Vuosia sitten opiskellessani Birminghamissa Englannissa tapasin sikäläisessä buddhalaisessa keskuksessa miehen, jonka tarina omasta hengellisestä tiestään on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Mies oli anglikaanipastorin poika, joka oli saanut kotoaan avaramielisen kristillisen kasvatuksen, osallistui aktiivisesti seurakunnan nuorisotyöhön ja eleli elämäänsä kuten nuori mies tuollaisista lähtökohdista eli.
Eräänä päivänä hänen kuljeskellessaan jollakin Birminghamin pääkaduista tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Aivan kesken kaiken mies koki kirjaimellisesti, kuinka hän ”tuli uskosta pois” siinä yhdessä, pienessä hetkessä. Kokemus oli järkyttävä, pelottava ja kaikin puolin tyhjentävä. Tapahtui jotakin, jota hän ei olisi missään nimessä tahtonut tapahtuvan: hänen kallein aarteensa haihtui savuna ilmaan ja jäljelle jäi ei-mitään.
Tästä traumaattisesta kokemuksesta alkoi sinnikäs pyrkimys saada takaisin se, mitä oli kadonnut: usko. Mutta taivas ei vastannut, Jumala oli kuollut, ja niinpä hän lähti etsimään muualta. Hänen etsintänsä päättyi sitten buddhalaiseen yhteisöön, jossa hän vihdoin koki löytäneensä rauhan, tyyneyden ja hengellisyyden, joka täytti aiemman tyhjiön. Yksinkertainen, ei-materialistinen ja yhteisöllinen elämäntapa tuntui luontevalta, mietiskely tyynnyttävältä ja rikkaalta. Minun oli todettava, että hänestä todella huokui lämpö, kärsivällisyys, rauha ja ystävällisyys – kaikki hyviä ominaisuuksia, joita kristitylläkin tulisi olla.
Sukeutui keskustelu, jonka aikana seurueemme pappi tuli kysyneeksi, oliko mies koskaan nuoruudessaan kuullut vaihtoehtoisista kristillisyyden harjoittamisen tavoista: esimerkiksi kelttiläisestä perinteestä ammentavasta hengellisyydestä tai muista tavoista elää yhteisöllisyyden, hengellisten harjoitusten, rukouksen, meditaation ja palvelutehtävien täyttämää elämää. Mies jäi miettimään kuulemaansa: ”Jos olisin tuollaisesta kuullut aiemmin, minun ei ehkä olisi ollut pakko jättää kirkkoa.”
Miehen tarina on vahva todistus sen puolesta, että Paavalin sanoin kristittyjen tulee olla ”juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen”. Jotta Sana tulisi lihaksi, sen tulee puhua sitä kieltä, jota kuulijat ymmärtävät. Sen tulee elää sellaista elämää ja harjoittaa sellaista hengellisyyttä, joka vetää puoleensa, joka vastaa erilaisten ihmisten erilaisiin kaipauksiin ja antaa tilan ihmisille kysyä niitä kysymyksiä, joita heillä todella on.
Tällainen kristillisyys tunnistaa sen, että kristinuskon on olemuksensa mukaisesti saatava olla moninaista, moni-ilmeistä, erilaista, meille vierastakin kenties. Kukin aika, kulttuuri, elinympäristö, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen todellisuus ovat luoneet sellaista kristinuskon sovellusta ja tulkintaa, että se on kyennyt puhuttelemaan ihmisiä läpi kristinuskon historian – ja yhä puhuttelee. Ei ole olemassa yhtä ja muuttumatonta uskon ilmenemismuotoa, koska silloin se puhuttelisi ainoastaan niitä ihmisiä, jotka ovat kotonaan juuri tässä muodossa ja tavassa. Uskon keskiössä on Kristus, mutta hän ei ole minkään tietyn tulkinnan, kokemuksen tai näkemyksen vanki.
Kun yksilö tai yhteisö etsii itselleen tunnusomaista lähestymistapaa uskoon, on lupa myöntää, että erilaisuus on rikkaus ja mahdollisuus: mitä moninaisempaa on kristillinen elämä, sitä moninaisemmat ihmiset voivat löytää kotinsa kirkosta. Hiljaisuus, meditaatio, erilaiset kehollisen rukouksen perinteet, luontohengellisyys, taide, yhteen kokoontuminen, jumalanpalvelus, liturgia, sakramentit, palvelu, vaikuttaminen, diakonia, opetus ja kasvatus, yhteisesti eletty elämä yhteisössä, pyhiinvaellus, karismaattisuus, toisten taakkojen kantaminen, kuunteleminen, kannatteleminen, kannateltavana oleminen… kaikki mikä ihmisyyteen kuuluu, voi olla reitti hyvän Jumalan rakkauden kokemiseen. Kristuksen kohtaamisesta seuraavan uskon lahja on perimmältään henkilökohtainen kokemus, yhteisöllinen kokemus, rajoja ylittävä kokemus – ja maailmaa ja ihmistä muuttava kokemus. Tätä Jumalan missiota kirkko toteuttaa.
Mutta miten mahtoi jatkua alussa kertomani miehen hengellinen polku? Sitä en tiedä, enkä tule koskaan tietämäänkään. Hyvä Jumala siunatkoon häntä, missä hän lieneekin.
Kati Kemppainen
Uskossa – Tervetuloa mukaan Suomen Lähetysseuran teologiseen symposiumiin 19.1.2021
Symposiumissa pohditaan, mitä usko on, miten se ilmenee ja miten siitä tulisi puhua. Missä ollaan, kun ollaan uskossa? Miten uskoa voi lähestyä? Entä miten usko ymmärretään maailmalla eri yhteiskunnallisissa ja uskonnollisissa ympäristöissä? Miten kirkon missio suhteutuu käännyttämiseen ja kääntymiseen? Mukana mm. piispa Jari Jolkkonen, toiminnanjohtaja Rolf Steffansson, TT Elina Hellqvist, PhD Jukka Kääriäinen, TT Kati Kemppainen ja ohjaaja Kaija Pakarinen.
Lue myös
Kati Kemppainen: Kristillisyys sykkii rehevästi Afrikassa
