukseni on ollut, että olen jonkinlaisessa siirtymävaiheessa tai välitilassa. Keski-ikä tuntuu vähitellen jäävän taakse, mutta vanhuuteen on vielä matkaa, jos sinne saakka saa elää.
Tämä välitila keski-iän ja vanhuuden välillä on yleisinhimillisesti uutta, kun elämme nykyisin keskimäärin niin vanhoiksi. Historiallisesti ja evoluution näkökulmasta tällaiset ”välivuodet” ovat uusi ilmiö. Mitä ne siis ovat ja mikä on niiden tarkoitus?
Eräs näihin välivuosiin saapumisen merkki ovat fyysisen vanhenemisen ensi oireet. Niiden taustalla on molemmilla sukupuolilla osin myös hormonaaliset muutokset. Miehellä se tarkoittaa mm. testosteronitason laskua. Pikkuhiljaa jalkojen välissä paisuu enää vain eturauhanen, minkä seurauksena on vähitellen mietittävä, milloin on aika hankkia ensimmäiset suojat virtsankarkailuun.
Hormonaaliset muutokset tuntuvat myös henkisellä puolella. Intohimoa ja voimaa puuttuu muualtakin kuin alapäästä. Tähän kaikkeen liittyy luopumisen tunteita, surua, kaihoa ja kaipausta.
Mitä sitten? Mikä on elämän mieli ja tarkoitus tässä uudessa elämänvaiheessa?
Minun kohdallani vastauksella on yhteys matkapyöräilyharrastukseeni, jonka aloitin keväällä 2016. Näillä erilaisilla ja erimittaisilla pyöräretkilläni olen kokenut syvää yhteyttä poikaan nimeltä Mauri. Tuo poika on kansakouluikäinen, alle kymmenenvuotias siis. Näillä ikämiehen retkillä jokainen päivä on seikkailu niin kuin polkeminen vaikkapa kymmenen kilometrin päähän tuttavien mökille tai paikalliselle ratsastustallille oli kansakouluikäiselle pojalle. Reissuillani läsnä on vahva muistijälki pikku kaupungissa kasvaneesta pojasta, joka sai varttua varsin vapaasti ja jonka reviiri laajeni merkittävästi juuri pyöräilyn kautta.
Onko olemassa jokin vaihe keski-iän ja vanhuuden välissä? Omassa ajattelussani olen nimennyt sen toiseksi latentiksi. Käsite ei minulle ole negatiivinen, vaan positiivinen löytö.
Lapsuuden latenssivaihe on monella tavoin tasapainoinen, onnellinen ja seesteinen kausi kahden uhmaiän välissä. Keski-iän jälkeisessä, vanhuutta edeltävässä latenssissa on mielestäni jotain samaa, aikuisessa paketissa toki. Tyyneyttä, seesteisyyttä, sisäistä rauhaa. Tietoisuutta siitä, kuka olen ja mitä haluan. Elämän senioriteettia.
Tämä on minulle viimeisen parin vuoden elämänmatkani löytö, joka mieleni mullasta muhi sanoiksi polkiessani Espoosta Espanjaan.
Kotiinpaluu
Lähdin kotoa sunnuntaina 14.8. Paluulento oli sunnuntaina 16.10. Kaksi kuukautta poissa kotoa rakkaansa luota on pitkä aika – sekä sille, joka on poissa, että sille, joka on kotona. Olikin ihanaa saada sunnuntaina lentää Suomeen ja riemullista rutistaa rakasta Minnaa.
Borta bra, hemma bäst.
Kiitokset
Tein reissuni yksin. Silti on monia ihmisiä ja tahoja, joita on syytä kiittää matkaani liittyen.
Ensimmäinen ja suurin kiitos menee Minnalle. Ilman hänen rohkaisuaan, kannustustaan ja myötäelämistä en olisi tälle retkelle varmaan lähtenyt ja ne ovat kantaneet minua joka päivä koko matkan.
Toiseksi haluan kiittää Kirkkohallitusta ja hienoa herrasmiestä, esihenkilöäni kirkkoneuvos Kimmo Kääriäistä virkavapaan myöntämisestä. Kiitän myös upeita työtovereitani Kirkkohallituksen ulkoasiain osastolla, jotka ovat jaksaneet kuunnella etukäteisselostuksiani matkasta ja minua reissuun myös kannustaneet. Matti Hellqvistiä kiitän ajan uhraamisesta, jotta minä tekninen tumpelo ymmärtäisin edes vähän pyörän huollosta.
Erityiskiitos Suomen Lähetysseuralle, jossa nyt jo eläkkeelle siirtynyt Satu Kantola tarttui ideaani liittää matkaani kampanja, jolla voisin antaa yhdessä muiden kanssa panoksen ilmaston muutoksen hillitsemiseksi. Erityiskiitos yhteyspäällikkö Anne Viljaselle ja viestinnän asiantuntija Kirsi Elolle, joiden kanssa kampanjan suunnittelimme ja Kirsille myös viikoittaisesta yhteistyöstä blogieni teknisessä julkaisemisessa. Blogien kirjoittaminen ja niihin liittyvä kuvasuunnittelu osoittautuivat itselleni merkitykselliseksi osaksi matkaani, ja niiden myötä reissu tuli dokumentoiduksi myös itselleni.
Kiitos kaikille blogini lukijoille ja teille, jotka olette tukeneet metsän istutusta Tansaniassa. Keräyksen tuotto on tällä hetkellä 3 417,57 euroa. Lopullinen tuotto selviää marraskuussa, sillä keräys jatkuu lokakuun loppuun asti. Vielä siis ehdit mukaan.
Vielä kiitos kaikille teille, jotka olette rukouksin kantaneet retkeäni. Suuri varjelus oli matkassani ja koin useita pieniä johdatuksen ihmeitä.
Aavistus pyhää
Takana on kaksi kuukautta ja seitsemän maata pyöräillen halki Euroopan. Sitä muistellessa tapahtumien järjestys ja paikat menevät mielessä helposti sekaisin ja jo nyt moni asia tuntuu lipuvan unohduksen ulapalle.
Retkeen mahtui lukuisa joukko merkityksellisiä kohtaamisia, upeita maisemia, kauniita – ja rumia – kaupunkeja, luonnon ääniä, tuoksuja, hajuja ja löyhkää. Monenlaisia makuelämyksiä vaatimattomista valloittaviin. Runsaasti myös iloa omasta jaksamisesta sekä fyysistä nautintoa endorfiinien tuottaessa hyvää oloa.
On vaikea määritellä merkittävin kokemus, puhuttelevin kohtaaminen tai hienoin maisema. Yhden kuitenkin mainitsen. Se on Espanjasta, Iberian vuoriston ylängöltä, reilun kilometrin korkeudesta. Avarassa, karussa maisemassa, auringon valossa ja lämmössä, kaiken kattavassa hiljaisuudessa aika aivan kuin pysähtyi koskettaen samalla ikuisuutta. Aavistus pyhää.
Teksti ja kuvat Mauri Vihko
———————-
Voit lukea lisää matkastani kirjoittamistani blogeista. Voit myös lukea Lähetysseuran ilmastotyöstä ja siitä, mitä itse kukin voi omalla kohdallaan tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tähän minun matkaani liittyen voit olla mukana istuttamassa metsää Tansaniaan tekemällä lokakuun loppuun mennessä lahjoituksen, johon ohjeet ovat ohessa.
Auta istuttamaan puita – Lahjoita tästäKlikkaa lisätietoa oheisesta kuvasta (kuvaesitys etenee nuolinäppäimin):
Lue lisää:
Kaikki Maurin blogit
Lue lisää Lähetysseuran ympäristötyöstä
#MauriPolkee
