Maallemuuttajat
Viikko sitten sunnuntaina nousin Espanjassa ylängölle Iberian vuoristossa Sorian maakunnassa reilun kilometrin korkeuteen. Maisema oli avara, mutta myös lähes autio. Maakunta on yksi Euroopan harvimmin asutuista seuduista.
Päivän päätteeksi saavuin Tejadon kylään, jossa olevasta majatalosta olin varannut majoituksen. Yllätys oli, että maalaisisännän tai -emännän sijaan oven avasi sujuvaa englantia puhuva mies. Sisään astuessani mieleni täytti ihastus. Vanha kivinen maalaistalo oli sisältä täysin remontoitu ja rustiikkityyliin kalustettu upea kokonaisuus.
Koskapa pienessä kylässä ei ollut kauppaa, saati ravintolaa, Arcadioksi esittäytynyt isäntä toivotti minut tervetulleeksi illalliselle. Illallispöydässä selvisi, että Arcadio ja hänen puolisonsa Jesus olivat muuttaneet reilu vuosi sitten Barcelonasta majatalon pitäjiksi syrjäiselle seudulle tuohon pieneen kylään, jossa talvisin kuulemma asuu 16 henkeä. Remontin jälkeen he olivat ryhtyneet vuokraamaan matkailijoille neljää yläkerran upeaa huonetta. Arcadio on koulutukseltaan espanjan ja portugalin opettaja, Jesus farmaseutti, joka on nyt töissä apteekissa jonkin kymmenen kilometrin päässä pienessä kaupungissa.
Miehet kertoivat kyllästyneensä Barcelonan tulehtuneeseen ilmapiiriin, jossa väki on jakautunut voimakkaasti itsenäisyyden kannattajiin ja sen vastustajiin. Kiista kuulemma jakaa perheitäkin eri leireihin. Arcadio, itsekin katalaani, sanoi, että hän ei ymmärrä itsenäisyyshaaveita. Mihin Katalonia tarvitsee omaa armeijaa tai ulkopolitiikkaa, kun sillä muutoin on laaja itsehallinto, hän pohdiskeli.
Kolmisin huomasimme olevamme yhtä mieltä siitä, että tällä hetkellä entistä tärkeämpää on yhteinen eurooppalaisuus, jonka ytimessä ovat vapaus, liberaali demokratia, oikeusvaltio sekä ihmis- ja vähemmistöoikeudet. Ne ovat monin paikoin uhanalaisia myös EU:n sisällä ja niiden puolesta tulee yhdessä olla hereillä.
Espanjan kehitys – toivoa itään?
Keskustelimme Arcadion ja Jesuksen kanssa myös Espanjan historiallisesta kehityksestä viimeisen sadan vuoden aikana. Sisällissodan (1936–39) ja Francon diktatuurin (1939–75) haavat ovat osin kuulemma edelleen olemassa. Monia niihin liittyviä asioita on kyetty käsittelemään vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Suomessakin uutisoitiin kuluneella viikolla Espanjassa juuri hyväksytystä laista, jossa valtio velvoitettiin etsimään sisällissodan ja sen jälkeisten julmuuksien uhrien joukkohautoja sekä luomaan dna-pankki uhrien tunnistamiseksi. Lähes 115 000 kadonneen ihmisen kohtalo on jäänyt pimentoon.
Samalla isäntäni totesivat, että valtavaa edistystä on tapahtunut sitten 1970-luvun, jolloin Espanja muuttui Francon jälkeen demokratiaksi. EU-jäsenyyden myötä talous on vahvistunut sekä monipuolistunut ja maan poliittinen järjestelmä on vakaa. Seksuaalivähemmistöjen asemaa he myös pitivät hyvänä. Ylpeyttä äänessään he kertoivat, että Espanja hyväksyi kolmantena maailmassa samaa sukupuolta olevien avioliitot. Tätä voi pitää melkoisena kehityksenä maassa, jossa katolisella kirkolla on historiallisesti vahva asema.
Minun ikäiseni muistaa nuo Francon diktatuurin ajat. Diktatuureja olivat tuohon aikaan myös Portugali ja Kreikka. Näiden maiden demokraattista kehitystä ajatellessa mieleen nousee pieni toivon kipinä. Ne ovat kyenneet muuttamaan maansa ilman väkivaltaa demokraattisiksi eurooppalaisen perheen jäseniksi. Voisiko se sittenkin olla mahdollista joskus myös Venäjällä? Toivoa sopii, vaikka vaikea siihen on uskoa.
Hiljaisuus ja henkeäsalpaava kauneus
Maanantaiaamuna matka jatkui ylängöllä. Päivän 60 kilometrin etapista ensimmäinen puolikas kulki pitkin paikallisteitä pienestä kylästä toiseen. Monissa kylissä suuri osa taloista oli romahtanut tai romahtamaisillaan. Maalta täälläkin muutetaan pois ja harvaan asutun seudun väki vähenee entisestään.
Maisemat sen sijaan olivat paikoin suorastaan henkeäsalpaavat. Silmänkantamattomiin kauniisti kumpuilevaa puutonta maastoa. Erämaata tämä ei kuitenkaan ollut, sillä suurin osa alueesta oli viljeltyä. Koneellinen viljely onnistuu vähälläkin väellä ja ilmeisesti tilat ovat suuria.
Kesän viljat oli jo puitu, joten pellot olivat puidun keltaisia, tai siellä, missä kynnöt jo olivat tehty, punaisia, mikä alueella on mullan väri. Hyvin paljon oli myös auringonkukkapeltoja, jotka eivät enää loistaneet keltaisina, vaan mustiksi kuivuneina, korjaamista odottaen. Laiduntavia eläimiä en yhtä lammaslaumaa lukuun ottamatta nähnyt missään, en myöskään aidattuja laitumia. Karjataloutta edustivat muutamat sikalat, joiden ohitse henkeä pidätellen poljin.
Puhuttelevaa näillä autioilla seuduilla oli mahdollisuus kuulla hiljaisuus. Kokemus oli hyvin samanlainen kuin Lapin tunturissa. Näet kauas ja kuulet hiljaisuuden.
Maisemat päivän jälkimmäisellä puoliskolla eivät olleet sen huonommat kuin alussakaan. Tie vain oli kakkostason valtatie. Erikoisen kokemuksesta teki se, että leveällä tiellä ei liikkunut kuin kaksi autoa koko aikana. Aamun paikallisteillä niitä sentään oli kolme ja pari traktoria. Syy tähän kummallisuuteen oli, että väylän viereen oli muutama vuosi aiemmin avattu moottoritie, jolle kaikki autot olivat siirtyneet. Erikoinen kokemus ajaa 30 kilometriä leveällä valtatiellä itsekseen. Erikoista oli myös se, että 60 kilometrin taipaleella ei ollut yhden yhtä kauppaa, saati ravintolaa, josta olisin saanut itselleni lounaan. Kohtalaisen nälkäisenä saavuin siis iltapäivällä majapaikkaani.
Suolarahaa
Olen tehnyt retkeäni varten hyvin tarkan reittisuunnitelman ja varannut kaikki majoitukset hyvissä ajoin. Erityisen tärkeää tämä on ollut Espanjan harvaan asutun seudun suhteen. Polkupyörällä matkatessa ei halua kuulla, että majatalossa ei ole tilaa ja seuraavaan majapaikkaan on 40 kilometriä.
Maanantain majapaikaksi olin varannut huoneen hotellista paikkakunnalta, jonka nimi oli Medinaceli. Toki olin katsonut varausohjelmasta, että paikka näyttää ihan mukavalta ja tutkinut etukäteen myös reitin perille. Itse paikkakuntaan en kiinnittänyt mitään huomiota, sillä kyse ei ollut mistään kaupungista, pikemminkin kyläpahasesta.
Lähestyessäni Medinacelia huomasin sen sijaitsevan korkealla kukkulalla. Alhaalta laaksosta katsoen vaikutti siltä, että kyseessä olisi luostari, jossa olisi myös majoituspalvelua. Kun muutaman tiukan nousukilometrin jälkeen saavuin kukkulan laelle, yllätys oli melkoinen.
Ensimmäisenä huomioni kiinnitti roomalainen riemukaari samalla, kun totesin, että paikalta avautuvat huikeat maisemat alas laaksoon ja ympäröivälle ylängölle. Lähempi tarkastelu paljasti, että kylässä oli myös suuri palatsi keskusaukioineen, pienen katedraalin kokoinen kirkko sekä joukko kauniita kivitaloja, joissa useita ravintoloita ja pieniä hotelleja. Mistä ja miksi kaikki tämä on ilmestynyt tuonne karuun maisemaan keskelle ei-mitään?
Vastaus on suola. Medinacelin kylän alapuolella on suolakaivos, jota on hyödynnetty roomalaisajoista aina 1990-luvulle asti. Suola on historiallisesti ollut erityisen haluttu ja arvokas tuote ja suolakaivoskaupungit hyvin vauraita, esimerkkinä vaikkapa Itävallan Salzburg. Niinpä jo roomalaiset janosivat Medinacelin suolaa ja valloittivat alueen. Sittemmin siellä isännöivät arabit ja lopulta espanjalaiset. Espanjalaisaikana rakennettiin palatsi, josta seutua hallinnoi ja suolaiset voitot taskuunsa kääri Medinacelin herttua.
Suolan historiallisesta merkityksestä kertoo sekin, että useissa kielissä sanan palkka etymologisena juurena on suola. Roomalaisten sotilaiden palkasta osa oli tarkoitettu suolan (latinaksi sal) ostamiseen. Tätä palkan osuutta kutsuttiin salariumiksi. Siihen perustuvat sittemmin palkkaa tarkoittavina sanoina mm. espanjan salario, ranskan salaire ja englannin salary, joissa kaikissa sanalla on myös yhteys suolaan, joka espanjaksi on sal, ranskaksi sel ja englanniksi salt.
Palkka kuin palkka. Suolarahaa.
Suuri Armada ja Suomi
Espanjalaista suolaa tuotiin aikoinaan myös Suomeen, ainakin 1500-luvun jälkipuoliskolla. Espanja oli tuolloin maailmanhistorian ensimmäinen globaali suurvalta. Sillä oli laajat meren takaiset alueet Etelä- ja Keski-Amerikan lisäksi myös Pohjois-Amerikassa Kaliforniasta Floridaan seuduilla, jotka nykyisin ovat osa Yhdysvaltoja.
Tyynellä Valtamerellä Espanja hallinnoi mm. saaristoa, jonka tänään tunnemme nimellä Filippiinit. Valtio on nimetty Espanjan kuninkaan Filip II:n (1527–1598) mukaan ja maan pääuskonto on katolisuus.
Euroopassa Espanja hallitsi 1500-luvulla Napolin ja Sisilian kuningaskuntia sekä Alankomaita. Vuodesta 1580 alkaen myös Portugalia. Alankomaissa puhkesi 1568 kapina Espanjaa vastaan, minkä seurauksena oli 80-vuotinen sota, jossa Alankomaiden kapinallisten tukena olivat Englanti ja Ranska.
Filip II halusi ratkaista tilanteen rakennuttamalla laivaston, joka tunnetaan Suurena Armadana tai Voittamattomana Armadana. Saadakseen riittävästi laivanrakennukseen tarvittavaa materiaalia, erityisesti puutavaraa, Filip II loi aktiiviset kauppasuhteet nousevaan uuteen valtioon Ruotsiin. Laivojen rakentamiseen tarvittiin myös tervaa, jota hankittiin Suomesta. Paluulastina Espanjasta tuotiin sitten suolaa.
Filip II rakennutti laivastonsa ja pyrki sen turvin maihinnousuun Englannissa 1588, mutta kärsi tappion Englannin laivastolle. Espanjalla oli käytössään huikeat resurssit, jotka perustuivat Etelä-Amerikasta tuotuun kultaan. Filipin aikana suurvalta-asema saavutti huippunsa, mutta hänen kaudellaan alkoi myös sen taantuminen, johon syynä olivat lukuisten sotien lisäksi suunnattomat rakennushankkeet. Valtion talous romahti.
Itse tutustuin Filip II:n tarinaan ensimmäisen kerran kesällä 1979, jolloin lauloin Savonlinnan oopperajuhlakuorossa. Ohjelmistossa oli tuona kesänä W.A. Mozartin Taikahuilun ja Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten lisäksi myös Giuseppe Verdin Don Carlos, joka on Filip II:n hoviin sijoittuva kolmiodraama.
Tuohon Savonlinnan kesään liittyy sellainen yksityiskohta, että olemme vaimoni Minnan kanssa tajunneet, että olemme tuolloin olleet ensimmäisen kerran elämässämme samassa paikassa yhtä aikaa. Minna musiikkileiriläisenä kuuntelemassa oopperaa, jonka kuorossa minä lavalla lauloin. Toki emme tuolloin vielä toisistamme mitään tienneet, sillä yhteinen tarinamme alkoi vasta 20 vuotta myöhemmin.
Lankesin ansaan
Retkeni reittisuunnitelmaa tehdessä lähdin siitä, että haluan polkea päällystetyillä teillä, mikäli vain mahdollista. Tekoäly kyllä tarjoaa pyöräilijälle usein myös hiekkateitä, joskus suorastaan kärrypolkuja, mutta en erityisemmin kaipaa polkea niillä. Miksi?
Hiekkateiden kunnosta on vaikea etukäteen saada selkoa. Ei niinkään polkijan vaan pyörän kannalta on pitkässä reissussa oleellista, että tie on riittävän tasainen. Pyörässäni on kyllä jousitettu etuhaarukka, joten se sopii hyvin myös maastossa ajamiseen. Mutta kun minun 90 kiloni lisäksi tarakalla on reilu15 kiloa matkatavaraa, erityisesti pyörän takapää joutuu kovalle rasitukselle, mikäli ajettava alusta tuottaa paljon tärinää.
Espanjan mäkisissä maastoissa hiekkatie luo lisäksi oman erityishaasteensa. Alamäessä saattaa piillä ansa, jos tielle on johonkin kohtaan kerääntynyt paksumpi kerros irtonaista sepeliä ja hiekkaa. Silloin on vaarana, että etupyörä lähtee irtosoran päällä viemään pyörää eri suuntaan kuin polkija. Jos näin käy, polkija jatkaa painovoiman ansioista matkaansa eteenpäin, vaikka pyörä menee toisaalle.
Erityisesti Espanjan harvaan asutuilla seuduilla pyrin rakentamaan reittini siten, että ajaisin pääosin päällystetyillä teillä. Kaikkialla se ei kuitenkaan ole mahdollista. Moottoritielle ei – onneksi – pyörällä ole asiaa ja muun päällystetyn tien käyttäminen olisi paikoin tarkoittanut kymmeniä kilometrejä lisää poljettavaa. Suunnittelussa oli siis suostuttava siihen, että osa reitistä kulkisi myös hiekkateillä.
Mietin ennen reissua, millaisia riskejä matkaan saattaisi liittyä. Isoimman riskin arvelin olevan juuri kaatuminen alamäessä hiekkatiellä Espanjassa alueella, jossa avun saaminen olisi epätodennäköistä ja jossa on vähän, jos lainkaan liikennettä.
Keskiviikon 72 kilometrin etapista yhteensä kolmannes kulki eri vaiheissa hiekkatiellä. Ensimmäinen niistä oli noin kolmen kilometrin mittainen laskuvoittoinen pätkä alueella, jossa lähimpään kylään oli useita kilometrejä.
Edettyäni reilun kilometrin tällä taipaleella tulin vähäisen nousun jälkeen laskuun. Muutaman kymmenen metrin mäkeä laskettuani tajusin yhtäkkiä – nyt lennetään! Maisemia ihaillen en kiinnittänyt huomiota tiehen ja ajoin juuri tuollaiseen kohtaan, jossa tien pinnassa on paksu kerros irtonaista hiekkaa ja sepeliä.
Lensin niin sanotusti turvalleni. Jo ilmalennon aikana huusin kovaa, mutta varsinkin maahan tömähdettyäni sadattelin varmaan minuutin kovaan ääneen huutaen. Ensinnäkin harmistuksesta, että olin huolimattomuuttani langennut – kirjaimellisesti – juuri siihen ansaan, jonka olin etukäteen arvioinut matkan suurimmaksi riskiksi. Toiseksi kerätäkseni energiaa ylösnousemiseen, sillä makasin maassa pää alamäen puolella jalkojen sojottaessa ylös tulosuuntaan.
Ylös päästyäni alkoi vahinkojen arviointi. Kropassa ei ollut mitään mennyt pahasti rikki. Toki kämmenet olivat palkeilla ja lyhyiden vaatteiden vuoksi paljaana olleet vasen käsivarsi ja sääri verisillä naarmuilla, sillä ”laskeuduin” jotenkin vasemmalle kyljelleni. Tunsin myös kipua kylkiluissa vasemman rintalihaksen alla. Koska kohtaan ei myöhemmin tullut mustelmaa, päättelin, että kyseessä on lihasperäinen revähdys, joka kyllä vihoittelisi aikansa, mutta ajan funktiona myös paranisi. Toki loppupäivän ylämäet kertoivat, että nousuissa polkija käyttää myös kylkiensä lihaksia, sen verran ilkeästi tuo kipeytynyt kohta muistutti itsestään. Tiistain jälkeen en ole myöskään pystynyt nukkumaan vasemmalla kyljelläni. Onneksi matkassa on sekä kipugeeliä että -pillereitä, joita päätin ottaa kuurin tuohon kyljen vaivaan, kunnes se helpottaa.
Selvisin siis säikähdyksellä, kyljen revähdyksellä, haavojen puhdistuksella ja pahimpien laastaroinnilla, mihin minulla toki on välineet matkassa mukanani. Entä pyörä? Se ei ollut moksiskaan. Tarakalla olevat sivulaukut ottivat iskut vastaan pyörän sijaan. Riski laukkujen osalta on kiinnitysmekanismin, jolla laukut kiinnitetään tarakkaan, rikkoutuminen. Sitäkään ei tapahtunut.
Säikähtäneenä, harmistuneena, mutta kiitollisena varjeluksesta jatkoin matkaani.
Mitä tästä opimme?
Tämä oli toinen kerta, kun kaaduin matkapyöräilyharrastukseni aikana tavalla, jossa olisi voinut käydä pahemminkin. Edellinen tapahtui Itävallassa keväällä 2017, kun poljin Tonavan rantaa Saksan Passausta Itävallan Wieniin. Retkeni viimeisenä päivänä söin lounasta eräässä pikkukaupungissa. Ajettuani pari kilometriä tuosta lounaspaikasta havahduin siihen, että olin unohtanut lompakkoni ravintolan pisuaarin päälle. Olin näet käynyt kassalla maksamassa ruokani ja suunnannut sitten vessaan, mutta koska tuolloisissa ajohousuissani ei ollut taskuja, olin laittanut lompakon pisuaarin päälle unohtaen sen sinne.
Havahduttuani lompakon jäämiseen, käänsin pyörän tulosuuntaan ja ryhdyin polkemaan vimmattua vauhtia takaisin. Eräässä kohdassa pyörätiessä oli 90 asteen kulma, jonka taakse en korkean pensasaidan vuoksi nähnyt. Ajoin kuitenkin tuohon kulmaan hidastamatta ja kas, kulman takaa minua lähestyi kaksi naista rinnakkain polkien, pyörätien täyttäen. Tein paniikkijarrutuksen, jonka seurauksena takapyörä lähti ensin sivuluisuun ja sitten stoppasi. Tämän seurauksena lensin komean voltin, onneksi kuitenkin tien viereiselle nurmikolle tömähtäen. Naarmuja ei tullut, mutta olkapää vihoitteli pari kuukautta tuon kuperkeikan jälkeen.
Mikä näitä kahta onnettomuutta yhdistää? Inhimillinen virhe. Itävallassa hätääntymisestä johtunut liian suuri tilannenopeus. Espanjassa etukäteen tiedostetun riskin unohtaminen ja sitä seurannut liian suuri tilannenopeus. Käsitykseni mukaan liikenneonnettomuuksista suurin osa johtuu inhimillisistä virheistä. Näin ainakin minun kohdallani on ollut. Autolla olen ajanut kerran kolarin, mutta silloin syy oli vastapuolessa, hänen inhimillisessä virheessään. Onneksi silloinkin selvittiin säikähdyksellä, varsinkin, kun kyydissäni oli ryhmä isosia rippikoululeiriltä, jota tuolloin olin ohjaamassa.
Toinen oppi liittyy kypärän käyttöön. Mielenkiintoisella tavalla muistan molemmista onnettomuuksistani hyvin selvästi pään iskeytymisen maahan. Muistikuvat niistä ovat ikään kuin hidastettuina filmeinä mielessäni. Kaiketi sitä pyrkii eri lihaksin torjumaan tuota pään kopsahtamista maahan, mutta painovoima on ihmistä vahvempi.
Itävallassa kopsahti pään oikea puoli korvan yläpuolelta. Espanjassa puolestaan otsa. Molemmilla kerroilla tiedostin tuossa hetkessä, kuinka kypärä otti iskun vastaan. Keskiviikkona Espanjassa sen teki kypäräni etuosa ja visiiri. Visiiri on nyt naarmuilla, mutta ilman sitä naarmuilla olisivat olleet nenä ja silmälasit. Mitä puolestaan otsalohkolleni olisi käynyt ilman kypärää – sitä en halua edes ajatella. En ole koskaan ymmärtänyt pyöräilijöitä, jotka ajavat ilman kypärää. Tiistaisen ilmalentoni jälkeen ymmärrän heitä entistäkin vähemmän.
Entä mitä lompakolleni tapahtui Itävallassa? Joku ystävällinen henkilö oli tuonut sen baarimikolle, jolta minä sain sen sitten itselleni. Turha kiire pois.
Laskettelua ja navigointia
Espanjan sisämaa on suurelta osin ylänköä, joita – toisin kuin viime viikolla väitin – kutsutaan ainakin tasaisten alueidensa osalta myös tasangoiksi. Alkuviikosta ylänkö tarkoitti minun kohdallani polkemista Iberian vuoristossa keskimäärin kilometrin korkeudessa vaihteluvälin ollessa 900 ja 1200 metrin välillä. Tuo vaihtelu tarkoitti käytännössä sitä, että välillä poljin tasaista maastoa 20–30 kilometriä, jonka jälkeen seurasi useiden kilometrien mittainen lasku laaksoon ja pian sen jälkeen kohtuullisen vaativa, useamman kilometrin nousu takaisin tasamaalle.
Keskiviikko toi muutoksen tullessaan, kun 93 kilometrin etappi kulki lähes koko matkan Tajuna joen laaksossa. Tie seuraili jokea alavirtaan, mikä tarkoitti käytännössä alaspäin viettävää tietä. Lähtöpiste oli lähes kilometrissä, päätepiste reilun viiden sadan metrin korkeudessa keskisen Espanjan tasangolla. Ajo oli helppoa laskettelua, mikä tuli kuin tilauksesta, sillä vasen kylki oli edellisenä päivänä sattuneen kaatumisen jäljiltä vielä melko hellänä.
Lieneekö jokilaaksoa ympäröineiden korkeiden kukkuloiden syytä, että puhelimeni oli keskiviikkona pitkiä aikoja ilman yhteyttä verkkoon. Huomasin sen siksi, että tyttäreni Ida-Maria oli aloittanut kanssani aamulla WhatsAppissa tekstiviestikeskustelun eräästä ajankohtaisesta aiheesta, kuten hänellä maailman menoa aktiivisesti seuraavana ihmisenä usein on tapana tehdä. Viestittelyä jatkui pitkin päivää, mutta minun osaltani siihen tuli välillä pitkiä taukoja, kun pysähtyessäni kirjoittamaan jouduin toteamaan, että viestin lähettäminen saa odottaa, koska verkkoyhteyttä ei ollut.
Pyöräretkillä navigoinnin voi tehdä puhelimen navigaattorilla. On myös olemassa erityisesti pyöräilijöille tarkoitettuja navigointiaplikaatioita. Itse en ole tällä reissulla halunnut jäädä pelkästään navigaattorin varaan. Yksi syy on juuri tuo mahdollinen verkkoyhteyden katoaminen, toinen puolestaan potentiaalinen puhelimen rikkoutuminen. Navigointi syö myös paljon virtaa. Toki minulla on mukana varavirtalaite, jolla akun lataa 3–4 kertaa.
Tärkein syy siihen, että en pääsääntöisesti ole kulkenut navigaattorin varassa on, että olen halunnut kokea etukäteissuunnitteluun perustuvaa onnistumisen riemua ja suunnistamiseen liittyvää löytämisen iloa. Navigaattoria olen käyttänyt lähinnä suurissa kaupungeissa, joissa on vilkas liikenne, jolloin navigaattorin avulla on ollut helppoa ja turvallista liikkua. Välillä myös tarkistan navigaattorista sijaintini ja sen, että olen tulkinnut omia suunnitelmiani oikein.
Reittisuunnittelussani oli kaksi päävaihetta. Talvella 2021 tein karttaohjelman perusteella suunnitelman päivittäisistä etapeista kartoittaen samalla potentiaaliset majoitusliikkeet. Viime talvena tein sitten noihin edellistalvena tekemiini suunnitelmiin perustuen tarkat päivittäiset reittisuunnitelmat sekä majoitusvaraukset.
Tarkka tarkoittaa tässä kirjaimellisesti tarkkaa. Minulla on jokaiselle päivälle ”nuotit” noin 15 cm x 5 cm kokoisilla muovitetuilla lapuilla, jotka mahtuvat pyöräni läpinäkyvään kännykkäkoteloon. Niissä on kirjattuna jokainen tieosuus ja kadunpätkä, teiden numerot ja katujen nimet sekä matka, joka kullakin tiellä tai kadulla tulee polkea, on se sitten 30 metriä tai kilometriä. Lisäksi katsoin talvella jokaisen risteyksen Googlemapsin kuvaohjelman avulla ja kirjasin ylös, mitä mahdollisissa tienviitoissa kussakin risteyksessä lukee suuntaan, johon minun pitää edetä. Saksan osalta tosin tuo risteysten katsominen kuvista ei ollut mahdollista, sillä Saksassa Googlen kamera-autot eivät saa kuvata. Tällä lienee juurensa Saksan natsihistoriassa, minkä seurauksena Saksassa ollaan hyvin tarkkoja yksityisyyden suojasta.
Yksityiskohtainen reittisuunnittelu vei minulta viime talvena pari kuukautta. Toki en tehnyt sitä joka ilta tai kaikkina viikonloppuina, mutta aika usein kuitenkin. Joidenkin päivien nuotitukseen riitti tunti, toisten parissa pusasin neljäkin tuntia. Maaseutuetappi, jossa on alle kymmenen risteystä tuli nuotitettua nopeasti, mutta suuria kaupunkeja sisältävien etappien suunnittelussa vierähti helposti useampi tunti. Tämän tyyppinen reittisuunnittelu viritti miehen menohaluja ja nosti matkakuumetta aika hyvin jo talvella.
Perustana reitityksille käytin Googlemapsin tarjoamia pyöräilyreittejä. Sen kameraohjelman avulla kävin risteysten lisäksi tarkastelemassa myös ehdotettujen teiden kunnon. Jos ohjelma ehdotti hiekkatietä, pyrin löytämään korvaavan päällystetyn tien, mikäli mahdollista. Syyn tälle kerroin aiemmin tässä blogissa.
Pitkin matkaa on tuottanut suurta löytämisen ja onnistuminen riemua, kun olen kulkenut omien nuottieni varassa. Risteysalueilla olen myös kokenut ”jälleen näkemisen” iloa, kun olen muistanut risteykseen tullessani tutkineeni kuvaa siitä talvi-iltana kotona työhuoneessani. Varsinkin hankalat risteysalueet, joita on joutunut tutkailemaan vähän pidempään, ovat jääneet mieleen.
Tarkka etukäteissuunnittelu ei ole minulle kahle, päinvastoin. Juuri se on antanut mahdollisuuden myös improvisaatioon sekä pitkiinkin pysähdyksiin matkalla, jos jotain mielenkiintoista on sattunut kohdalle. Aikaa reittisuunnitteluun ei myöskään ole matkan aikana tuhraantunut. Olen voinut keskittyä muuhun.
Tapoja suunnitella reitti ja navigoida matkalla on varmasti monia. Oleellista on löytää oma tapansa. Tämä on ollut minun tyylini, johon olen ollut tyytyväinen.
Madridin liepeillä
Suurimman osan keskiviikkoa poljin melko syrjäisillä seuduilla Guadalajaran maakunnassa, jonka asukasluku on vain noin 250 000. Sain edetä koko lailla rauhassa ilman häiritsevää liikennettä.
Iltapäivällä liikenne kuitenkin vilkastui, kun saavuin Madridin maakuntaan. Se on pinta-alaltaan huomattavasti pienempi kuin Guadalajara, mutta sen alueella väkeä on yli 6,5 miljoonaa.
Ohitin pääkaupunki Madridin sen itäpuolelta noin 60 kilometrin etäisyydellä. Vaikka reittini kulki näin läheltä, jätin Madridin pois matkaohjelmastani. Tähän vaikutti toisaalta aikataulu, toisaalta se, että olen lomaillut Madridissa joitakin vuosia sitten vaimoni Minnan kanssa. Tuon käyntimme perusteella suosittelen kaupunkia lämpimästi lomakohteena. Erityisesti sen taidemuseot jäivät mieleeni.
Mikäli matkaat joskus Madridiin, kannattaa ehdottomasti sisällyttää matkaohjelmaan päiväretki Toledoon, Espanjan keskiaikaiseen pääkaupunkiin. Sinne on Madridista junalla vain puolen tunnin matka. Toledo on upeasti säilynyt keskiaikainen kaupunki, jonka maamerkkejä ovat Alcázarin linna sekä valtava goottilainen katedraali, jonka suuressa sakaristossa on kokoelma El Grecon, Velàzquezin ja Francisco Goyan teoksia.
Antiikin filosofinen ja tieteellinen perintö paljolti katosivat läntisestä kristitystä Euroopasta Rooman valtakunnan tuhouduttua. Perintöä vaalittiin sittemmin Itä-Rooman ohella islamilaisessa maailmassa, jossa antiikin keskeisiä teoksia käännettiin arabiaksi samalla, kun siellä kehitettiin sekä filosofiaa että tieteitä eteenpäin antiikin perinteen pohjalta. Sydänkeskiajalla tiede ja filosofia olivatkin islamin alueella merkittävästi korkeammalla tasolla kuin kristityissä maissa. Muistona tästä on mm. se, että me laskemme arabialaisin numeroin ja puhumme algebrasta, jonka juurena on arabiankielinen matemaattinen termi al-djabr. IT-aikakaudella tutuksi tulleiden algoritmienkin nimen historia juontaa 800-luvulla eläneeseen arabimatemaatikko Muhammad ibn Musa al-Khwarizmiin.
Euroopan renessanssin yhtenä alkusysäyksenä keskiajan lopulla oli antiikin perinnön uudelleen löytäminen. Toledo oli eräs merkittävä kaupunki tähän liittyen. Siellä kohtasivat kolmen uskonnon, islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon oppineet. Kaupunki oli eräiden Italian kaupunkien ohella paikka, jossa antiikin aikaisia teoksia ryhdyttiin kääntämään arabiasta latinaksi. Näin Toledolla oli rooli siinä aate-, taide- ja kulttuurihistoriallisessa murroksessa, joka lopulta johti keskiajan taittumiseen ja ns. uuden ajan syntymiseen Euroopassa. Eurooppalaisen identiteettimme juuret johtavat siis osin myös Toledoon.
Kohti viimeistä viikkoa
Toledo on paitsi kaupungin, myös sitä ympäröivän maakunnan nimi. Torstain 108 kilometrin etappi vei minut Madridin maakunnasta Toledon maakunnan halki Ciudad Realin maakuntaan. Alussa reittiin sisältyi pitkähkö nousu, mutta Toledon puolella maisema oli enimmäkseen tasaista lättyä. Suorilla teillä poljin halki lukemattomien viini-, oliivi- ja hedelmätarhojen sekä joidenkin rumahkojen teollisuuskaupunkien ohi. Yhden noista kaupungeista liepeillä havahduin kylttiin, jossa luki ”Centro Tecnolócigo NOKIAN TYRES.” Paikalla oli yhtiön upouudelta näyttänyt renkaiden testirata, joka oli eristetty korkealla aidalla ja vahtikopilla portilla. Portinvartija ilahtui, kun kävin moikkaamassa häntä ja kerroin olevani Suomesta.
Perjantain lyhyt, vain 50 kilometrin etappi oli maisemallisesti samanlaista lättyä kuin torstaikin. Hyvässä myötätuulessa matka taittui kahdessa ja puolessa tunnissa. Reitin varrella näin suurimman koskaan näkemäni aurinkopaneelikentän, espanjaksi Plantas foto voltaica. Arviolta noin viiden kilometrin matkalla paneeleita oli tien molemmin puolin niin paljon, että en pystynyt arvioimaan kuinka kauas tien varresta ne ulottuivat. Espanjassahan aurinkoa riittää ja tämä laajennuksen alla ollut kenttä tuottaa virtaa ilmeisen paljon, sillä sieltä lähti suuria voimalinjoja moneen suuntaan.
Alkuviikon korkeammilla ylänköseuduilla Iberian vuoristossa näin myös hyvin paljon tuulivoimaloita. Avarassa maisemassa näki kauas ja parhaillaan laskin yhdellä 360 asteen katselulla 181 myllyä pyörimässä.
Lauantain sadan kilometrin etapista puolet oli samanlaista tasangon lättyä Espanjan keskiylängöllä kuin kaksi edellistäkin päivää. Helppoa edettävää siis. Puolessa välissä maisema rupesi kuitenkin pikkuhiljaa kumpuilemaan. Noin 70 kilometrin kohdalla saavuin Andalusiaan. Nyt maisemassa ei enää ollut kyse kummuista, vaan jyrkistä rinteistä ja serpentiiniteistä Sierra Morenan vuoristossa, Despenaperrosjoen muodostamassa solassa.
Onneksi suurin osa noista kilometreistä oli asfalttiteitä, sillä muutamilla hiekkatieosuuksilla tunsin itseni syöksylaskijaksi tiellä, jolle autoista vain nelivetoisilla olisi asiaa. Noilla hiekkaisilla jyrkänteillä menin alamäet kävelyvauhtia rystyset valkoisina jarrukahvoja painaen. Ylämäet, joissa ei ollut serpentiinimutkia helpottamassa nousua, jouduin niiden jyrkkyyden vuoksi taluttamaan. Asfalttiteillä nousut ja laskut olivat huomattavasti mukavampia, koska niillä jyrkkyys oli tasattu serpentiinimutkilla. Maisemat olivat komeat ja näkemisen arvoiset.
Lauantai-illaksi saavuin reilun 800 metrin korkeuteen pieneen Santa Elenan kylään. Sunnuntaiaamuna kävelin kylän kirkkoon vain oppiakseni, että siellä messua vietetään lauantai-iltaisin. Ilmeisesti pappi käy paikalla jostain toiselta paikkakunnalta, jossa hän pitää messun sunnuntaisin.
Sunnuntaista muodostui siis vain lepopäivä. Lepo tulikin tarpeeseen, sillä takana oli kahdeksan päivää polkemista ilman välipäivää ja edessä retken viimeinen viikko, johon sisältyisi monta vaativaa nousua ja laskua ennen perillepääsyä. Miten viimeinen viikko sujui? Siitä kerron ensi viikolla blogissani, joka sekin on lajissaan viimeinen.
Teksti ja kuvat Mauri Vihko
———————-
Voit seurata matkani edistymistä viikoittain tällä alustalla ilmestyvästä blogistani. Samalla tänne linkittyy tarinoita ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä itse kukin voi omalla kohdallaan tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Tähän minun matkaani liittyen voit olla mukana istuttamassa metsää Tansaniaan tekemällä lahjoituksen, johon ohjeet ovat ohessa.
Auta istuttamaan puita – Lahjoita tästäKlikkaa lisätietoa oheisesta kuvasta (kuvaesitys etenee nuolinäppäimin):
Lue lisää:
Kaikki Maurin blogit
Kelluvat puutarhat ja tippakastelu auttavat ilmastonmuutoksen keskellä
#MauriPolkee
