Osallistuin kesäkuussa New Yorkissa jokavuotiseen YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen osapuolikokoukseen eli COSPiin.
YK:n päämajaan kokoontuivat sopimukseen sitoutuneet ja sitoutumista suunnittelevat valtiot, järjestöt ja monet muut sopimuksen kannalta olennaiset toimijat ympäri maailmaa. Tällä kertaa mukana oli myös muutama sen sektorin toimija, jolle vammaisten ihmisten työllistymisen teema tarjosi tilaisuuden esitellä omia toimenpiteitään vammaisten työllistämiseksi.
Koronapandemian alkamisen jälkeen monien valtioiden vammaispolitiikassa on entisestään kiihtynyt taantumus.
Tälläkin kertaa kuului puheenvuoroja, joissa heikoille ja haavoittuville vammaisille ihmisille luvattiin suojelua ja hoivaa. Tässä puhunnassa vammaiset ihmiset hahmotetaan toiminnan kohteina, ei toimijoina. Suojelun ja hoivan nimissä näyttää olevan hyväksyttävää eristää vammaiset ihmiset muusta yhteiskunnasta ja rajoittaa oikeuksia, joten muun muassa laitosasuminen on yleistynyt.
YK:n vammaissopimuksen tavoitteena on muuttaa yhteiskuntaa niin, että vammaisten ihmisten oikeudet toteutuvat. Se edellyttää vammaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden toteutumista ja osallistumista yleiseen päätöksentekoon. Kuvaamani suunta on siis YK-sopimuksen vastainen. Se on suorastaan vaarallinen.
Yhdysvaltojen vammaisten henkilöiden oikeuksien lähettiläs Sara Minkara sanoi osuvasti Suomen YK-lähetystön ja Abilis-säätiön järjestämässä sivutapahtumassa, että vammaiset ihmiset eivät ole haavoittuvia, vaan meistä on tehty haavoittuvia.
Koronan riehuessa laitoksissa ”turvassa” asuvat vammaiset ihmiset saivat tartunnan todennäköisemmin kuin muut, koska virus levisi henkilökunnan välityksellä (enkä nyt syytä henkilökuntaa, vaan laitosasumista sinänsä).
Ukrainassa vammaisia on jäänyt oman onnensa nojaan laitoksiin, joista henkilökunta on paennut sodan takia. Vammaisten ihmisten hahmottaminen väistämättä haavoittuviksi ja heikoiksi johtaa helposti siihen, että hyväksytään estettävissä olevat kuolemat. Vakaissakin oloissa se johtaa siihen, että vammaisten ihmisten elämä ja kyvyt heitetään hukkaan.
Taantumuksen kääntäminen edistykseksi vaatii paljon työtä, etenkin kun alkutilanne on kaikkialla maailmassa ollut heikko. Tarvitaan kunnianhimoa ja sitoutumista, politiikkaa ja vankkoja rakenteita. Tarvitaan vammaisia ihmisiä päättäviin asemiin.
Onneksi tällaistakin puhetta kuuli COSPissa, erityisesti sivutapahtumassa, jossa valmistauduttiin ensi vuonna järjestettävään maailmanlaajuiseen vammaisuutta käsittelevään huippukokoukseen (Global Disability Summit). Yhdeksi sen tavoitteista kirjattiin entistä vanhempien mekanismien luominen YK-sopimuksen toteutumiseksi.
Toinen huolestuttava suuntaus on, että valtiot eivät suhtaudu ihmisoikeussopimuksiin yhtä vakavasti kuin ennen. Tämä on erityisen uhkaava tilanne erityisesti niille ryhmille, joiden ihmisoikeuksia on tähänkin asti poljettu enemmän.
Ajattelin tätä COSPissakin, etenkin kun kuuntelin valtioiden yksi toisensa jälkeen vakuuttavan omaa erinomaisuuttaan, vaikka yhdessäkään maassa vammaisten oikeudet eivät läheskään täysin toteudu.
Vähän tai aika paljonkin lohduttaa se, että ihmisoikeudet eivät ole vain valtioiden sopimuksia. Vähintään yhtä tärkeää on niiden toinen ulottuvuus. Ne ovat työkalu sorrettujen ihmisten taistelussa sorron lopettamiseksi.
On tietysti helpompaa käyttää sitä työkalua, jos eliitti on sitoutunut ihmisoikeuksiin, mutta niistä on hyötyä huonompinakin aikoina. Etenkin COSPin käytävillä ja sivutapahtumissa kävi selväksi, että tämä taistelu ei ole päättymässä.
Teksti ja kuva: Amu Urhonen, asiantuntija, vammaisten henkilöiden oikeudet
