Nepalilaisen Sunitan elämä muuttui, kun hän pääsi kouluun kummin tuella.
Pääsin kouluun 12-vuotiaana. Sitä ennen vietin aikani kotona.
Nepalissa on tyypillistä, että vammaisia lapsia hävetään. Omatkaan vanhempani eivät tienneet, että myös kuurot voivat käydä koulua. Olin ensimmäisiä kuurojen koulun oppilaita, enkä ollut käynyt päivääkään koulua.
Aluksi minun pitikin opetella viittomakieli. Tuon seitsemän kuukauden aikana, joka viittomakielen opetteluun kului, maailmani laajeni valtavasti. Pystyin kertomaan ajatuksistani ja oppimaan lukemattomia uusia asioita.
Opintojeni tueksi sain stipendin valtiolta, mutta sillä en vielä pärjäisi. Kummien tuella voin keskittyä koulunkäyntiin. Rakastan nepalin kielen tunteja, mutta myös muut kouluaineet ovat kivoja. Opettajani kehuvat minua lahjakkaaksi, minusta kyse on halusta oppia.
Suurin haaveeni on – kuten muillakin kuuroilla – saada ammatti. Kunpa voisin opiskella itselleni ammatin, sillä se suo mahdollisuudet työhön ja omaan elämään. Voisin huolehtia itse itsestäni!
